Paavali kirjoittaa 2. Kor. 5. luvussa
6 Sentähden me aina olemme turvallisella mielellä ja tiedämme, että, niin kauan kuin olemme kotona tässä ruumiissamme, me olemme poissa Herrasta; 7 sillä me vaellamme uskossa emmekä näkemisessä. 8 Mutta me olemme turvallisella mielellä ja haluaisimme mieluummin muuttaa pois ruumiista ja päästä kotiin Herran tykö.
Miten Jumala pyhittää esim. kateuden tai pahansuopuuden? .
Jumala ei pyhitä huonoja hedelmiä mutta kaikkien hedelmien takana on puu, ominaisuus josta ne nousevat, ja Jumala pyhittää kaikki puut. Tämä on myös itsetuntemusta ja kaiken askeettisen teologian perusta.
Säännöllinen ripittäytyminen mm. opettaa kaivamaan syvemmälle, hoitamaan puun juuria jotta se ensi vuonna tuottaisi jotain hyvää.
Adversus haeresesin (Against Heresies) 5. eli viimeinen kirja on siis todella selkeä esitys siitä miten ihminen pelastuu; pyhittyy, ylösnousee ja kirkastuu.
Jos jäävuoren huippua silotellaan, niin se on silti edelleen jäävuori.
Voi olla, että tämä oppi, jota esittelet, on askeettisen teologian perusta. Meilä luterilaisilla ei ole askeettista teologiaa, koska emme usko, että ihminen voisi askeesilla tulla Jumalalle kelvollisemmaksi.
Askeesi voi olla keino pitää lihaa kurissa, mutta valitettavan usein ihminen luulee tulevansa sen avulla olemuksellisesti paremmaksi ja Jumalan mielen mukaiseksi. Mutta liha pysyy lihana vaikka sitä kuinka askeeilla kurittaisi.
Miten tällä foorumilla onnistuu ekumeeninen keskustelu kun vuosia on kerrottu miten katolilaiset ja ortodoksit kokevat ripittäytymisen, askeesin ja hyvät työt, ja silti tällaista tulee vastaan usein?
Vielä kerran: Jos itse en ripittäytyisi tai miettisi käyttäytymistäni, kokisin että en ole läsnä Jumalalle, että viittaisin kintaalla Jumalan haluun olla osa elämääni. Kokisin että käyttäytyisin epäkunnioittavasti rakkaimmalle olennolle maailmassa. Kokisin että olisin haudannut talentin maahan.
Haluan ripittäytyä, sillä se on intiimi ja läheinen hetki Luojan kanssa ja nautin siitä suuresti.
En todellakaan tiedä, mitä täällä on vuosikaudet keskusteltu. Ihmettelen vasta nyt näitä näkemyksiä. En kirjoittanut mitään ripittäytymisestä, enkä tiennyt, että tässä ylipäätään oli siitä kyse. En vaivaa tämän enempää.
Tottahan toki myös me luterilaiset mietimme käyttäytymistämme. Se on kuitenkin lihan kuolettamista, Jumalan Hengen toimintaa, ei suinkaan lihan pyhittämistä. Emme ajattele saavuttavamme hyvillä teoillamme Jumalan edessä mitään.
Room 4:1-8: “Mitä me siis sanomme esi-isämme Aabrahamin saavuttaneen lihan mukaan? Sillä jos Aabraham on teoista vanhurskautettu, on hänellä kerskaamista, mutta ei Jumalan edessä. Sillä mitä Raamattu sanoo? “Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi”. Mutta töitä tekevälle ei lueta palkkaa armosta, vaan ansiosta, mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi; niinkuin myös Daavid ylistää autuaaksi sitä ihmistä, jolle Jumala lukee vanhurskauden ilman tekoja: “Autuaat ne, joiden rikokset ovat anteeksi annetut ja joiden synnit ovat peitetyt! Autuas se mies, jolle Herra ei lue syntiä!””
Ulkonainen vaellus on meille yhteiskunnallista vanhurskautta, ei siis vanhurskautta Jumalan edessä. Tuolla harrastusporukassani on joitakin sellaisia ihmisiä jotka eivät ole uskossa, mutta jotka käyttäytyvät ulkonaisessa mielessä paljon paremmin kuin minä. Koska he kuitenkaan eivät usko, ei häikäisevä ulkonainen käyttäytyminen ole heille muuta kuin vahingoksi Jumalan edessä tehden heistä vain pahempia Jumalan edessä. Minä huomaan itsessäni paljon samojen ulkonaisten syntien toistumista, joista en pääse eroon. Koska minulla on kuitenkin usko, olen tämän uskoni kautta Jumalan toimesta siirretty Aadamista Kristukseen, kuolemasta elämään ja niin Herra ei lue enää minulle syyksi rikkomuksia, koska olen Kristuksen kanssa kasteessa herätetty uskon kautta, jonka vaikuttaa Jumala.
Kol 2:12-14: “ollen haudattuina hänen kanssaan kasteessa, jossa te myös hänen kanssaan olette herätetyt uskon kautta, jonka vaikuttaa Jumala, joka herätti hänet kuolleista. Ja teidät, jotka olitte kuolleet rikoksiinne ja lihanne ympärileikkaamattomuuteen, teidät hän teki eläviksi yhdessä hänen kanssaan, antaen meille anteeksi kaikki rikokset, ja pyyhki pois sen kirjoituksen säädöksineen, joka oli meitä vastaan ja oli meidän vastustajamme; sen hän otti meidän tieltämme pois ja naulitsi ristiin.”
Haluaisinkin kuulla mikä asema uskolla on sinulle?
Olen tullut siihen tulokseen että en ihan täysin ymmärrä mikä merkitys uskolla on keskimäärin luterilaisille. Yritän valottaa sitä miten itse sen koen. Olisi kiinnostavaa kuulla mitä se teille muille tarkoittaa.
Itselleni se on Jumalan minun sieluuni vuodattama hyve. Sen rinnalla on vuodatettu toivo ja rakkaus. Usko parantaa ja uudistaa ihmisen intellektiä. (Toivo tekee saman muistille ja rakkaus tahdolle.) Esim. jos ajattelisin elämästä hyvin pessimistisesti että kaikki on vain menossa kohti kuolemaa ja sen jälkeen ei ole mitään tai että jos ajattelisin että ihmisellä ei ole koskaan mitään mahdollisuutta olla yhtä Jumalan kanssa, usko vähitellen parantaisi nämä vaivani. Näkisin elämän uudessa valossa. Näin minulle on henkilökohtaisesti käynytkin. Se on hieno ja vapauttava prosessi, joka tietysti jatkuu edelleen kuolemaan saakka.
Kyllä minäkin voin sanoa että minulle on annettu anteeksi kaikki erehdykseni. Olenhan saanut itselleni sen kykeneväisyyden elää Jumalan kolmen teologisen hyveen vaikutuksen alaisena sellaista täyttä elämää, mihin en aiemmassa tilassani, hieman erehtyväisenä ja harhassa, pystynyt ilman Jumalaa. Minun mielestäni anteeksiannosta, joka on otettu tietoisesti vastaan, seuraa jatkuva elämä Jumalan yhteydessä mistä taas seuraa pyhitys.
Uskon, toivon ja rakkauden vuodatus on seurausta siitä kun tapaa persoonallisen Jumalan, ja kohtaa ylösnousseen Jeesuksen, joka on luvannut olla meidän kanssamme maailman loppuun asti. Jumalan ja Jeesuksen kohtaaminen persoonallisesti synnytti minussa uuden tavan ymmärtää itseäni ja maailmaa. Ja siitä alkoi prosessi jossa elän Jumalan teologisten hyveiden parantavassa vaikutuksessa.
“Niin pysyvät kaikki nämä kolme, usko, toivo ja rakkaus, mutta suurin niistä on rakkaus.”