Tämä viimeinen kohta on kyllä hätkähdyttävä tuossa dokumentissa:
Evankelisluterilaiset seurakunnat rinnastavat esikoislestadiolaisten ja Luther-säätiön suorittamat
kasteet. Jälkimmäisen kanssa kirkko on toisinaan edellyttänyt jäseneksi ottamisen yhteydessä
vanhempien suullisesti vakuuttavan, että he sitoutuvat kasvattamaan lasta ev.lut.kirkon opin
mukaan. Sellaiseen vanhempien ei tule suostua, sillä me haluamme lapset kasvatettavan
Raamatun ja Lutherin opin mukaan.
Eli siis toisin kuin Luther-säätiö/Lähetyshiippakunta, jonka separatismi johtuu siitä, ettei luterilaista tunnustusta sen mukaan kirkossa enää kunnioiteta ja sen pitäisi palata alkuperäiselle kannalleen (karkea yksinkertaistus, mutta kuitenkin), niin esikoisten separatistisessa ryhmässä kirkko on ollut siis väärässä kaiken aikaa, se kun ei missään vaiheessa ole tulkinnut “Lutherin oppia” esikoislestadiolaisen tulkinnan mukaan. En kyllä ymmärrä, miksi he edes haluavat olla osa Suomen ev.lut. kirkkoa
Hirmu mielenkiintoisia linkkejä olet tuonut luettevaksi. Niissä on paljon sellaista, jota olen ikäänkuin tunnistamatta ihmetellyt.
Jännä muuten, että tuossa “maallikkosaarnaajan retoriikassa” ei sattunut kohdalle yksi itselleni silmiin (korviin) pistänyt piirre, eli puheen nouseva intensiteetti, jos niin voisi sanoa. Puhe alkaa siis normaalisti, mutta kiihtyy loppua kohti yhä hurjempaan poljentoon, joskus enemmän tai vähemmän itkuiseen huutamiseen. Moinen taitaa tosin olla enimmäkseen Lapikaanin käytössä, ja siinä samalla se muodostaa tulkkauksen kanssa melko erikoisen kuuloisen setin, kun tulkkaaja joko pysyy tai ei pysy fiiliksessä mukana.
Itselleni tuo “hengellinen pumppaus” oli yksi ärsyttävimpiä juttuja, ja ehkä ainakin osasyy sille, että tunnen valtaisaa rauhallisuutta ja hyvää oloa sekä ortodoksista että katolista liturgiaa seuratessa.
Olen muutamia kertoja uteliaisuudesta käynyt tutustumassa noihin esikoislestadiolaisten seuroihin. Ajattelin, että on parempi omin korvin kuulla ja tehdä siitä omat päätelmänsä. Onhan sillä merkitystä, millaisen vaikutelman paikan päällä saa. Ei ole pelkkien nettikeskustelutietojen varassa se oma käsitys sitten ainakaan.
Siltala & Poutiaisen artikkeli stemmasi hyvin tuohon kokemaani. Vanhoillisuuden puoleellekin joiltakin osin sovellettuna. Fraseologian avulla yritetään laittaa ihmisille tunteita, joita heillä ei välttämättä ole. On jäänyt mieleen esimerkiksi; “Haluammehan vaeltaa Jumalan lapsina”. Ainakin minulle jäi kuva aikoinaan, että painopiste on sillä omalla haluamisella. Kun riittävästi ja oikealla mielellä haluaa, silloin säilyy Jumalan lapsena. Oma kilvoitus. Tekojen tie pelastukseen.
Se esikoislestadiolaisseurojen varsinainen saarna oli käsittääkseni saarnamieheltä, joka seuraa Lapin Wanhinten ohjeita. Tää viimeisin tutustumiseni siis. Olihan se tosiaan erikoista. Siis seurata tuota volyymin nousua. Kuinka INTERNETTI ON PERKELEEN JUONIA! KESKUSTELUPALSTAT SONTAKASOJA!!! Tuntui kuin Lestadiusvainaan suusta olisi suoraa lainausta käytetty kun saarnattiin huoruuden synnistä.
Minä katselin varovaisesti ympärilleni, miten sakki reagoi. Nämä istuivat hievahtamatta paikoillaan. Minusta tuntui, että repeän. Tilanne oli koomillinen. Yritin kaikin keinoin hillitä nauruni. Se saarnamies huusi ihan tosissaan.
Näen asian sillä tavoin, että saarnamiehet sekä essuissa että lestoissa liikuttuvat saarnojen lopussa. Sana puhuttelee heitäkin. Ja uskon, että he aidosti tuntevat huonoutensa ja syntisyytensä kun joutuvat sille paikalle. Tämä siis koskee oikeastaan näitä maallikkosaarnaajia. Papit ovat “asiallisempia”. Mutta pappejahan essuissa ei ole saarnamiehinä ollenkaan. En usko, että vanhoillisten puolella teeskennellään mitään fiiliksiä Mutta näinhän itsekin mihin @Markus viittaat. Ymmärrän kyllä mistä puhut. Ajattelin tuolloin kuunnellessani, että ihme hommaa. Ensin hän saarnaa hyvin lakihenkistä tekstiä ja sitten siinä lopussa ei ollut edes evankeliumia oikeastaan nimeksikään. Hämmästyin kun hän sitten jotenkin sai puserrettua itsestään katumuksen tapaista. Tää just ongelmallista, että jos nähdään että se liha tarkoittaa muita, eikä tajuta että kyse on sanan sattuessa minusta. Minä.
Ensinnäkin essusaarnoja on vaikea kuunnella. Pisteitä ei ole missään kohti. Ei hengähdystaukoja. Kaikki tulee yhtenä pötkönä. Sivulauseesta hypätään jo johonkin ihan muualle, punainen lanka on jäänyt multa ymmärtämättä. Mutta kyllä se loppurukous sitten oli hyvinkin sielua ruokkiva, sen piti eri mies. Tämä onkin melkoinen ongelma käsittääkseni esikoisuudessa, että siellä on näitä tosi hyviä minunkin mielestäni puhtaasti saarnaavia ja sitten on niitä jotka sekoittavat mun mielestäni täysin lain ja evankeliumin.
Teatraalinen saarnaustapa ei tietysti ole lestadiolaisten yksinoikeus. Se on jotain, mitä itse kovasti vierastan, olivatpa temput sitten mitä vain. Taannoin kuuntelin erään vanhan viidesläisen julistajan puhetta ja kyllä falsetot ja äänensärkymiset tuntuivat niin teennäisiltä, että pahaa teki. Makukysymys toki. Mitä Laestadiukseen tulee, minulla on hänen Uusi Postilla hyllyssä ja pidän kyllä niistä saarnoista. Samoin pidän monista lestadiolaisista lauluista, niistä vanhoista, isän isoäiti oli lestadiolainen ja meillä oli hänen perujaan vanhoja Siionin lauluja ja virsiä isoisän hyllyssä. Taisin isälle sanoakin, että haluaisin Ida-mummon Siionin laulut itselleni, mutta en sitten saanut. Lapsena pidin niitä kovasti lukea, kun oli hienoa morsius- ja verimystiikkaa niissä lauluissa.
Retoriikan taitava ihminen menestyy, mutta on olemassa paljon puhujia, joilta kunnon puhetaito puuttuu. Se ihminen, joka osaa lumota tai miellyttää ihmisiä oikealla tavalla, menestyy; tai se puhuja, jolla on karismaa, menestyy. Valitettavasti sellainen puhuja ei aina menesty, joka puhuu asiaa ja totuutta, mutta ei osaa sielullisesti vaikuttaa ihmisiin. Hitler ei puhunut totuutta tai ollut viisas, mutta hän lumosi monia, koska oli karismaattinen puhuja, joka osasi retoriikan ja massoihin vaikuttamisen keinot.
Urho Muroma veti aikoinaan kirkot täyteen, koska oli vaikuttava puhuja. Muromasta piti alunperin tulla näyttelijä, mutta uskoontulo muutti kaiken. Olen varma, että hänestä olisi tullut suuri elokuvatähti. Nykyään Muroman puhetyyli ei varmaankaan tekisi enää vaikutusta, koska ajat ovat muuttuneet. Riippuu siis myös ajasta, missä eletään, minkälainen saarna- tai puhetapa uppoaa ihmisiin.
Itse olen retoriikan ystävä. Ihailen puhujia, jotka osaavat puhua ja suren sitä, että hyviä puhujia on niin vähän. Olen nyt vähän pakotettu kertomaan, kuka oli kritiikin kohteeni, koska sinä olet häntä jossain suitsittanut, Olavi Peltonen. Minulle jäi teennäinen kuva ja se haittasi itse asian vastaanottamista. En varmaan ole ihan keskivertoyleisöä, kun itse pidän kovasti vähän pateettisemmasta tyylistä. Ongelma on, onko se aidon kuuloista vai ei.
Ei Peltonen, vaan Peltola. Voin sanoa hänet henkilökohtaisesti tuntevana, että hän puheissaan on tosissaan (mitä tulee niiden sisältöön). Hän on eläkevuosinaan opettanut paljon eri paikoissa, ilman maksua, ja siis kutsumuksesta käsin. Hän on työmyyrä, vaikka on kohta melkein 90-vuotias.
En halua mitenkään blaskata häntä. Kunhan sanon, että puheensa, jossa oli asiaa, kärsi yliteatraalisesta toteutuksesta. Ainakin minulla. Enhän sanonut, ettei olisi tosissaan. Tyyli vain tökki todella paljon, tuli mieleen markkinoiden helppoheikit.
(Tuossa tilaisuudessa tiesin hänet kyllä ja olin lukenut jotain hänen kirjojaankin, joten odotus ei ollut mitenkään kielteinen. Eikä itse asiakaan herättänyt negatiivista reaktiota. Ainoastaan helppoheikkimäinen temppuilu. Eihän tässä kaupata mitään huonoja namusia, vaan oikeaa asiaa. Ei tarvitse olla huonoahalvalla-tyylillä.)
Luulen, että Urho Muroma on ollut niitä, joilla on lahja saarnata sydämeen. En toki ole livenä hänen saarnojaan kuullut koskaan. Itse mielelläni pillitän saarnoille ja vielä enemmän liturgialle. Jos tulee manipuloiti olo, niin on vaikeata. Huononkin saarnan jälkeen liikuttuu elevaatiossa ja Agnus Deisa.
Tuli mieleen, että Timo K. Mukan kirjaan perustuvassa elokuvassa Maa on syntinen laulu on kohtaus, jossa lestadiolainen saarnamies liikuttaa kuulijakuntaa. (Toisaalta kyseinen elokuva varmaan kovin monille täällä tuttu.) Kohtaus löytyy Youtubesta:
Pitääpä sanoa, meidän kotipaikalla oli eräs naisihminen, joka katsoi asiakseen saarnailla, oli jotain rukoilevaisvaikutteista kotikutoislahkolaisuutta edustava. Samalta kylältä kun olltiin, niin ei tietysti voitu estää häntä pitämästä sekavia puheitaan hautajaisissa tai vaikka syntymäpäivillä. Buggea ja Pietari Toppia toi lahkaksi.
Olen lueskellut Olavi Peltolan tekstejä hänen kotisuvuiltaan. En näe niissä ainakaaan teatraalisuutta enkä harhaisuuksiakaan.
Muroman käsityksiä on moitittu.
Hän teki kuitenkin suuren työn herättäessään luopumukseen vaipuneita
itsensä, asemansa ja Kristuksen tuntemiseen.
Sellaisia ihmisiä laitostunut kristikunta tänään tarvitsee.
Eipä liikuta Rovaniemen Kukonpoika-kirjailijaakaan se, että Suomi ajan myötä
vaihtaa uskontoa, kulttuuria ja identiteettiä. Se on hänestä niin “dynaamista”.
Teillä ei vain ole makua. Mukka on yksi kaikkien aikojen kovimpia kotimaisia kirjailijoita, ja tuo elokuvakin on huomattavasti parempi kuin valtaosa kotimaisista leffoista.
Elokuvassa oli koko arktisen-vasemmistolaisen-hysterian kuva lestadiolaisista
uskovaisista Suomessa.
Viinan, kommunismin ja puolinaisen uskonnollisuuden kolmiyhteys.
Me suomalaiset harrastamme tällaista exhibitionismia itsestämme. Linja ei ole vieläkään muuksi muuttunut.
Siksi Berlinske Tidende kirjoitti: “Puukko sopii hyvin suomalaiseen käteen,
mutta TV_elokuvan tekeminen onkin sitten jo hankalampaa…”
Jo pelkkä nimi Kristus-Perkele oli monia loukkaava. Henkilöt primitiivisiä karikatyyrejä. Ei sitä ulkomailla kukaan ymmärtänyt.
Eihän kirja tai elokuva lestadiolaisia kuitenkaan esittänyt, vaan korpelalaisuutta.
Tämä on nyt vain tällaisen mitään elokuvista ymmärtämättömän mielipide.