Ai tuo on kanoneissa asti. Meillä tuo on periaatteessa edelleen suosituksena, tosin vain muihin paikalliskirkkoihin kyläillessä.
Kuulostaa jotenkin ristiriitaiselta, jos ensin pappi syli avoinna kutsuu alttarin sakramentille “Tulkaa, ottakaa vastaan Kristuksen ruumis. Tulkaa, juokaa kuolemattomuuden lähteestä”, ja kun kansaa sitten alkaa valumaan alttarille jonoksi asti aletaan setvimään jonkun kohdalla ekskommunikaatioita?
Pappi tietysti tarkoittaa vain niitä, jotka ovat kirkon ehtoollisyhteydessä.
2 tykkäystä
Meillä pappi kutsuu ehtoolliselle “kaikkia valmistautuneita ortodoksisen kirkon jäseniä”.
1 tykkäys
Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei ekskommunikoi jäseniään mistään syystä, mutta pappeja on vakavien opillisten tai muiden virkavelvollisuusrikkomusten takia erotettu pappisvirasta.
Suomen evankelis-luterilainen kirkossa on ehtoollisvieraanvaraus, ja käytännössä ehtoollisvieras päättää itse osallistumisestaan, sillä ehtoollisen jakajat eivät tutki osallistumisoikeutta. He jakavat ehtoollista kaikille sitä pyytäville.
Olen itse teoretisoinut vastaavasti:
Periaatteessa ehtoollispöydän avoimuus, tai paremminkin suljettuus, voidaan jakaa kahteen pääkategoriaan. Miekalla sulkeminen ja sanalla sulkeminen. Miekalla sulkemisen piirre on se, että sulkemispäätöksen tekee joku toinen (usein pappi). Sanalla sulkemisen piirre on se, että sulkemispäätöksen tekee ehtoolliselle tuleva itse.
Lähtökohtaisesti miekalla sulkeminen tarkoittaa sitä, että pois suljettua henkilöä estetään osallistumasta ehtoolliseen. Miekalla sulkemisessa on kaksi alavaihtoehtoa, nimittäin fyysinen ja henkinen miekka. Fyysisellä miekalla sulkeminen tarkoittaa sitä, että pois suljettuja estetään fyysisesti osallistumasta. Henkisellä miekalla sulkeminen tarkoittaa sitä, että ehtoollispöytään polvistuva ei yksinkertaisesti saa ehtoollista.
Lähtökohtaisesti sanalla sulkeminen tarkoittaa sitä, että sulkeminen ei tapahdu fyysisen tai henkisen miekan avulla - siis estämisen avulla - vaan sanallisesti. Sanalla sulkemisessa on samoin kaksi alavaihtoehtoa, nimittäin vaatimuksella ja lupauksella sulkeminen. Vaatimuksella sulkeminen tarkoittaa sitä, että ilmoitetaan, että ehtoolliselle ovat tervetulleita vain sellaiset ja tällaiset, ja mahdollisesti lisätään, millaiset ihmiset eivät ole tervetulleita ehtoolliselle (esim. ei-jäsenet, jne.). Lupauksella sulkeminen - ja tämä on minusta se oikea tapa - on sanallisen sulkemisen tapa, jossa lähdetään liikkeelle evankeliumin lupauksesta. Siinä ehtoolliselle tulijat suljetaan lupauksen piiriin; siis toisin sanoen selvitetään, että mikä on ehtoollisen lupaus, keitä se koskee ja keitä se hyödyttää.
Eikös tuollainen teorisointi ole täysin turhaa, sillä Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei ekskommunikoi jäseniään mistään syystä?
Ehtoollispöytä suljetaan sanalla…
Meillä tehdään näin. Eli pappi yleensä vain lausuu ehtoollisen edellä luokkaa “Ehtoolliselle valmistautuneet Ortodoksisen kirkon jäsenet, tulkaa…” jonka jälkeen luetaan yhteen ääneen ehtoolliselle valmistava rukous. Se on aika tahdikas tapa eikä ehtoolliselle tulevia erityisesti kytätä.
2 tykkäystä
Vaikea kuvitella maamme nykyisenä jälkikristillisenä aikana edes teoriassa sulkea ehtoollispöytää sanalla, sillä kirkkokuripykälää ja exkommunikaatiota ei sovelleta käytäntöön, jossa pahennusta herättänyt seurakuntalainen tunnusti julkiripissä seurakunnan edessä rikkomuksensa saaden synninpäästön, sillä jumalanpalveluselämästä julkirippi poistettiin jo 1800-luvulla. Nykyisin ehtoolliselle valmistava rippi ja synninpäästö toteutetaan jumalanpalveluksen alussa olevalla yhteisellä ripillä eli synnintunnustuksella ja siihen liittyvällä synninpäästöllä.
Miten ehtoollispöydän sulkeminen sanalla tapahtuu käytännössä?
Tämän ajattelit sitten kertoa valaisevana yksityiskohtana Evl.fin papille? 
1 tykkäys
Käyttämäsi kielikuva “miekasta” ei oikein istu tähän yhteyteen. Käytetäänkö tuollaista puheenpartta muuallakin?
1 tykkäys
Katolisessa terminologiassa ehtoollisen kieltäminen olisi in foro interno eli omassatunnossa, mihin sisältyy myös ripissä annettu ohje, tai in foro externo eli julkisen aseman perusteella.
1 tykkäys
Tämä on siis Augsburgin tunnustuksessa käytetyn kielikuvan jatkoa ja edelleen kehittelyä. Lainailen muutamia otteita XXVIII artikasta.
Piispojen vallasta on aikaisemmin esiintynyt suuria kiistoja, joissa on taitamattomasti sekoitettu toisiinsa kirkon valta ja maallisen miekan valta.
Tässä siis puhutaan kahden eri instituution vallasta. Itse en ole jakanut valtametodeja lähtökohtaisesti instituutioille, vaan käytän niitä hieman abstraktimmassa merkityksessä.
Tätä [avainten] valtaa käytetään yksinomaan opettamalla eli julistamalla evankeliumia ja jakamalla sakramentteja joko monille tai yksityisille, sen mukaan kuin kukin on saanut kutsun. – – Kun siis hengellinen valta jakaa iankaikkisia lahjoja ja sitä käytetään vain sanan viran välityksellä, se on haittana maalliselle hallitukselle yhtä vähän kuin laulutaito. – – Esivalta ei varjele sieluja vaan ruumiita ja maallisia asioita laittomuuden estämiseksi ja se harjoittaa pakkoa miekalla ja ruumiillisilla rangaistuksilla. Evankeliumi taas varjelee sieluja jumalattomilta mielipiteiltä, Perkeleeltä ja iankaikkiselta kuolemalta.
Tässä kohdassa raamattuviitteet puhuvan kaikki nimenomaan siitä, että tuo vallankäyttö on sanallista. Siis valtaa käytetään evankeliumin opettamisen avulla.
Tästä ko. artiklassa olevasta jaottelusta olen oman jaotteluni kehittelyn. Kehittelyn takana on myös Kimmo Saastamoisen tekemä teologinen pohdinta; olen hänen kanssaan useita kertoja keskustellut näistä valtametodeista. (Hän ei tehnyt vielä samanlaista selkeää jakoa neljään eri valtametodiin, vaan on puhunut ja kirjoittanut evankeliumin valtametodista, ja siitä, että sen pääasiallinen funktio on evankeliumin opettaminen, ei hallinnollisilla päätöksillä pappisviroista tai muista erottaminen.)
Alkuperäinen erimielisyyteni Kimmon kanssa johtui tästä kohdasta, myös mainitussa Augsburgin tunnustuksen kohdassa:
Se [piispojen valta] sisältää oikeuden antaa anteeksi syntejä, hylätä evankeliumin kanssa ristiriidassa olevat opit sekä erottaa seurakunnan yhteydestä sellaiset, joiden jumalattomuus on yleisesti tunnettua, pelkällä sanalla ilman inhimillisiä pakkokeinoja.
Tässä piispoilla todetaan olevan oikeus ekskommunikoida. Ja en tosiaan kiellä sitä, etteikö kirkolla tällainen valta olisi. Joskus kirkon täytyy selkeästi sanoa, että tämä ei ole oikein. Kohdassa on kuitenkin selkeä maininta siitä, että tämä tapahtuu “ilman inhimillisiä pakkokeinoja”. Miten laajasti nämä pakkokeinot ymmärretään? Saako siis jotakuta estää tulemasta messuun tai ehtoolliselle? Vai pitääkö papin vain olla antamatta ehtoollista? Miten tämä on “pelkällä sanalla”? Vastaus löytyy siis tosiaan siitä, mikä tulee tämän jälkeen:
Seurakuntien tulee välttämättä jumalallisen oikeuden perusteella osoittaa siinä heille kuuliaisuutta
Miksi kukaan osoittaisi kuuliaisuutta, ellei usko? Ja miksi kukaan uskoisi, jos se sana, jolla piispat hallitsevat, on ahdistava ja ruoskiva sana?
Tämän asian voi sanoa myös toisin: kirkon varsinainen aarre on evankeliumi, ei laki. Ja kirkon varsinainen valta on evankeliumin saarnassa, ei lain saarnassa. Ihmisten sydän saarnaa heille lain, niin kuin Paavali kirjoittaa. Mutta evankeliumia ei kukaan saarnaa, paitsi ne, jotka on lähetetty jne jne jne. Evankeliumi, Kristuksessa meille annetun lohdutuksen ja vapautuksen sanoma osallisuudesta Jumalan sisäiseen elämään, vapauttaa meidät toimimaan evankeliumin mukaisesti. Lain saarna herättää lähinnä muita tuntoja. Näin ollen siis on kaksi sanallista valtaa, evankeliumin valta ja lain valta, eli lupauksen ja vaatimuksen sanallinen valta.
Vaatimus ei synnytä kuuliaisuutta, vaan lupaus synnyttää kuuliaisuuden. Sen vuoksi vain lupauksen vallalla tehty seurakunnasta erottaminen ja harhaoppien kitkeminen johtaa seurakunnan sille osoittamaan kuuliaisuuteen. Sellainen, joka on hylännyt kristillisen uskon, tajuaa - sen perusteella, että kirkossa tuo usko tuodaan esiin ja osoitetaan eukaristiassa tapahtuvaksi - että hänen ei tule osallistua ehtoolliselle, koska hän ei usko lupausta.
Edellä sanotun perusteella ehtoollispöydän sulkeminen tapahtuu siten, että - yksinkertaistan huomattavan paljon! - julistetaan sen olevan kastetuille tarkoitettu Kristuksen kohtaamisen paikka, jossa he osallistuvat Kristuksen uhriin, johon heidät on kasteessa liitetty, ja tulevat osalliseksi kaikista niistä lupauksista, jotka ko. uhriin on liitetty. Tämä “positiivinen saarna ehtoollisesta” riittää osoittamaan epäuskoisille, mistä on kyse, ja pitää heidät erossa siitä. Sen sijaan ne, joilla on jokin alkava usko - vaikka kukaan teistä ei sellaista hyväksyisikään, vaan lähinnä syyttelisi harhaoppiseksi tai apostaatiksi - ja Pyhän Hengen työ heissä, uskaltavat lähestyä pyhää uhria toivoen sen tuomaa armoa ja laupeutta omalle kohdalleen.
1 tykkäys
Eikö tuo ole ristiriidassa kirkon kanssa, sillä kirkko ei ekskommunikoi jäseniään mistään syystä?
Pidän silti “miekkaa” epäonnistuneena kielikuvana. Sinun kielenkäytössäsi “miekan” käyttöä olisi sekin, jos seurakunta kieltäytyisi jakamasta alttarin sakramenttia sitä haluavalle. Tuo Augsburgin tunnustuksen kohta tarkoittaa miekalla ensi sijassa kuolemanrangaistusta, minkä osoittaa rinnastus: “Esivalta - - harjoittaa pakkoa miekalla [ankarin rangaistus, mestaus] ja ruumiillisilla rangaistuksilla [lievemmät rangaistukset].”
Päättelysi logiikka jää muutenkin minulle hämäräksi. Nähtävästi tarkoitat, että seurakunnalla ja papilla ei ole mitään oikeutta kieltäytyä jakamasta sakramenttia sille, joka sitä tulee alttarin ääreen hakemaan (kunhan hän on kuunnellut sen “julistuksen”, että ehtoolispöydän kerrotaan olevan “kastetuille tarkoitettu Kristuksen kohtaamisen paikka [jne.]”; missä tällaista julistusta muuten kuulee?). Jos sinulta tulee ehtoollisen sakramenttia hakemaan joku, jonka tiedät olevan ei-kastettu, niin jaatko sen hänelle?
Tunnustus siis sanoo: “[avainten] valtaa käytetään yksinomaan opettamalla eli julistamalla evankeliumia ja jakamalla sakramentteja”. Itsestään selvästi tällaiseen valtaan kuuluu se, että sakramenttia ei jaeta missä, milloin ja kenelle tahansa, vaan kirkolla on valta olla jakamatta sakramenttia.
Minulla on jotain hämäriä muistikuvia noista keskusteluista - joistain niistä. Muistikuvani on, että Kimmo suhtautui hyvin kielteisesti siihen, että esim. saarnavirassa olevia erotetaan hallinnollisin t. juridisin päätöksin heidän esim. tehtyään jonkin virkavirheen tai laukoneen julkisuudessa “harhaoppisia” kommentteja. Kimmo tuntui olevan sitä mieltä, että piispojen pitäisi sanan avulla opettaa eksyneitä lampaita ja siten palauttaa heidät valistamalla ruotuun ja että turvautuminen hallinnollisiin pakkokeinoihin, rangaistuksiin ja erottamisiin olisi ikään kuin osoitus siitä, että kirkon ja piispojen usko evankeliumin ja sanan voimaan on heikko. Jotenkin tuohon tapaan hän sen ilmaisi. Tuli vaikutelma, että hän ei lainkaan hyväksy “miekan” käyttöä kirkossa.
Varmaan on niin, että piispat voisivat enemmän opettaa ja sitä kautta vaikuttaa asioihin ennalta ehkäisevästi, jolloin tarvetta erottamisiin yms. ei tulisi. Nykyään tuntuu kuitenkin olevan niin, että kirkkokuntaan katsomatta piispojen teologinen työskentely - tarkoitan lähinnä kirjallista toimintaa - vähenee huomattavasti piispaksi vihkimisen jälkeen. Isoimmat teologiset työt tehdään ehkä uran alkuvaiheessa, kun henkilö tekee esim. väitöskirjaa. Siitä saadaan meriitit, jolla päästään piispaksi. Ja piispana ei ole sitten aikaa tutkia ja opettaa mitään muuta kuin “pakolliset” saarnat ja opetuspuheet. Tuskinpa piispoilla on kovin paljon aikaa esim. keskustellen ohjata jotain “ongelmapappia”, vaan heidän kanssaan joudutaan tekemisiin vasta sitten, kun on ylitetty jo se kynnys, jossa asiaan on pakko puuttua.
Liekö näin, mutta tällainen vaikutelma itselleni tulee. En toki tiedä yhtään, minkä verran piispat ovat eri kirkkokunnissa tekemisissä yksittäisten “kohupappien” kanssa ja pyrkivät ohjaamaan heitä sanan voimalla. Julkisuudessahan näkyy vain se “miekan” käyttö, eli ne uutiset, joissa kerrotaan tutkintapyynnöistä ja erottamisista jne.
Itse en kuitenkaan ole sitä mieltä, että papit ja piispat eivät saisi käyttää rankaisuvaltaa. Mielestäni heidän pitää ajatella ensisijassa pyhien asioiden turvaamista. Jos he epäilevät, että joku on tulossa väärin perustein tai oikeudettomasti esim. ehtoolliselle, niin heidän täytyy määrätietoisesti evätä se suojellakseen pyhän sakramentin pyhyyttä.
On tärkeä asia, että ehtoolliselle osallistuvat vain ne, joilla on yhteinen usko ja keskinäinen rauha. Juuri tämän takia ehtoollisyhteys katkaistaan eri paikalliskirkkojenkin kesken nopeasti, jos tulee ratkaisemattomia kiistoja: olisi valheellista jatkaa ehtoollisen nauttimista yhdessä, jos todellisuudessa on ratkaisemattomia kiistakysymyksiä. Ei silloin ole oikeaa, vilpitöntä ykseyttä, rauhaa ja rakkautta. Ehtoollisyhteydessä on kyse aina pyhän sakramentin suojelemisesta epäpyhiltä kiistoilta. Siksi on parempi evätä sen saaminen varmuuden vuoksi kuin antaa se väärin perustein ja siten halventaa sakramentin pyhyyttä. Jos joku suljetaan väärin perustein pois ehtoolliselta, hän saa kokemistaan vääryyksistä palkan Jumalalta, kun taas epääjä joutuu tilille teostaan.
Ehtoollista ei tietenkään pidä antaa myöskään sellaiselle, joka ei ole kirkon jäsen - ei sittenkään, vaikka hän ymmärtäisi sen merkityksen ja uskoisi evankeliumin lupauksiin. On haluttava ehtoollista ja uskottava lupaukset oikealla tavalla. Toisin sanoen, katekumeenille ei anneta ehtoollista ennen kuin hänen koulutuksensa on ohi ja hänet on liitetty oikealla tavalla ja oikeassa järjestyksessä kirkkoon. Uskon, että jos tällainen ihminen kuuliaisesti odottaa, niin hän saa kuuliaisuudestaan palkaksi täydesti saman siunauksen kuin mitä saavat ne, joiden hän näkee ottavan vastaan pyhän sakramentin.
1 tykkäys