SLEYn Lutherkirkosta tai Granista SROlta tai ehkä jopa Laajasalosta oisin ite niitä oappeja hakenut - sillä olettamalla et LHPK:n papit ei ois tullu kysymykseen syystä tai kolmannesta.
Subjektiivinen marssijärjestys ois kuutenki ollu eka LHPk ja toka varmaan joku Lestojen yhteisö. Kolmas vaalisija sit SLEY/SRO kombolle.
On tottakai eroa, mutta siinä mielessä on samasta kysymys, että yksilönä en voi määrätä mihin kaikkeen “veroeuroni” käytetään. Rahaa käytetään aina jossain määrin “väärin” ja jossain määrin “oikein”.
Pääasiassa kommentillani tahdoin kuitenkin kertoa, ettei rahakysymys omalla kohdallani olisi ykkönen, jos päättäisin erota kirkosta. Kyllä se sitten olisi se “jumalattomuus”, mikäli kastekirkkoni jättäisin. Tai sitten - epätodennäköisemmin - kääntyminen vaikkapa katoliseen uskoon, eli hengellinen ja teologinen muutos. Tunnustavilla kristityillä nämä lienevätkin tavallisemmin syynä kuin raha.
Evl diakonina (kin, kaiken muun koulutusten lisäksi) tätä tuntuu kurjalta lukea. Itse tiedän varmasti tehneeni verovaroilla kerätyillä rahoilla paljon hyvää. Moraalini ei soimaa siltä osin. Kirkko tekee enemmän hyvää kuin ei-hyvää. Julistus on eri asia.
Myönnän minäkin, että diakoniatyö tekee paljon hyvää. (Ja diakoniatyöntekijät ovat aika pienipalkkaisia verrattuna siihen hyvään, mitä he saavat aikaan.) Ehkäpä pystyt silti ymmärtämään niitäkin ihmisiä, joiden mielestä julistus on kirkon päätehtävä, ja sitten vaaka kallistuukin päinvastaiseen suuntaan, että ei-hyvä on sittenkin painavampi?
Olen tästä aiemminkin kirjoittanut, mutta erosin, kun pystyin asettumaan evl:n ulkopuolelle itselleni riittävän oikealta vaikkei teologisesti suinkaan täydelliseltä tuntuvaan yhteisöön. Bonusta oli, että samalla sai lopettaa kirkollisveron maksamisen kirkolle, jonka julistus ainakin täällä stadissa on ollut enimmäkseen aivan mitä sattuu niin kauan kuin muistan.
Niin, ymmärrän että veronmaksu muodostuu ikäväksi puuhaksi, jos mitään hyvää ei kirkko tunnu julistavan asuinseudulla. Myös vaikuttaminen luottamushenkilönä ei herkkua liene jos joutuu jatkuvasti jyrätyksi äänestyksissä ja ehkä suorastaan halveksituksi mikäli edustaa salonkikelvotonta linjaa tai ryhmää kirkon kentällä.
Yksilöllistä ja vaihtelevaa tämä on. Yllättäen Helsingissäkin näyttää olevan mahdollista joillekin osallistua esimerkiksi konservatiivisen Suomen luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen messuihin ym toimintaan, ja samalla olla luottamustoimessa paikallisseurakunnissa. Tiedän tällaisia tapauksia ja käsittääkseni heissä on myös Sleyn työntekijöitä ja hallitusjäseniä, nykyisiä tai entisiä.
Olen melko varma että tälläisen yhteyden seurauksena hiljattain järjestettiin Töölön seurakunnassa raamattutapahtuma jossa Sleyn teologit opettivat. Tämmöinen tapahtuma oli joskus tavanomainen monissa seurakunnissa, nykyisin harvinainen - jopa maaseudulla, missä herätysliikkeiden on perinteisesti ollut helpompaa toimia seurakunnissa.
Jäsenenä pysyminen on siis mahdollista. Äänestämällä voi yrittää vaikuttaa seurakuntiin ja välillisesti kirkolliskokouksen kokoonpanoon. Helppoa se ei ole, mutta kirkon ulkopuolelta tyystin mahdotonta.
Itse en hyväksy läheskään kaikkea kirkossa, mutta kokemuksesta tiedän myös miten paljon hyvää eri työaloilla seurakunnissa tehdään. Toistaiseksi veronmaksu ei kohdallani ole päättymässä. Yritän vahvistaa sitä mikä on hyvää, omalta pieneltä osaltani, ja välttää osallistumasta huonoon. Rukoilen kirkon ja järjestöjen työntekijöiden puolesta. Monet heistä ovat tuttuja ja ystäviäkin, kummallakin saralla. Ei tarvitse olla samaa mieltä kaikesta, sellaista ei ole edes missään pienessä ryhmässä, eikä kodissa eikä suvussa.
Olen vain käynyt hänen messuissa ja muissa tilaisuuksissa, Kuninkaanilloissa. Taitaa olla ainoa kirkkoherra Helsingissä, joka ei ole hyväksynyt vielä homovihkimisiä ja on muutenkin herättänyt liberaaleissa ärsytystä. Seisoo siis Raamatun ja sanojensa takana.
Saarnankin on tarkoitus herättää ja uskonpuhdistuksen juhlapyhänä sallittakoon tälläinen lähestyminen.
Jo n. 40 v. sitten, kun kansankirkkomme pappien ei enää tarvinnut uskoa päästäkseen saarnaamaan tämä alkoi ja Riekkinen, mikä muuten kiva ja miellyttävä seuramies oli heti suuresti arvostettu ja uskottu lahjakkaana. Liberalismi kuultuna saarnaspötöistä kuitenkin hämmensi ja ahdisti suuresti. Ainoastaan herätysliikkeiden ja järjestöjen papit, vanhat hartauskirjat ja vanhat saarnat pelastivat tilanteen ja muita ei kannattanut kuunnella ollenkaan.
Paljon oikeaakin tuli tietysti hylättyä liberalismin karttamisen myötä ikävä kyllä ja seuraus on ollut pirstoutuminen. Yhtään täysin samanmielistä seurakuntaa en minäkään löydä, vaikka erilaisia on tosi paljon.
Monesta löytää kokoamalla kuitenkin myös oman uskonsa ja vanhoista ajoista helposti, kun määrättyjä asioita ei silloin käsitelty ollenkaan. Täydellistä ei tietenkään missään tai kukaan ole ja ydinsanoman uskominen omakohtaisesti pelastaa kaikki.
Puhumattakaan maailmanlaajasti kuuluisan Heikki Räisäsen vaikutuksesta ja tapauksesta.
Hyvä puhe [Jussi Mäkelän], vaikkei nyt kirkkovuoden tekstistä ollutkaan. Tällaiset papit saisivat itsenikin sunnuntaina kirkkoon - eivät toki henkilönsä vaan Jumalan sanan vuoksi. En ole elänyt aikaa, että saarnoihin olisi voinut luottaa. Herran armosta tielleni osui sen verran hyvää julistusta, että uskon siemen kylvettiin ja pääsi itämään. En oikein itsekään tiedä, mistä se tarkalleen tuli.
Toivon, että pirstoutumisen vastapainoksi nyt nähtäisiin raamattu-uskollisten herätysliikkeiden yhdistyminen Kirkkokansaksi. En osaa ajatella, että kirkko siinä murtuisi, koska ei tämä liberaalien temmellyskenttä mikään Kristuksen Kirkko ole. Siellä on yksittäisiä uskovia, jotka toki kuuluvat Una Sanctaan.
Jumala on varjellut myös teologialta - näin koen. Nuorena ja tyhmänä sitä olisi hyvinkin voinut imeä tiedekunnan opetuksen itseensä. Nyt vanhempana olen sitten lukenut hyvää luterilaista teologiaa, joka ei ole modernia yliopistoteologiaa nähnytkään.
Parasta toki olisi, jos uinuva kirkko todella heräisi, ja sinne saisi paluumuuttaa - vähän kuin sotaa paennut pakolainen rauhan tultua. Realiteetti on, että moni pakolainen päätyy rakentamaan elämänsä eksiiliin. Oma usko ei riitä kansalliseen uudistumiseen, mutta ei se onneksi Jumalaa estä.
Minä ainakin löysin tuosta tekstistä evankeliumin.
Meidän kirkkomme tarvitsee herätystä ja uskoa Jeesukseen, jotta ihmiset voisivat pelastua. Kirkon tehtävä on kertoa Jumalan sanan totuus, sillä me – erityisesti papit ja piispat – olemme vastuussa siitä, että ihmiset kuulevat aidon evankeliumin, eikä jotain maailman evankeliumia, joka ei ketään pelasta. Oikea evankeliumi on sitä, että Jumala syntyi ihmiseksi, Hän kantoi meidän syntimme ristille, kuoli meidän syntiemme tähden ja nousi kuolleista. Ja Hän on kerran tuleva takaisin tuomitsemaan elävät ja kuolleet. Päivän evankeliumissa sanottiin: ”Mies uskoi, mitä Jeesus hänelle sanoi”, ja niin tulisi meidän kaikkien kirkossamme uskoa, sillä
”Jos sinä suullasi tunnustat, että Jeesus on Herra, ja sydämessäsi uskot, että Jumala on herättänyt hänet kuolleista, olet pelastuva. Sydämen usko tuo vanhurskauden, suun tunnustus pelastuksen.” (Room. 10:9-10)
Koska kyse oli nimenomaan reformaation päivän saarnasta, niin minusta kirkkopoliittinen julistuskin sopi tähän oikein hyvin.
Seurakuntalainen kirjoittaa aiemmin linkitetyn saarnan kirjoittaneesta ja julistaneesta Jussi Mäkelästä: Mäkelä tunnetaan pääkaupunkiseudulla häpeilemättömästä herätysjulistuksesta ja vastavirtaan soutamisesta.
On varmaan kova paikka olla Helsingin ainoa (?) vastavirtaan soutava kirkkoherra. Herra Häntä siunatkoon ja vahvistakoon. Niin ilahduttavaa kuin näitä juttuja onkin lukea, ne ovat poikkeuksia.
Saarnassa kuvataan myös sitä laitonta tai vähintäänkin moraalitonta tilaa, johon kirkon päätöksenteko on ajautunut. Olisi liberaaleilta suoraselkäistä tunnistaa piispojen synti synniksi, ja vaatia etenemistä normaalijärjestyksessä. Lopulta kirkollinen anarkia ei ole liberaalienkaan etu.
San. 16:8: Parempi vähän ja rehellisesti kuin isot voitot vilpillisesti.