Nämä eivät voi kuitenkaan olla sellaisia, että ne ovat ristiriidassa sen kanssa, miten on siihen asti uskottu. Esimerkiksi ilmaus “PH lähtee Isästä” on hyvin selväsanainen ilmaus. Ei sen jälkeen voi todeta enää muuta. Jos ei pysytä tuossa, niin entäs jos joku sanoisikin, että “PH lähtee Isästä ja Neitsyt Mariasta”? Miksi se olisi tekona eri asia kuin se, että alkuperäiseen “PH lähtee Isästä” -määritelmään lisätään “ja Pojasta”?
Piispojen tehtävä on enemmänkin selittää ja soveltaa olemassa olevaa oppia ja tunnustusta ja keksiä keinoja saada ihmiset ymmärtämään ne entistä paremmin kuin keksiä uusia lauseita tai määritelmiä koko kirkon (tai oman hiippakuntansa) tunnustettavaksi. Jos jotain uusia käytäntöjä tai oppeja kuitenkin tehdään, niin pitää ymmärtää, että ne sitovat vain omaa puljua. Sellaiset eivät ole eivätkä voi olla kirkon universaaleja totuuksia, koska niitä ei ole yhdessä tehty, päätetty ja annettu.
Vain jakautumaton kirkko voi antaa oppitulkintoja, joihin koko kristikunnan on sitouduttava. Niinpä filioque ei kauniisti ajateltunakaan ole kuin parhaimmillaan room.-kat. kirkon omaa sisäistä opetusta, ei katolisen kirkon yleistä, universaalia opetusta. Roomalais-katolilaisilla on kuitenkin ikävä tapa esittää oman puljunsa uutuudet koko kristikuntaa sitovina asioina. Niin ei tietysti ole.
Koko kristikuntaa voi sitoa vain sellainen, joka on jakautumattoman kirkon aikana säädetty koko kristikunnalle ohjeeksi. Tämä on myös asia, jonka luterilaiset sivuuttavat aina tyystin perustelematta lainkaan, miksi jakautumattoman kirkon säädökset eivät muka kosketa heitä kaikilta osin.