Paavali kirjoittaa 2. Kor. 5. luvussa
6 Sentähden me aina olemme turvallisella mielellä ja tiedämme, että, niin kauan kuin olemme kotona tässä ruumiissamme, me olemme poissa Herrasta; 7 sillä me vaellamme uskossa emmekä näkemisessä. 8 Mutta me olemme turvallisella mielellä ja haluaisimme mieluummin muuttaa pois ruumiista ja päästä kotiin Herran tykö.
Miten Jumala pyhittää esim. kateuden tai pahansuopuuden? .
Jumala ei pyhitä huonoja hedelmiä mutta kaikkien hedelmien takana on puu, ominaisuus josta ne nousevat, ja Jumala pyhittää kaikki puut. Tämä on myös itsetuntemusta ja kaiken askeettisen teologian perusta.
Säännöllinen ripittäytyminen mm. opettaa kaivamaan syvemmälle, hoitamaan puun juuria jotta se ensi vuonna tuottaisi jotain hyvää.
Adversus haeresesin (Against Heresies) 5. eli viimeinen kirja on siis todella selkeä esitys siitä miten ihminen pelastuu; pyhittyy, ylösnousee ja kirkastuu.
Jos jäävuoren huippua silotellaan, niin se on silti edelleen jäävuori.
Voi olla, että tämä oppi, jota esittelet, on askeettisen teologian perusta. Meilä luterilaisilla ei ole askeettista teologiaa, koska emme usko, että ihminen voisi askeesilla tulla Jumalalle kelvollisemmaksi.
Askeesi voi olla keino pitää lihaa kurissa, mutta valitettavan usein ihminen luulee tulevansa sen avulla olemuksellisesti paremmaksi ja Jumalan mielen mukaiseksi. Mutta liha pysyy lihana vaikka sitä kuinka askeeilla kurittaisi.
Miten tällä foorumilla onnistuu ekumeeninen keskustelu kun vuosia on kerrottu miten katolilaiset ja ortodoksit kokevat ripittäytymisen, askeesin ja hyvät työt, ja silti tällaista tulee vastaan usein?
Vielä kerran: Jos itse en ripittäytyisi tai miettisi käyttäytymistäni, kokisin että en ole läsnä Jumalalle, että viittaisin kintaalla Jumalan haluun olla osa elämääni. Kokisin että käyttäytyisin epäkunnioittavasti rakkaimmalle olennolle maailmassa. Kokisin että olisin haudannut talentin maahan.
Haluan ripittäytyä, sillä se on intiimi ja läheinen hetki Luojan kanssa ja nautin siitä suuresti.
En todellakaan tiedä, mitä täällä on vuosikaudet keskusteltu. Ihmettelen vasta nyt näitä näkemyksiä. En kirjoittanut mitään ripittäytymisestä, enkä tiennyt, että tässä ylipäätään oli siitä kyse. En vaivaa tämän enempää.
Tottahan toki myös me luterilaiset mietimme käyttäytymistämme. Se on kuitenkin lihan kuolettamista, Jumalan Hengen toimintaa, ei suinkaan lihan pyhittämistä. Emme ajattele saavuttavamme hyvillä teoillamme Jumalan edessä mitään.
Room 4:1-8: “Mitä me siis sanomme esi-isämme Aabrahamin saavuttaneen lihan mukaan? Sillä jos Aabraham on teoista vanhurskautettu, on hänellä kerskaamista, mutta ei Jumalan edessä. Sillä mitä Raamattu sanoo? “Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi”. Mutta töitä tekevälle ei lueta palkkaa armosta, vaan ansiosta, mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi; niinkuin myös Daavid ylistää autuaaksi sitä ihmistä, jolle Jumala lukee vanhurskauden ilman tekoja: “Autuaat ne, joiden rikokset ovat anteeksi annetut ja joiden synnit ovat peitetyt! Autuas se mies, jolle Herra ei lue syntiä!””
Ulkonainen vaellus on meille yhteiskunnallista vanhurskautta, ei siis vanhurskautta Jumalan edessä. Tuolla harrastusporukassani on joitakin sellaisia ihmisiä jotka eivät ole uskossa, mutta jotka käyttäytyvät ulkonaisessa mielessä paljon paremmin kuin minä. Koska he kuitenkaan eivät usko, ei häikäisevä ulkonainen käyttäytyminen ole heille muuta kuin vahingoksi Jumalan edessä tehden heistä vain pahempia Jumalan edessä. Minä huomaan itsessäni paljon samojen ulkonaisten syntien toistumista, joista en pääse eroon. Koska minulla on kuitenkin usko, olen tämän uskoni kautta Jumalan toimesta siirretty Aadamista Kristukseen, kuolemasta elämään ja niin Herra ei lue enää minulle syyksi rikkomuksia, koska olen Kristuksen kanssa kasteessa herätetty uskon kautta, jonka vaikuttaa Jumala.
Kol 2:12-14: “ollen haudattuina hänen kanssaan kasteessa, jossa te myös hänen kanssaan olette herätetyt uskon kautta, jonka vaikuttaa Jumala, joka herätti hänet kuolleista. Ja teidät, jotka olitte kuolleet rikoksiinne ja lihanne ympärileikkaamattomuuteen, teidät hän teki eläviksi yhdessä hänen kanssaan, antaen meille anteeksi kaikki rikokset, ja pyyhki pois sen kirjoituksen säädöksineen, joka oli meitä vastaan ja oli meidän vastustajamme; sen hän otti meidän tieltämme pois ja naulitsi ristiin.”
Haluaisinkin kuulla mikä asema uskolla on sinulle?
Olen tullut siihen tulokseen että en ihan täysin ymmärrä mikä merkitys uskolla on keskimäärin luterilaisille. Yritän valottaa sitä miten itse sen koen. Olisi kiinnostavaa kuulla mitä se teille muille tarkoittaa.
Itselleni se on Jumalan minun sieluuni vuodattama hyve. Sen rinnalla on vuodatettu toivo ja rakkaus. Usko parantaa ja uudistaa ihmisen intellektiä. (Toivo tekee saman muistille ja rakkaus tahdolle.) Esim. jos ajattelisin elämästä hyvin pessimistisesti että kaikki on vain menossa kohti kuolemaa ja sen jälkeen ei ole mitään tai että jos ajattelisin että ihmisellä ei ole koskaan mitään mahdollisuutta olla yhtä Jumalan kanssa, usko vähitellen parantaisi nämä vaivani. Näkisin elämän uudessa valossa. Näin minulle on henkilökohtaisesti käynytkin. Se on hieno ja vapauttava prosessi, joka tietysti jatkuu edelleen kuolemaan saakka.
Kyllä minäkin voin sanoa että minulle on annettu anteeksi kaikki erehdykseni. Olenhan saanut itselleni sen kykeneväisyyden elää Jumalan kolmen teologisen hyveen vaikutuksen alaisena sellaista täyttä elämää, mihin en aiemmassa tilassani, hieman erehtyväisenä ja harhassa, pystynyt ilman Jumalaa. Minun mielestäni anteeksiannosta, joka on otettu tietoisesti vastaan, seuraa jatkuva elämä Jumalan yhteydessä mistä taas seuraa pyhitys.
Uskon, toivon ja rakkauden vuodatus on seurausta siitä kun tapaa persoonallisen Jumalan, ja kohtaa ylösnousseen Jeesuksen, joka on luvannut olla meidän kanssamme maailman loppuun asti. Jumalan ja Jeesuksen kohtaaminen persoonallisesti synnytti minussa uuden tavan ymmärtää itseäni ja maailmaa. Ja siitä alkoi prosessi jossa elän Jumalan teologisten hyveiden parantavassa vaikutuksessa.
“Niin pysyvät kaikki nämä kolme, usko, toivo ja rakkaus, mutta suurin niistä on rakkaus.”
Jos on erillisyys, voi olla myös yhtymys. Samaa olemusta oleva ei yhdy samuuteen.
En tuolloin vuonna 2022 tiennyt että voin selittää tätä asiaa myös luterilaisesti luterilaisin termein, vaan tukeuduin Irenaeus Lyonilaiseen.
Toisessa ketjussa esille ottamani teema, unio, ja siihen aiheeseen tutustuminen on valaissut minulle tätä asiaa.
Mm. tämä blogikirjoitus on ollut hyvä yhteenveto, ja antanut hyviä vinkkejä laajempaan lukemiseen.
Näihin pohdintoihini tuli kuin taivaan lahjana sittemmin avukseni jälleen Franz Pieperiltä lukemani kohta. Tätä varten oli tarpeeni saada vinkki eräältä pastorilta joka oli puhdasoppisuuden tuntija. Kysyin häneltä, onko Pieperillä yksi vai kaksi uniota. Hän vastasi että kyllä Pieperillä on kaksi uniota, nimittäin unio mystica (salattu yhtymys) ja unio fidei formalis (uskon muotoinen yhtymys). Kun kysyin jälkimmäisestä - edellisenhän jo tunsin ja tiesin sen liittyvän myös pyhitykseen sen alkukohtana - hän vastasi kyseessä olevan sen yksinkertaisen seikan että Kristus on uskon kohde. Tämä tieto tosin löytyisi vain joko englannin tai saksankielisistä lyhentämätömistä Pieperin Dogmatiikan laitoksista, eräästä yhdestä ainoasta niiden alaviitteestä. Melkeinpä putosin tuolilta tästä kuullessani (paitsi että seisoin)! Olin kulkenut maat ja meret selvittääkseni asiaa, ja se olisikin siis ollut kaiken aikaa Pieperillä! Tähän saakka käytössäni olleessa suomennoksessa sitä ei ollut johtuen siitä että suomennos on tehty lyhennetystä laitoksesta josta kaikki nootit oli karsittu.
Kipaisin heti tilaisuuden tullen kirjastoon asiaa tarkistamaan. Laitokset löytyivät ja osoittautui että saksan- eli alkukielinen laitos oli parempi kuin englanninkielinen. Alaviite on osa Pieperin uskon luonnetta fides actualiksena (=usko tarttumistoimintona) koskevaa selostusta. Usko Pieperillä on mm. fides actualis, siis aktiivista tarttumista sen ulkopuolella olevaan kohteeseen. Unio fidei formalis on fides actualiksen “alalaji” tai tarkentava lisämääre joka pyrkii kuvaamaan sen luonnetta “uskon muotoisena” yhdistymisenä Kristukseen. Unio fidei formalis - “päinvastoin kuin unio mystica” - kuvaa uskoa joka kohdistuu ihmisen ulkopuolella olevaan Kristukseen. Juuri tätä eroa olin hakenut. Ihmisen sisäpuolella oleva Kristus oli uskon sinne siirtämä. Mutta ulkopuolisen Kristuksen tarjoaa lupaussana ulkopuolellani. Näin siihen saattoi tarttua juuri sanasta, uskoani olettamatta. Usko tosin on ihmisessä mutta se kohdistuu ulkopuolella olevaan kohteeseen. Nyt olin tutuissa ja jo aiemmin hyväksymissäni maisemissa! Suuri helpotus vyöryi ylitseni. Kaikki asettui kirkkaaseen päivänvaloon.
Pieperin mukaan fides actualis tarkoittaa siis tarttumistoimintoa - joka on sekä tahdon toiminto että uskon toiminto - muuten se olisi Kristuksesta erillinen suure, l. ihmisessä oleva lepäävä ihmisen ominaisuus ilman kohdetta, mikä Pieperin mukaan ”johtaisi keskelle roomalaisten leiriä”. Pieper kirjoittaa (Pieper 2010, 493):
"…vanhurskauttava usko on käsitettävä uskontoiminnoksi, vieläpä lapsistakin puheen ollen; ja koska usko on myös tahdontoiminto, pitävät he, kuten luterilainen tunnustuskin, kiinni siitä, että pelastava usko on armon eli Kristuksen tahtomista, etsimistä [etsiminen tarkoittaa uskomista], halajamista, Kristusta kohti pyrkimistä ja kulkemista, käden ojentamista Kristuksen puoleen, Kristuksen omakseen ottamista, Kristuksen tykö tulemista, Kristuksen tykö rientämistä, Kristuksen varaan ripustautumista ja Kristukseen liittymistä (päinvastaiseen tapaan kuin unio mysticassa, joka merkitsee Kristusta meissä, uudistusta ja pyhitystä). Luther sanoo: ”Usko tempaa meidät irti itsestämme, extra nos ipsos, extra cor nostrum (itsemme ulkopuolelle, oman sydämemme ulkopuolelle), ja vie meidät Kristuksen varaan”. Kaikki nämä fides actualiksen kuvaannolliset ilmaukset voivat meidän opettajamme osoittaa Raamatussa esiintyviksi (Room. 5:11, 9:30, Joh. 1:12; Kol. 2:6; Jes. 55:6; Joh. 6:44; Jes 2:2-3; Jes 55:5; 2.Kor 6:18; Gal 3:27 jne.).
Kaikki nämä sanonnat kuvaavat fides actualista, joka sydämellä tarttuu Kristukseen eli syntien anteeksiantamukseen ottaen sen näin tarttumalla vastaan eli pannen siihen sydämellä turvansa. Myöskin sanonnan ”tunkeutua väkisin taivasten valtakuntaan” (Matt. 11:2) katsovat Luther ja luterilaiset teologit tarkoittavan uskoa sellaisena kuin se todellisuudessa tarttuu syntien anteeksiantamukseen." (Lihavointi minun).
Yllä oleva on suomennetusta laitoksesta (josta poistin ajatusta sekoittavat suluissa olleet lukuisat lähteet kuhunkin ilmaukseen). Lihavoimaani kohtaan on saksalaisessa laitoksessa mainitsemani tärkeä alaviite 1209, jonka tapaamani pastori minulle vinkkasi. Alaviite kuuluu suomentamanani seuraavasti (Pieper 1917, s. 520):
"Toisin kuin unio mystica, Kristus meissä, uudistus ja pyhitys, armoa tai syntien anteeksiantamusta ei meillä ole m e i s s ä olevan Kristuksen kautta, vaan Kristuksessa meidän p u o l e s t a m m e, joka on antanut meille anteeksi syntimme kerran ja lopullisesti ja tarjonnut sen meille armonvälineissä. Siksi L u t h e r sanoo vanhurskauttavasta uskosta: "Se vie meidät kauaksi itsemme u l k o p u o l e l l e ja sydämemme u l k o p u o l e l l e (extra nos ipsos, extra cor nostrum), “ja johdattaa minut Kristukseen, jota en näe, tunne enkä kuule, ja tahtoo, että riipun Jumalan Pojassa ja uskon häneen … Meidän tulee kiirehtimisin, rukouksin jne. ripustaa sydämemme häneen, että tulisin v a n h u r s k a u t e t u k s i . (VII, 2214 f.) . Hollazius kutsuu yhdistymistä, mikä täten on käsillä, jolla me riipumme itsemme u l k o p u o l e l l a olevassa Kristuksessa, nimityksellä unio fidei formalis erotukseksi unio mysticasta, joka on edellisen s e u r a u s . Examen, De fide, gu.11: Vocatur receptio fidei in sacris literis etiam … (collhsiz) seu agglutinatio cum Christo in unum Spiritum, 1 Cor. 6, 17, adeoque infert unionem quandam, qualis est inter manum apprehendentem et thesaurum apprehensum et dicitur unio fidei formalis, distincta ab unione mystica ecu illins effecta.” /2/
Joillekuille on ollut kompastuksena fides actualiksen luonne aktiivisena tarttumisena, jonka he ovat kokeneet jonkinlaisena ylivoimaisena suorituksena ja toisaalta “lankeamisena katolisuuteen”. Tähän Pieperillä on tärkeä tarkennus. Fides actualis ei ole yksinomaan aktiivista tarttumista - joka voisi tosiaan helposti tuoda mieleen inhimillisen kyvyn synergistisesti myötävaikuttaa uskonsa syntymisessä. Fides actualis, vanhurskauttava usko, on toisaalta myös passiivista (Pieper 495):
“…usko on aktiivista tarttumista sikäli, että se todella tarttuu, nimittäin kohteeseensa, Kristukseen eli evankeliumissa tarjottuun syntien anteeksiantamukseen. Uskoa voidaan kuitenkin myös sanoa passiiviseksi tarttumiseksi (vrt. Dannh., Hodos., XI, s.671), sikäli että tämä tarttuminen tapahtuu ilman mitään ihmisen myötävaikutusta, yksinomaan Jumalan vaikutuksesta. Jotta siis pysyisimme oikeilla jäljillä tässä kysymyksessä, emme saa tehdä aktiivisesta ja passiivisesta tarttumisesta toistensa vastakohtia, vaan meidän on hyväksyttävä kumpikin ja tehtävä niiden välillä mainittu ero. Se, joka kieltää aktiivisen tarttumisen, corde apprehendere, velle, velle accipere Christum jne., kieltää sen, millä usko yhdistää meidät vanhurskauttavaan, ihmisen ulkopuolella olevaan kohteeseensa . Silloin katsotaan vanhurskauttamisen kuuluvan uskolle sinänsä, ihmisen ominaisuutena, tai suorastaan niin, että vanhurskauttaminen kuuluu uskolle sikäli kuin se ottaa vastaan ihmiseen kohdistuvia armovaikutuksia tai sallii niiden tapahtuvan ihmisessä (recipere sive admittere operationes Spiritus Sancti). Jos taas kielletään passiivinen tarttuminen , milloin on kysymys tarttumisen causa efficiensistä, opetetaan synergistisest** i .” (lihavoin ja alleviivasin tärkeinä pitämiäni kohtia)
Siis usko on toisaalta aktiivinen tahdontoiminto joka haluaa pelastua ja haluaa tarttua sanassa luvattuun, ulkopuolellaan olevaan Kristukseen. Tämä aktiivisuus ei kuitenkaan ole ihmisen tuottamaa vaan Jumalan kokonaan vaikuttamaa ja tässä mielessä sitä voidaankin kutsua myös passiiviseksi. Vaikka tahto toimii, ei se tee sitä inhimillisen luonnon kyvystä vaan Pyhän Hengen liikkelle panemana, jonka tämä saa aikaa evankeliumin lupaussanan välineellä. Olisiko tämä helpottava oivallus niille jotka ovat pitäneet puhdasoppisuuden ilmausta uskosta “tarttumistoimintona” synergistisenä tai jopa “roomalaiskatolisena” painotuksena. Pieper esittää sen päinvastoin juuri roomalaiskatolisesta uskokäsitteestä erottavana kantana!
Paradoksaalinen, jopa huvittava, on nyt huomaamani havainto, että juuri tämä tarttuminen kuvataan tässä “yhdistymisenä Kristukseen”, joka on esitetty suomalaisessa keskustelussa sen vastakohtana. Pelastava usko, “unio fidei formalis” ja “unio mystica” | Sakari Meinilän blogi
Sen kaltaista harhaoppia on myös kristittyjen parissa, että uskotaan jälleensyntymiseen eli reinkarnaatio kokemuksiin.Tämä on gnostilaisuutta. Huomasin, kun eräs ihminen alkoi sanoa, että hän on eläny joskus aikaa sitten.
Raamatussa kielletään tämän kaltainen oppi.