Mun mielestä on parempi, että kukin saa itselleen sopivan tasoista opetusta. Niin siitä jää enemmän käteen. On myös hyvä, jos messun muut osat ovat yhteisiä. Sitäkin näkee, että pyhäkoulu kestää lähes koko jumalanpalveluksen ajan.
1 tykkäys
En kestä näitä koko perheen perhemessujen saarnoja, joissa leperrellään lapsellisesti nukke tai nalle kädessä lapsille. Paljon parempi, että lapsille on pyhäkoulu, joskus jopa kaksi eri tasoista eri ikäisille lapsille, kuten täällä Sleyssä raamattukerho ja pyhäkoulu, tai millä nimillä ne nyt kulkevatkaan. Ja aikuisille saarnat saisivat olla kunnon tiiliskiviä, joissa saarnataan kunnolla Raamatun tekstiin pohjautuen ja opettaen. Kansanlähetyksen messujen saarnat Helsingissä olivat aiemmin suorastaan raamattutunteja. Ja olen ollut myös tilaisuuksissa, joissa opetukset oikeasti kestävät ainakin sen tunnin, joskus useammankin. Jumalanpalvelukseen sopisi 30-40 minuutin Raamatun tekstiin pohjautuva saarna, kuten Hekl:ssä aiemmin.
2 tykkäystä
Kun itse olin lapsi, niin olimme koko perheellä kirkossa ja jotenkin vain kestin senkin saarna-ajan. Monesti sitten kirkonmenojen jälkeen menimme kirkkokahveille serkkujen luo tai he tulivat meille. Pyhäkoulua sitten pidettiin aivan erikseen, muistaakseni klo 12 rukoushuoneella.
Lasten siirtäminen saarnan ajaksi pyhäkouluun ei ole perinteistä luterilaisuutta eikä katolisuutta, toivon että se tapa hyljätään.
3 tykkäystä
Olen jokseenkin samaa mieltä etenkin nykyaikana kun meillä kaikilla on mahdollisuus lukea uskonopillista kirjallisuuta kotonakin ja siten ei ole niin kamala asia, vaikka ei saarnaa aina kuulekaan.
Faija on ollut jo “hiekka hoidossa” reilun parikyt vuotta mut eläessään paheksui suuresti jos lapset mölysivät tai juoksentelivat kirkossa jumiksen aikana. Kirkossa piti istua hiljaa ja arvokkaasti paitsi silloin kun piti seistä ja/tai veisata. Paheksunta oli jo sillä tasolla, että perhemessut skipattiin ihan suosista. Aivan epäilemättä olisi syvästi paheksunut näitä nykyajan nojatuoli - yms messijakin. Kansanlaulukirkko kerran suvessa vielä meni lähes mutinoitta.
Tästä aasinsilta tamperelaiseen lätkäkulttuuriin. Puhuttiin “Hakametsän tuomiokirkosta” kun oikeastaan kaikenlaisia tunteenpurkauksia katsottiin paheksuen. Lätkää piti seurata asiaan kuuluvalla hartaudella…
1 tykkäys
Sitäpaitsi, vaikka lapsia ei olisikaan yhtään kappaletta kirkossa niin saarna saattaa tästä huolimatta mennä useinkin ohi, ainakin minulla kun ajatukset ovat sinkoutuneet joskus omalle kiertoradalleen. 
2 tykkäystä
En ole koskaan osallistunut lestadiolaisten seuroihin. Miten siellä tasapainotellaan lukuisien lapsien ja sanankuulon välillä?
Lapset tottuvat syntymästä saakka seuratilaisuuksiin. Usein rukoushuoneiden pöydissä lapset piirtelee tai leikkii leluilla. Toki osa on levottomia ja juoksentelee, ja viihtyy pihalla.
3 tykkäystä
Eräs Kansanlähetyksen työntekijä sanoi jo vuosia, vuosia sitten Helsingissä, että suunta pitäisi olla kohti opetuspuhetta, muistan tuon käsitteen, pituus korkeintaan 12 minuuttia.
1 tykkäys
Kerran olen ollut lestapalveluksessa, kuten sanotaan, Oulunkylässä Helsingissä. Lapset olivat tosi hiljaa ja kiltisti.
Olin tuolloin sinkku ja kirkkokahveilla kukaan ei puhunut minulle sanaakaan ja ilmeet kertoivat että tuo ei ole “meikäläisiä”. Kokemus oli ihan hyvä kuitenkin. Mukana oli lestatuttujen sisar.
Tästäpä tulikin mieleeni, että meitä ihmisiä taitaa kirkkososiaalisuudessa olla karkeasti ottaen kahta lajiketta: toiset haluavat olla kirkossa omissa oloissaan ja toiset pahastuvat mikäli kukaan ei huomioi. Onko siis uuden ihmisen kanssa juttelemaan meno häriköintiä vai ei?
1 tykkäys
Joissain yhteisöissä tämä kysymys on ratkaistu perustamalla kirkkokahveille tutustumispöytä. Se on erikseen merkitty pöytä, johon voi mennä jos haluaa tutustua uusiin ihmisiin. Voi olla myös rajaus, että sinne ei saa mennä useampia toisensa jo tuntevia ihmisiä samaan aikaan. Näin tutustumishaluiset ihmiset pääsevät juttelemaan ja omissa oloissaan viihtyvillä on paremmat mahdollisuudet välttää juttelijat.
1 tykkäys
Oi, tämähän on hyvä idea! En ole kuullutkaan. Tämä auttaa kirkkokahveilla, mutta monessa seurakunnassa on myös supersosiaalinen henkilö, joka hyökkää tutustumaan pahaa-aavistamattomaan uuteen ihmiseen jo kirkkosalin puolella. Itse en pahastu mikäli tuntematon tulee tervehtimään, joten ehkäpä tämä on taas niitä asioita joissa ei ole mahdollista toimia kaikkia miellyttävällä tavalla
1 tykkäys
Tuolla “lessuissa” juttelemattomuus oli erittäin silmiinpistävää ja miltei käsin kosketeltavaa.
Lestadiolaiseen yhteisöön on käsittääkseni ulkopuolisen melko vaikea päästä sisään.
Koitko sinä sen juttelemattomuuden hyvänä vai huonona asiana? Toiset kun eivät kaipaa seurakunnasta sosiaalista elämää lainkaan.
Hei, nimittely on kielletty säännöissä. Ymmärtääkseni myös ryhmien mutta erityisesti henkilöiden nimiä ei täällä väännellä elleivät he itse niin tee.
Lestadiolaiset on todella suuri ja heterogeeninen ryhmä.
Rauhanyhdistysten väki on yksi vanhoillislestadiolainen joukko eikä siinäkään liene ihmiset yhtä puuta.
Tunnen heitä, hyvinä työtovereina varsinkin.
Olin vuosia sitten jossain ry:n kirkkotilaisuudessa, en messsussa. Laulu oli voimakasta. Lapset pitivät ääntä ja kulkivat. Ei haitannut heidän vanhempiaan. He tuntuivat tottuneen vilinään.
1 tykkäys
Huonona, mutten moiti sitä. He ovat yhtenäinen, arvokas joukkonsa ja samalla tuntevat kasvoista nopeasti kuka ei ole lestadiolaisseuroissa käyvä.
Itselläni on viimeksi mainitusta asiasta päinvastainen kokemus. Olen sen verran monta kertaa saanut lestadiolaisilta Jumalan terve -tervehdyksen kuulla omalla kohdallani, vaikken ole koskaan ollut lestadiolainen, että olen päätellyt, että ehkä niin moni ei oikeasti tunnista kasvoista sitä, kuka ei ole lestadiolainen kuin mitä joskus kuvitellaan. Pienillä paikkakunnilla tilanne voi olla tuo minkä mainitset, mutta isompien lestadiolaisyhteisöjen kohdalla väkeä on niin paljon, että oletettavasti hyvin harva loppujen lopuksi tuntee kaikkia muita. Lestadiolaiset usein tuntevat paljon muita lestadiolaisia, mutta jo käytännön syistä (kuten aikarajoitteiden takia) sellaisia muita yksilöitä tai perheitä, joiden kanssa aktiivisesti on yhteydessä, on silti rajallinen määrä. Hyviä ystäviä on yleensä ihmisillä vain sormilla laskettavissa oleva määrä. Muuttoliikekin on isommissa yhteisöissä usein kohtalaisen merkittävää, mikä entisestään monimutkaistaa mahdollisuuksia tuntea koko yhteisöä. Puhumattakaan vaikkapa Suviseuroista, jossa selvästi yli 90 % vastaantulijoista lienee yhteisön aktiivisille jäsenillekin vieraita.
Vaikka joillain yksilöillä on erinomainen kasvomuisti, kaikilla ei ole. Jossain parinkymmenen hengen messuyhteisössä on helppo tuntea kaikki kävijät kasvojen osalta, mutta jos yhteisössä on väkeä riittävän paljon, kaikki kävijät eivät enää kerry kaikilla kasvomuistiin, vaan aivot keskittyvät etsimään lukuisten kasvojen joukosta tuttuja kasvonpiirteitä.
Sellaisia muita ihmisiä, joiden kanssa juttelun joku luontaisesti avaa, on useimmiten yhteisöissä ylipäätään kai enintään kymmeniä, osalla vain sormin laskettava määrä, ja joillain ei välttämättä ketään. Toki joitain sellaisiakin yksilöitä on, jotka voivat avata keskustelun miltei kenen tahansa kanssa, ja joilla on valmius aloittaa jutustelu myös uusia kasvoja kohdatessaan, mutta heitä on harvassa. Enemmistö juttelee lähinnä niiden kanssa, joiden kanssa ovat ennenkin jutelleet. Tämä pätee aika monella elämän alueella.
HEKL otti aikanaan käyttöön opetuspuhe-termin, en tiedä luopuivatko kun ylipäätään siellä saarnoja pidettiin liian pitkinä.