Messu on siis alkuperäinen nimitys joka oli vain runsaat 100 v poissa.
Muitakin väärinkäsityksiä joutuu oikomaan… Esimerkiksi psalmien ja jopa evankeliumitekstin laulaminen oli Lutherin ja vissiin jälkeen tulleidenkin käytäntöä.
Ei se mitään Rooman ihailua tai ortodoksien matkimista ole.
Jp-uudistus 2000 oli pitkälti juurille palaamista.
Myös tuolla on mielenkiintoista asiaa messu-uhraamisesta:
“Kun pappi viettää pyhää messua, tuo uhri on jo annettu – mutta pyhä messu on jollain lailla samaa todellisuutta. Se ikäänkuin ylittää ajan ja katsoo taaksepäin.”
“Kirkkoisille eukaristian uhriluonteesta puhuminen oli luontevaa ja niin on kirkollekin.”
Todella mielenkiintoista, suosittelen lukemaan!.
Varnasti, mutta tuo sivu esittelee katolilaista käsitystä, eikä siis liity siihen, miksi luterilainen kirkko on palannut messu-sanan käyttöön. Minulle sana ei muuten tuo mitään uhraamiseen liittyviä mielikuvia. Johtuneekohan nuoruudestani, sanan käyttö on minulle niin tuttua.
Aivan, messu on tuttu ja selvä sana sekä teille parikymppisille että meille 1800-luvun alkupuolella syntyneille. Väliin jääville sukupolville se on oudompi mutta ei voi mitään.
Summa summarum joo. Toki tuota termiä ei varmaan käytetä missään.
Tunnustuskirjat puhuu messusta, jumalanpalveluksesta (latreia), liturgiasta ja mainitaanpa jopa synaxis. Rakkaalla lapsella on monta nimeä, ja mitä vain saa käyttää 
Puhumattakaan siitä et “messuja” oli max 1/kk. Muuten mentiin lyhyemmän kaavan mukaan.
Kuulin ekaa kertaa eläissäni koko sanan ja olen lähempänä niitä toisia kuin parikymppisiä, vaikken kouluun eväiden kanssa aivan mennytkään.
Messu-uhri on ehkä Suomessa harvinaisempi sana mutta meiltä löytyy kuitenkin uhrivirsi.
18Jos toisin sinulle teurasuhrin, se ei sinua miellytä, polttouhriakaan et huoli.
19 Murtunut mieli on minun uhrini, särkynyttä sydäntä et hylkää, Jumala.
Psalmissa 51 on tuo kohta joka hiljattain toi mieleeni ehtoollisen.
Niinkuin Daavid joka lankesi raskaaseen syntiin ja nöyrtyi ja sai anteeksi - niin mekin viemme ainoan mahdollisen uhrin, kiitokseksi, kun synnit anteeksi saaneena käymme Herran aterialle.
Kiitosuhri esiintyy myös virsikirjassamme, muutenkin kuin uhrivirsien käytössä.
Tässä upeassa pääsiäisvirressä on lähtökohtana keskiaikainen latinankielinen sekvenssi, jumalanpalveluslaulu.
Mikäli me herrnhutilaisuuden perintöä kantavat otamme Zinzendorfin opetukset todesta, hylkäämme sanan jumalanpalvelus, sillä Z opettaa että koko elämä on jumalanpalvelusta.
Zinzendorf ei ilmeisesti ottanut huomioon sitä että arjen jumalanpalvelus (diakonia) alkaa ja saa voimansa aina pyhästä jumalanpalveluksesta (latreia), jossa Kristus palvelee seurakuntaansa (liturgia), jakaen sanassa ja sakramenteissa kaikki verensä lahjat.
Ilman tätä Kristuksen veren lahjoittamista kaikkine lunastuslahjoineen uskolla omistettavaksi, ei myöskään mikään arjen palvelus olisi mahdollista. “Kristuksen veri… puhdistaa meidän omantuntomme kuolleista teoista palvelemaan elävää Jumalaa”.
Pyhä jumalanpalvelus ja Jumalan palveleminen lähimmäisen kautta arjessa vuorottelevat kuin hengitys - ja näin on oltava. Arjessa huomaamme mahdottomuutemme, heikkoutemme, rakkaudettomuutemme ja kyvyttömyytemme palvella lähimmäistä ja Herraa - ja niin tulemme syntisinä taas Kristuksen veren puhdistamaksi ja pyhittämäksi pyhään jumalanpalvelukseen, jossa Kristus yhä taas meidät varustaa kaikilla lahjoillaan ja lähettää taas arkeen.
Zinzendorf ei tätä samanaikaista eroa ja yhteyttä liene ymmärtänyt, koska eikös hänen sakramenttiteologiassaan ollut vähän jotain korjaamisen varaa?
Erittäin hyvin sanottu, olen samaa mieltä.
Mitä Zinzendorfiin tulee, voin kertoa vain siitä mitä on tullut vastaan, kaikenkattavaa tietoutta ei ole. Vaikutelmani on, että Herrnhutissa sana oli läsnä aamusta iltaan joka päivä. Aamuherätys huudettiin päivän tunnussanan sanoin.
Enhän itsekään omassa elämässäni voi sanoa että Jeesus toimii sunnuntaisin enemmän kuin tiistai-illan raamattukerhossa tai torstaipäivän ilosanomapiirissä tai tallenteiden kuuntelussa jne.
Mitä sakramentteihin tulee, Z pitäytyi Augsburgin tunnustuksessa. Lueskelin juuri hänen kirjettään 1735 Ruotsin kuninkaalle. Siinä hän vakuuttaa kohta kohdalta joukkoineen pysyvänsä Augsburgin tunnustuksessa, vaikka huhuja on liikkeellä, että näin ei ole.
Ok, hyvä tietää, että ihan kaikki huhu hänestä ei pidä paikkansa. Herrnhutilaisten tunnuslause on hyvä, ja samoin se, että he korostavat Kristuksen verta - vaikka se meneekin ehkä vähän verimystiikan puolelle välillä.
Verimystiikassa ei ole mitään väärää, kärsimys-, veri- ja morsiusmystiikka ovat kovin hernhutilaisille tyypillisiä, meikäläistä kansanhurskautta kovasti ruokkineita ja vanhaan kristilliseen perinteeseen pohjautuvia. Hernhutilaisuudessa oli toki morsiusmystiikan suhteen ylilyöntejä, nuoremman Zinzendorfin toimesta.
Juu, maltillinen mystiikka on ihan ok hartautta. Jos se menee yli, sitten vasta siitä tulee häiritsevää. Itsekin olen kovasti “verimystiikkaan” kallellani, vaikka maltillisesti.
Mikä onkaan ihanampi asia, kuin edestämme vuotanut Herran pyhä sovintoveri!
Mitä tämä verimystiikka näkyy kirjallisuudessa ja missä kirjoissa. Idässä mystiikka on aivan erityyppistä, kuin lännessä. Tosin yhtymäkohtia löytyy. Mitkä ovat ne juurisyyt, sitä en ainakaan itse osaa selittää. Varmaan niitä on monia ja ne ovat monikerroksisia.
Juu, en nyt osaa itsekään vastata kattavasti, tiiviisti ja selittävästi. Tehkööt fiksummat sen 
Ainoa, mitä tähän väliin jaksan sanoa, on sellainen mutuilu verimystiikan osalta, että lännessä korostuu Kristuksen veri sijaishyvityksen kalliina hintana, joka edestämme on lunnasmaksuna vuodatettu (1.Piet.1:18-19); idässä korostuu ajatus siitä, että veressä on elämä ja jumalallinen voima - verestä osalliseksi tuleminen tekee osalliseksi myös Kristuksesta ja iankaikkisesta elämästä hänessä (1.Joh.5:12).
Kaksi kirjaa joissa käydään lävitse idän ja lännen mystiikan perinnettä: