Uskoontulosta hän puhuu kirjassa Kristuskaste. Minulla ei ole sitä nyt saatavilla, @Glacialis ehkä tietäisi myös asiasta. Siinä Muroma kuitenkin pitää uudestisyntymää ja uskon saamista samoina asioina.
(=uskon saaminen, uskoontulo, Kristuskaste, henkikaste).
1 tykkäys
Ei uudestisyntyminen ole siinä mielessä minulle ongelma, että epäilisin pelastumistani. Minulla on kyllä pelastusluottamus, vaikka en tiedäkään, milloin uudestisyntyminen on tapahtunut, kasteessa vai uskonasioiden avauduttua. Tästä uudestisyntymisestä on niin erilaisia näkemyksiä luterilaistenkin joukossa, kuten esim juuri Muromalla. Eikä minun sitä välttämättä edes tarvitse tietääkään.
Mitä kielillä puhumiseen tulee, en sitä pidä merkkinä mistään. Mutta joskus olen pyytänyt kielillä rukoilemisen lahjaa, jotta pystyisi rukoilemaan enemmän, vaikkapa juuri nyt tämän maailmantilanteen puolesta - omat sanat kun loppuvat aika äkkiä. Ja kuulemma sillä rakentaa itseään. Sekin olisi aina tarpeen. Mutta eipä ole annettu, enkä pysty siihen, kun sanotaan että “aloitat vaan puhumaan”. Outoa. Eihän voi itse aloittaa, kun ei tiedä, mitä sanoa.
3 tykkäystä
Mitä ne ovatkin. Mutta en eivät ole ainutkertaisia asioita ihmisen elämässä. Jumalan silmissä kyllä. Usko saadaan aina kun siirrytään epäuskosta uskoon.
D
3 tykkäystä
Se liittyy siihen joidenkin kristittyjen ajatukseen, jonka mukaan ei voi olla varma pelastuksestaan.
Miksi uskova eli siis uudestisyntynyt ihminen tai Jumalan lapsi ei voisi tässä hetkessä uskoa siihen, että pelastuu, jos tänään kuolisi? Luulisi epävarmuuden pelastuksesta aiheuttavan ahdistusta. Käsitys rakastavasta Isästä tuntuu näkökulmastani oudolta, jos siihen liitetään ajatus epävarmuudesta sen suhteen, pelastuuko Jumalan lapsena Isän valtakuntaan. Sen ymmärtäisin, jos Jumalan lapsi ajattelisi, ettei voi oman uskonsa vaillinaisuuden tai traumojensa tähden uskoa Isän rakkauteen ja hyvyyteen, vaikka älyllisesti hyväksyisi ajatuksen siitä, että Jumalan lapsena pelastuu; mutta sitä en ymmärrä, että voisi ajatella rakastavasta taivaallisesta Isästään niin, että Jumalan lapsena on järkevät perusteet jäädä epävarmuuteen siitä, pääseekö taivaaseen, jos tänään kuolisi.
Toisaalta: jos on saanut opetusta, jonka mukaan ei voi olla pelastusvarmuutta, ja uskoo siihen opetukseen, mitä järkeä olisi vaivata asialla päätään, kun on opetuksen perusteella sitä mieltä, ettei pelastusvarmuutta voi ajallisuudessa saavuttaa, vaikka kuinka haluaisi? Pyrkimyksen varmuuden saavuttamiseen ymmärtäisin, jos on sitä mieltä, että sen voi saavuttaa; mutta jos on varma, ettei varmuutta voi saavuttaa, miksi pyrkiä varmuuteen? Mutta kuinka voi olla mielenrauhaa, jos oma lopullinen pelastus jää pysyvästi epävarmuuden tilaan?
Minulla ei ole mainitsemaasi Muroman kirjaa nyt käsillä, mutta käsittääkseni olet oikeassa, kun kirjoitit Muroman pitävän uudestisyntymistä ja uskon saamista samoina asioina. Lainaus Timo Junkkaalan Muroma-kirjasta aiheeseen liittyen.
…Muroma käsitteli laajasti kysymystä henkikasteesta. Hänen mukaansa ilmaisu kastaa Hengellä liittyi Uudessa testamentissa helluntain tapahtumaan. Jos ilmaisua käytetään nyt, sitä tulisi käyttää siitä tapahtumasta, jossa Pyhä Henki tulee ihmiseen, eli ”uuden syntymisen yhteydessä”. Jokainen uskova on siis Muroman mukaan saanut Pyhän Hengen eli kastettu Hengellä. (Timo Junkkaala: Urho Muroma - Herätyssaarnaaja. 1990, 132)
1 tykkäys
Jep! Vaikka olemmekin kerran saaneet kasteen, niin meidän on tultava joka päivä uskolla uudelleen kastetuiksi, ettemme menettäisi kasteen armoa, uudestisyntymistämme ja joutuisi siten pysyvästi epäuskon tilaan.
Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet
Kristuksen yllenne. Gal. 3:27Kaste on vesi, jossa Jumalan Poika kylpee, jonka yllä Pyhä Henki liikkuu ja josta Isä Jumala puhuu. Siten se on armosta rikas vesi, jonka vihkivät ja pyhittävät Isä, Poika ja Pyhä Henki. Sen, että Kristus on meidän pukumme ja että hän on meidän - pukunsa - välittäjämme (ts. toimii Jumalan edessä välittäjänä), kuulemme kyllä mielellämme. Sitä, että hän haluaa puhdistaa pukunsa, emme kuitenkaan halua kuulla. Jos me haluamme olla hänen pukunsa, silloin meidän on kestettävä puhdistus, koska hän ei voi eikä halua kulkea likaisessa puvussa. Siksi on hyvä merkki, jos hän sallii meille paljon kärsimystä. Siitä hän ei hellitä siellä, missä hänen pukunsa on, vaan puhdistaa sitä kaikenlaisella kärsimyksellä. Jos hän ei sen sijaan sitä tee, kyseessä ei ole hänen pukunsa. Kaste ja synnissä eläminen eivät sovi yhteen. Siksi ne, jotka elävät synnissä, ovat menettäneet kasteen armon.
Martti Luther, Tienviittoja, s. 55.
En ole mitenkään eri mieltä tästä. Vaihtelua on ihmisillä laidasta laitaan.
Varmasti ahdistaisi, jos joutuisi elämään epävarmuuden tilassa. Onneksi lupausten mukaan kenenkään ei tarvitse. Raamatun lupaus pelastuksesta on päivänselvä.
Kyseessä on tosiaan lapseus. Uskova on Jumalan lapsen asemassa ilman omia suorituksia lahjan saajana ja perijänä. Asia on selvää kuin pläkki.
En edes tiedä, ketkä näin ajattelevat tai opettavat. Raamattua lukemalla asia ei mene näin. Jos taas pelastuksella ei ole juuri suurempaa merkitystä, turha vaivata asiallakaan itseään.
Ehkä asia ei vain merkitse joillekin. Tai ollaan niin alatien kulkijoita, että kerjätään vain armoa ja pelastusta, vaikka perintöosa on jo luvattu.
Näin minäkin muistelen. Pidän sinua foorumin parhaana Muroma-asiantuntijana, olethan perehtynyt aiheeseen hyvin.
Olen ymmärtänyt, että kahdessa wanhassa klassisen uskon kirkossa ei ole opetettu pelastusvarmuudesta samalla tavalla kuin uskonpuhdistuksen piirissä. Luulen, että uskonpuhdistuksen opetus, jonka mukaan uskova pelastuu yksin armosta, on suurin syy siihen, miksi sen piirissä puhutaan rohkeammin pelastusvarmuudesta kuin wanhoissa kirkoissa.
Mitä enemmän painotetaan tekoja suhteessa armontilassa pysymiseen, Isän mielisuosioon tai pelastuksen saavuttamiseen, sitä epävarmemmaksi käy pelastuminen, ja sitä enemmän pitäisi näkökulmastani olla aihetta ahdistukseen.
Minun näkökulmasta epävarmuus pelastuksesta synnyttäisi vain ahdistusta, kauhua tai rauhattomuutta, eikä siksi johtaisi minua mihinkään hyvään ennen pahasta olosta vapautumista. En siitä syystä ymmärtäisi ihmistä, joka tosissaan ja vilpittömästi sanoisi, ettei hänellä ole henkilökohtaista pelastusvarmuutta, mutta olisi siinä hetkessä kuitenkin rauhallisin mielin. Toisaalta Jumala ei ole siinä mielessä konkreettinen pelon kohde tai ahdistuksen aihe kuin esim. vastaan luikerteleva kuristaja- tai myrkkykäärme, joten Jumala pyhyydessään tai uhkaavuudessaan voi olla pelastuksestaan epävarmalle uskovallekin kuin vain abstrakti tai hyvin etäinen uhkaavuudessaan, josta syystä uskova voi kenties säilyttää mielenrauhansa, vaikka olisikin epävarma omasta pelastuksestaan. Tietoinen synnintekeminen ilman lamauttavaa ahdistusta tai suurta vaivautuneisuutta on nähdäkseni mahdollista vain, jos Jumala on uskovalle synnintekemisen hetkellä etäinen tai kuin vain abstrakti asia.
2 tykkäystä
Minä taas olen siinä käsityksessä, että ort.ja kat.kirkoissa henkilökohtaista uskoa ei painoteta vaan kirkkoon kuuluminen sinänsä on pelastuksen tae. Hiljattain Kotimaan blogikeskustelussa tuli esiin näkemys, että “ortodoksit tietävät, että ort.kirkossa pelastutaan. Ulkopuolella olevat tuomitsee Jumala.” Sain siis sen käsityksen, että kirkkoon kuuluminen pelastaa automaattisesti. “Tietävät” on aika suurta varmuutta. Lienenkö ymmärtänyt väärin.
Ehkä lut.kirkon piirissä, erityisesti herätysliikkeissä, puhutaan enemmän pelastusvarmuudesta, koska se ei ole itsestäänselvyys. Mutta en oikein ymmärrä, että voisi suhtautua välinpitämättömästi siihen, voiko pelastua vai ei. Silloin ei asiaa ole otettu riittävän vakavasti.
Itse käytän kuitenkin mieluiten sanaa “pelastusluottamus”, koska onhan periaatteessa mahdollista, että itse ajaudun epäuskoon - vaikka se nyt tuntuukin aivan mahdottomalta.
Noinhan sitä voisi kuvitella. Näyttää kuitenkin olevan niin, että ei se luterilais-protestanttinen uskonnäkemys kuitenkaan poista ahdistusta (tai mt-ongelmia). Luterilainen suhtautuminen pelastukseen on näet kaikki-tai-ei-mitään-käsitys. Tosi elämä ei kuitenkaan ole niin mustavalkoista. Siksi luterilainen ajautuu helposti ahdistukseen syntiensä kanssa, kun abstrakti uskonnäkemys edellyttäisi sitä, että pitäisi tuntea olevansa täysin pelastettu, täysin puhdas, täysin synnitön. Kun niin ei kuitenkaan ole, kun ihmiset nyt vain sattuvat tekemään syntejä ja kokemaan kiusauksia, niin sitten siihen lääkkeeksi tarjotaan laki-evankeliumi-mankelia, joka ei kuitenkaan poista ahdistusta vaan parhaimmillaankin vain siirtää sitä.
Kirkon väline syntiin, siis ripittäytyminen, ei poista luterilaisen uskonnäkemyksen omaksuneen henkilön ahdistusta ja synnintuntoa, koska hänen omaksumansa abstrakti uskonnäkemys edellyttäisi sitä, että kaikki synnit ja kiusaukset pitäisi kyetä voittamaan ja poistamaan heti - muuten ihminen ei tunne sataprosenttisesti olevansa pelastettu/pelastunut. Näin luterilainen uskonkäsitys ei auta ihmistä kilvoittelussa vaan saa hänet jäämään “limboon”, jossa pelastusvarmuudesta kyllä puhutaan mutta jossa oikeasti ahdistus on jatkuva vieras, mutta jossa kuitenkaan ei luoteta ripittäytymiseen, koska ei oikeasti uskota hitaaseen taisteluun.
Oikeastihan mikään kirkastuminen tai pyhittyminen ei ole mahdollista “kertarysäyksellä”, vaan sielun talon siivoaminen rinnastuu kodin siivoamiseen: ei ole mahdollista siivota koko taloa kerralla, vaan työn pitää edetä vaiheittain: kun talo on kauttaaltaan likainen, ei voi suoraan esim. mopata lattiaa, vaan ensin pitää siivota lattialta tavarat ja matot pois. Jotta tavarat saisi siivottua pois lattialta, pitää ensin puhdistaa hyllyt ja komerot, jotta lattialla lojuvat tavarat löytävät oikean paikkansa. Vasta kun tämä on tehty, on lattia sen verran puhdas että sen voi imuroida ja mopata jne.
Sielun siivoaminen rinnastuu savusaunan siivoamiseen: kaikki paikat ovat täynnä nokea, tyhjiä ämpäreitä, vanhoja vihtoja ja niistä irronneita lehtiä jne. Aluksi ei edes näe, missä kaikissa paikoissa on likaa. Kun ensin jynssää ikkunalasin nokeen pienen aukon, valo pääsee siitä sisään ja alkaa nähdä, mitä kaikkea likaa tilassa on. Kun jynssää pienen aukon lasiin, luutu on jo likainen, ja se pitää puhdistaa uudestaan ämpärissä. Sitten voi puhdistaa ikkunaa hieman lisää, ja sitten näkee taas hieman enemmän jne. Prosessi toistuu yhä uudestaan ja uudestaan, eikä ole mahdollista saada kaikkea kerralla puhtaaksi. Ei ole edes mahdollista aluksi nähdä, mitkä kaikki paikat vaativat puhdistusta, vaan likaisuus paljastuu prosessin myötä. Sama pätee kilvoitteluun ja ihmisen oman olemuksen puhdistamiseen. Luterilainen ahdistuu, koska haluaa kaiken puhtaaksi heti, eikä se ole mahdollista. Jos olisi, meillä olisi vain kaste mutta ei synninkatumuksen ja sairaanvoitelun mysteerioita, eikä meitä myöskään kehotettaisi paastoon, rukoukseen ja katumukseen.
Minusta tässä ajaudutaan usein jonkinlaiseen unohduksen tilaan, unohdetaan mistä on perimmältään kysymys ja omistetaan kuten @lumimarja48 sanoi pelastus kirkolle ja jätetään asia sen haltuun.
Minä en tunnista tästä lainkaan luterilaista uskonnäkemystä. En ole tavannut ketään luterilaista uskovaa, joka ajattelisi, että pitää tulla heti ja kerralla täysin puhtaaksi. Meillähän keskeistä on simul iustus et peccator - näkemys. Että olemme itsessämme syntisiä loppuun asti mutta Kristuksessa puhtaita, koska hänen veressään on täydellinen anteeksiantamus.
4 tykkäystä
Kuten jo edellä sanottiin, tämä ei ole luterilainen käsitys. Olen useaan otteeseen sanonut tästä samasta asiasta. Alkuperäinen luterilaisuus toimi samalla periaatteella kuin muutkin vanhat kirkot. Ihminen kastettiin ja häntä kasvatettiin kristilliseen kulttuuriin joka aspektissa ja tilanteessa. Uskoontuloja oli, mutta niitä on kaikissa kirkoissa ja ne olivat ihan ok hurmoksellisuutta. Kenellä voimakkaammin kenellä nöyremmin. Kenenkään ei edellytetty olevan kiusauksista vapaa. Siksi Lutherkin aloitti teesinsä sanoen että kristityn elämä on jatkuvaa parannusta.
Edes tuntemani vapaakirkolliset(reformoidut) eivät enää osta tällaista karikatyyriä.
Ja muutenkin taas ammutaan jotain ihme abstraktiluterilaisolkinukkea. Taas. Äh ja päivä oli jo muutenkin pilalla.
Kilvoitteluelämän traditionaaliset asiantuntijat (omasta mielestään) taitavat mopata tällä hetkellä Kremlissä. Siellä sitä työtä riittääkin. Ja vaikka sanon tämän suutuspäissäni ja kadun vasta myöhemmin, niin olen oikeassa.
Ortodoksimaailman vaikuttajien (ei vissiin piispoja) A Declaration on the “Russian World” teaching, on ihan hyvä lausuma.
Karl Barth, Thomas Breit ja Hans Asmussen tekivät saman kolmestaan 1934 Barmenissa (Barmenin julistus) ennen sotaa kontra oikeat natsit. Tuo ortodoksinen julistus on muuten rakenteeltaan ihan vastaava Barmenin julistuksen kanssa: 6 lausumaa, jotka alkavat UT:n teksteillä jonka jälkeen on myöntö ja sitten tuomio.
Se ei tietenkään ole sattumaa, vaan sillä yritetään alleviivata tätä ortodoksien lausuman painoarvoa ja merkitystä Barmenin julistuksen rinnalla.
D
3 tykkäystä
Filokaliasta löytyy kohtia pelastusvarmuuteen liittyen. Niitä saa halutessaan kommentoida. Laajempi asiayhteys tulee varmaan ottaa huomioon ja se, ettei ole kyse dogmaattisesta opetuksesta kaikelle kansalle.
“Ano monin kyynelin, että saisit täyden varmuuden pelastuksesta, mutta jos olet nöyrä, niin älä kuitenkaan pyydä sitä paljon ennen kuolemaasi, ettet lankeaisi huolettomuuteen ja välinpitämättömyyteen. Ano tätä tietoa vakain mielin vasta silloin, kun maailmasta eroamisesi hetki lähestyy. Muutoin voi käydä niin, että olet kyllä ylpeillen kuvitellut omistavasi sen, mutta lähtöhetkesi koittaessa et saavutakaan odottamaasi. Minne sinä onneton silloin menet ilman Hengen antamaa panttia ja täyttä varmuutta pelastuksesta?”
(Filokalia 2. 1986, 276:24. Pyhittäjä Teognostos)
Teognostoksen kirjoituksia on ilmeisesti suositeltu erityisesti papeille, joten siitä syystä lainaus ei ole ehkä olennainen tässä yhteydessä. Teognostoksen ajatus täydestä varmuudesta pelastumisen suhteen on kuitenkin kiinnostava. Muissakin Teognostoksen kirjoitusten kohdissa mainitaan pelastusvarmuus. Niitä ei siis ole kuitenkaan käsittääkseni suunnattu maallikoille, eivätkä ne siis ole dogmaattisia kirjoituksia kaikelle kansalle aiheesta.
Filokalian kolmannessa osassa pelastusvarmuus liitetään myös kuoleman läheisyyden hetkeen. (Filokalia 3. 1991, 348 r 6)
Miten voisi varmuudella tietää, milloin kuolema koittaa? Voi tulla äkillinen sydän- tai aivoinfarkti tai liikenneonnettomuus. Ei siinä enää ehdi anoa pelastusvarmuutta.
Enkä osaa kyynelin anoa tällaista asiaa, jos se ei oikeasti itketä. En pysty kokemaan tätä voimakkaana tunnekysymyksenä vaan etsin perusteluja, jotka vakuuttavat.
1 tykkäys
Minä provosoiduin aiemmin on,on,ei,ei -blogissa kyseisen kirjoittajan kommentista, mutta tulin pian immuuniksi. Huomaan, että hänellä on erikoisia näkemyksiä luterilaisuudesta. Mutta ei haittaa minua yhtään.
Tinppa on ex-lutsku. Osa jutuista on ihan piruilevaa provoa. Mutta, kaikella rakkaudella, käännynnäisten suhtautumisessa on monesti vähän tällaista “Kiitos Herralle että pääsin pois sitä helvetin esikartanosta tähän suitsukkeentuoksuiseen paratiisiin, jossa ulosteetkin ovat hyväntuoksuista öljyä hiuksillani” -dynamiikkaa. Timolla ei koskaan tietenkään. Timo on hyvä tyyppi, jonka kanssa pitäisi päästä kaljalle pitkästä aikaa.
Muistuttelen aina joskus miten Seppo A. Teinonen suhtautui luterilaisuuteen taannuttuaan katoliseksi. “Kun on palattu isoäidin luo, niin ei puhuta pahaa äidistä.” Se on parasta ja viisainta mitä Teinonen on sanonut.
D
3 tykkäystä
Tuo on kaunis lainaus!
2 tykkäystä
Kiitos. Taantuminen kuvaa minustakin kauniisti paluuta historiallisille juurille. Se ei ole pelkästään älyllistä rappiota kuvaava termi.
D