Kirkko ja jumalanpalvelukset ovat paitsi Jumalan luokse menemistä myös sosiaalinen konstruktio, johon osallistuminen vaatii kaikilta osallistujilta tiettyä sosiaalistumisen tasoa, muuten tilanteesta tulee kaaos.
Raamattukin antaa selkeitä järjestyssääntöjä koskien jumalanpalvelusta. Jos naistenkin tulee olla hiljaa, sama koskee lapsia. Jeesus nimenomaan kutsui lapset luokseen, mutta Raamatussa ei lue että tulkaa hyppimään, kiipeilemään ja hihkumaan.
Lapset osaavat kyllä tehdä muutakin kuin näitä em. asioita jos aikuiset vaivautuvat heitä rakkaudellisesti opettamaan ja myös vaatimaan asioita. Otan kontaktia lapsiin kirkossa ja se on onnistunut yleensä hyvin. Pienen uhittelun ja niskojen nakkelun jälkeen on keskusteltu mm. ehtoollisteologiasta. Keskustelukaverina oli silloin n. 6-vuotias tyttö. En usko että hänen kokemuksensa kirkossa käymisestä muuttui negatiiviseksi siksi että häntä ojennettiin ja hänen kanssaan keskusteltiin.
He jotka jättävät lapsen tekemään mitä mieleen juolahtaa eivät anna sosiaalista eivätkä emotionaalista tai älyllistäkään tukea lapsen itsesäätelyn kehittymiseen.
Olen 5 lastani kirkottanut. Saivat leikkiä ja touhuta omiaan. Hyvä tuli, ei tarvitse hävetä. Kyllä Jumalan sana ja sakramentit vaikuttavat vaikka käytös ei niin kontrolloitua olisikaan.
Liturgina en ole Ikinä puuttunut lasten olemiseen kirkossa.
Kristikunnan suuri haaste länsimaissa ei ole se, että lapset riehuvat kirkossa. Sen sijaan sen kohtalonkysymys on, tulevatko he koskaan kirkkoon.
Vilkkaista lapsista kasvaa tulevaisuuden suuria teologeja, piispoja, pappeja ja diakoneja ja oman aikansa seurakunnan ja kirkon kulmakiviä. Mutta jos he eivät koskaan tule kirkkoon koska heidän vanhempansa kokevat sen häpeää tuottavaksi kokemukseksi, heidät menetetään.
Lapsilla on myös erilaisia temperamentteja. Aina se, miten he käyttäytyvät ei riipu niinkään vanhempien antamasta kasvatuksesta kuin siitä, että vanhemmille nyt vain on annettu rauhallisia ja hiljaisia lapsia.
(…toivon että keskustelu ei seuraavaksi kulje klassista HS-kommentit -linjaa: “ennen sentään sai lapsia kurittaa, tuli kunnon ihmisiä, jne.” Jännästi on kirkot saatu vanhoilla eväillä tyhjiksi eikä lapsia välttämättä edes tuoda hautajaisiin kun pelätään että häiritsevät.)
Aika jännä miten nihkeästi otetaan vastaan mielestäni ihan kohtuullista ja kaikkia osapuolia huomioivaa kommentointia lasten käyttäytymisestä aikuiselta jolla ei tällä hetkellä ole pieniä lapsia hoidettavana.
Kuitenkin myös lasten vanhemmat miettivät ihan samoja asioita.
Minä keskustelin siitä miten toimia kun lapsi on kirkossa, miten kaikilla on mahdollisimman hyvä olla, myös lapsilla, en siitä miten saisin lapset jäämään kotiin. Pidän itseäni lapsimyönteisenä kirkossakävijänä mielipiteineni kaikkineni.
Ymmärrän pointtisi, ja samalla mietin, että kai lasten kasvattaminen ikätason mukaisesti kohti toiset huomioivaa käyttäytymistä voi olla mikään evankeliumin este. Kyllä lapsia kuuluu opettaa. Ehkä evankeliumin este olisi lähinnä se, jos lapselta vaadittaisiin liikaa suhteessa ikään ja kehitystasoon. Sellaiseenkin kyllä joskus törmää.
@Plautilla linkissä oli ihan asiallisen kuuloisia käytännön vinkkejä kirkkokäyttäytymisen harjoitteluun. Pidän myös siitä ideasta, että lauluihin ym. aktiivisempiin osioihin saa osallistua, ja hiljaa olemista vaaditaan vain hiljaisten kohtien kuten saarnan aikana. Ehkä ohjeista jäi kuitenkin puuttumaan keskustelu siitä, miksi kirkossa ylipäätään käydään. Hukkuuko Jumalan kohtaamisen hienous käyttäytymissääntöjen alle? (En tosin omasta lapsuudestanikaan muista, että taustasyitä olisi käsitelty, vaan kirkkoon vain mentiin. Ehkä olen unohtanut, ja mikäli äiti lukee tämän kommentin, kuulen seuraavassa puhelussa millaista keskustelua aiheesta on käyty )
Käsittääkseni pääsyy siihen miksi lapsia ei tuoda hautajaisiin, ei ole häiritsemisen pelko, vaan lasten ajatellaan voivan traumatisoitua itkevien aikuisten näkemisestä. En oikein tiedä mitä tästä pitäisi ajatella. Toisaalta on lapsen perusturvallisuuden kannalta tärkeää pystyä luottamaan siihen, että vanhemmilla pysyy tietty kontrolli ja heillä on tilanteet hallinnassa, mutta ei kai sekään voi olla kovin huono asia opittavaksi, että myös aikuisilla on tunteita?
On eri asia jos pieni lapsi itkee kirkossa tai taaperot jokeltelevat ja konttailevat ympäriinsä kuin jos teinit p**seilevät. Tai jos on lippis päässä. Olen minä ärähtänyt aikuisillekin ehtoollispöydässä kun nämä alkoivat kippistelemään ehtoollismaljoilla.
Veljeni on kehitysvammainen ja hänen on hankala hillitä voluumiaan. Ei minua nolota yhtään jos hän kirkossa kysyy minulta jotain kovaäänisesti.
Jos ihminen käyttäytyy luonnollisesti ikäkehityksensä mukaan, niin ei siinä ole mitään sen arvoista, että ihminen pitää poistaa kirkosta.
Ajattelet varmaan aivan oikein. Lapsen on hyvä nähdä että tunteitaan saa näyttää ja että kuolema on osa elämää.
Tätäkin varmasti on, mutta ottaen huomioon että nykyään monet häätkin ovat lähtökohtaisesti lapsivapaita, ei kyse ole vain lapsien hyvinvoinnista.
Myönteisesti muistelen eräitä hautajaisia, joissa pikkulapsi juoksi pitkin kappelin keskikäytävää kesken kaiken. Keskellä suurta surua hän toi iloisella ja hautajaisista mitään tietämättömällä olemuksellaan elämän jatkumisen toivoa läsnäolijoille. Kukaan ei ollut pahoillaan. Olin etukäteen rohkaissut kertomaan tulijoille, että pappina en pahastu siitä jos lapset ovat lapsia ja että toivon että heidätkin tuotaisiin hautajaisiin.
Näistä jälkimmäisistä saa hyviä anti-esimerkkejä rippikouluun ehtoollisoppitunnille. Parhaimmillaan nuoret ovat tunnilla pyöritelleet silmiään aikuisten mistään mitään tietämättömälle käytökselle ja ottaneet kunnia-asiakseen, että he itse tietävät leivän ja viinin olevan todella Kristuksen ruumis ja veri - että Jumala on käsinkosketeltavalla tavalla läsnä - ja käyttäytyvät sen mukaisesti…
Olipa kerran myös eräs konfirmaatioharjoitus, jonka aikana kirkon kuoriin käveli turisti syömään jäätelötötteröä. Nuoret olivat aika ihmeissään eivätkä pitäneet käytöstä mitenkään soveliaana. Huvittavasti kyseessä oli eräs korkeasti oppinut yliopistoteologi…
Eilen messussa yhden perheen kaksi pientä lasta veivät minun huomioni niin etten oikeastaan keskittynyt saarnaan ollenkaan vaan seurasin noitten lasten liikkeitä ja touhuja. Se oli ihan hyvä “saarna” sekin.
Avarsi nimittäin taas hyvin käsitystä mitä tarkoitetaan lapsenmielisyydellä. Ei siinä vilkuiltu ympärilleen mitä toiset on mieltä kun noustiin ylös seisomaan, ei siis hurskasteltu ja toinen näistä lapsista heilutteli käsiään ja jonkin verran vartaloaankin virren veisuunkin tahdissa urkujen säestykseen selvästi tykästyneenä. Se oli häneltä ihan spontaani reaktio, ei mikään hurmoshenkinen pakotettu akti.
Se on suuri armo ja onni, että tuon ikäisenä viedään messuun. Itse olin tuon ikäisenä pakanallisen ja puolittain ateistisenkin kodin lapsi, eikä minua viety kirkkoon. No onneksi löysin uskon siitä huolimatta. Siksi, “sallikaa lasten tulla minun tyköni” on tärkeä Jeesuksen antama käsky vanhemmille.
En ehdi kaikkea lukea mutta haluan hiukan kommentoida.
Yleinen lausahdus on että “lasten ääni kirkossa on elämän merkki”. Kun SM-liigaa pelattiin vielä Hakametsässä, sanottiin että Tampereen väki istuu siell ä “hiljaa kuin kirkossa”. En tiedä, onko Nokia-Areenan aika tuonut muutosta tuohon. . On siis kaksi osin ristiriitaista perinnettä. Vakava ja hiljainen kirkonmeno vs iloinen, sekalainen seurakunta johon kuuluvat perheet ja joskus häirikötkin. Kehitysvammaisista moni ns terve voisi ottaa oppia.
Messussa on eri vaiheita. Saarna halutaan kuulla rauhassa ja erityisesti herätysliikemessuissa on tyypillisesti pyhäkoulu saarnan aikana. Asia on kaksipiippuinen. Luther lienee ohjeistanut saarnaamaan niin että lapsikin ymmärtää. Olisiko parempi viettää koko messu yhdessä? Suoraa huutoa ei tietenkään voi hyväksyä, jos kestää kauan. Ehtoollinen on pyhä hetki , messun keskus. Silloin ei ole hälinän aika mutta lasten luonnollinen ääntely ei haittaa. Enemmän se kun suurissa tilaisuuksissa aikuiset alkavat keskustella niitä näitä jonottaessaan ehtoolliselle. Joskus tapaa näitä jopa kesäjuhlilla tai kirkon työyhteisöjen messuissa.
Joskus voi olla perhekirkon paikka. Silloin ei kyse ole äänen sallimisesta vaan enemmänkin lasten huomioon ottamisesta niin että he jaksavat kuulla, osallistua ja että puhutaan heille eikä heidän ohitseen . Jokainen messu pitäisi silti olla avoin. Retriitti tai meditaatiokokoontuminen on eri asia kuin seurakunnan yhteinen palvelus.
Ymmärrän luterilaisen teologian pohjalta että Jumalan sanaa palvelee koko messu. Ei suinkaan siis vain saarna ja lukeminen. Virret ja musiikki, seurakunnan osallistuminen liturgiaan on Jumalan sanaa, hänen puhettaan eri kanavien kautta. Siihen sisältyy myös se että lasten ääni kuuluu. Messu on Jumalan ja ihmisten vuoropuhelua, kohtaamista. Joka haluaa hiljaisuutta, olkoon yksin. Sekin on tärkeää joskus.
Vielä yksi älähdys.
Tässä joku taisi väittää että vain saarna ja ehtoollinen ovat tärkeää, ja loput muotomenoa.
Vaikka tuolle on joku traditio selityksenä ei se kyllä oikeaa luterilaisuutta eikä Raamatun mukaisuuttakaan ole.
Musiikin teologisesta merkityksestä jo kirjoitin.
On myös erikoista että Raamattua korostavat eivät tajua miten hölmöä on sanoa liturgiaa muotomenoksi. Sillä kaikki jumalanpalveluksen liturgiset eli (yleensä) lauletut osathan ovat Raamatun sanaa. Jouluevankeliumi ja pääsiäisaamun kirkas sanoma jne ovat läsnä jokaisessa messussa. Vanhaa ja uutta testamenttia luetaan ja lauletaan vuorolauluina ja hymneinä… Paljon myöhempää ja myös epäraamatullisempaa on monen saarnaajan jutustelu vaikka fraseologia olisi hurskaan kuuloista, puhumattakaan “rentoudesta” jota tavoitellaan juontamisilla yms kuviteltua muodollisuutta vastustavilla käytänteillä.
Olisi tarpeen opettaa seurakunnissa ja messuyhteisöissä paitsi uskonoppia, myös jumalanpalveluksen sisältöä. Raamattuahan se avaisi.
Se ei tietenkään ole muotomenoa, vaan sillä on pitkät perinteet takanaan. Minulla on tuolla hyllyssäni Martin Chemnitzin kirkkojärjestys lähes 500 vuoden takaa ja olen hämmästynyt kuinka hyvin hänen messukaavansa on melkein identtinen, ainakin meidän Sleyn yhteisössämme noudatettavan kaavan kanssa.
Toki tässä on tietenkin hyvä olla tarkkana, ettei mene överiksi niin, että tiettyjen liturgisten muotojen ja pukeutumisten katsotaan olevan välttämättömiä niin, että niitä ilman ei voida olla ja pahimmassa tapauksessa niistä joillekin saatetaan antaa jopa vanhurskauttava status ja silloin kyllä mennään pöheikköön. Esim. Chemnitzin aikana ehtoollisaineiden kohottamisella katsottiin symboloitavan ehtoollista uhrina. Siksi Chemnitz kieltää tuossa mainitussa kirkkojärjestyksessään luterilaisissa kirkoissa kohottamasta ehtoollisaineita.
Nykyään kukaan ei varmaankaan luterilaisessa kontekstissa käsitä ehtoollista uhrina ja siksi enää ei ole perusteita Chemnitzin kiellolle joka tuolloin oli voimassa.
Mutta kuten tuolla ylempänä kerroin lapsetkin ovat mukana liturgiassa heille ominaisella tavalla ja siinäkin mielessä sillä on paikkansa. Se opettaa heitä ja meitä vanhempia viikottaisella toistuvuudellaan tiettyihin tärkeisiin uskon harjoittamisen muotoihin kuten esim. syntien tunnustamiseen, toistuvaan rukoilemiseen, Jumalan sanan kuulemiseen sekä saarnan, että virsien välityksellä jne. Näistä liturgian hyvistä puolista varmasti eksyttäisiin jos jumalanpalvelus vapautettaisiin liturgiasta, niin että se olisi täysin vapaamuotoinen.
Meidän aikanamme olisi vahvat perusteet tehdä jokasunnuntainen sääntö ehtoollisaineiden elevoimisesta ja konsekraatiokellon kilistämisestä, sen verran heikoissa kantimissa reaalipreesensin ymmärrys on - esimerkiksi kerran eräs aktiivinen ja valveutunut seurakuntalainen minulle kirkkain silmin väitti, että meille luterilaisille ehtoollinen on vain muistoateria…
Viime vuosisadan puolivälin paikkeilla vaikuttanut piispa Eino Sormunen oli muuten liturgisesti aikaansa edellä ollut ja syvästi oppinut mies. Hän painotti että jumalanpalveluksessa lipas (kukat, kynttilät, musiikki, liturgia, jne) ei ole vähempiarvoinen kuin lippaan sisäänsä kätkemä aarre eli evankeliumi. Tästä kannasta hän sai vastaanottaa paljon pilkkaa ja haukkuja herännäisiltä, jotka mm. vastustivat kirkkovuoden värien ottamista osaksi uutta evankeliumikirjaa vielä vuonna 1968 (tulivat sitten liitteeksi).
Kysymys reaalipresenssistä on eri asia kuin käsitys ehtoollisesta uhrina. Tiedät, että Chemnitzin aikana jälkimmäinen käsitys oli vielä hyvinkin elinvoimainen. Siihen en osaa sanoo mitään miten reaalipreesenssiä tulisi opettaa. Tuntuu kuitenkin sille, ettei kilistely auta, vaan sanallinen opetus luottamuksessa siihen, että Pyhä Henki siunaa opetuksen reaalipreesenssistä. Näin minä olen oppinut reaalipreesenssin käsittämään sanan kautta. Mutta nyt tämä menee kyllä offtopiciksi!
)
