Sooloilua se on sellainenkin sooloilu, kun pappi vapaissa puheissa puhuu ns omiaan. Esim luterilaisissa hautajaisissa minua kiusaa yleensäkin se, että pappi puhuu vainajan elämästä, (vaikka ei olisi itse tuntenut vainajaa lainkaan.) Muistopuheet tulisi mielestäni pitää muistotilaisuudessa ja siunaustilaisuudessa vain siunata vainaja ja rukoilla hänen puolestaan. Kaavoista poikkeamista on luterilaisissa kasuaalitoimituksissa vaikea huomata, kun Suomen evlut kirkon käsikirjassa on niin paljon erilaisia vaihtoehtoja.
Kun käsikirjassa kerran o n monta vaihtoehtoa, ei valinnan tekeminen ole mistään poikkeamista.
Ruumissaarnassa kuuluu myös kosketella vainajan vaellusta ja elämää, sehän on puhetta vainajasta seurakunnalle ja läheisille!!
Sitä varten siunaava pappi keskustelee omaisten kanssa vainajasta.
Tapani on tilaisuuden salliessa kuunnella sunnuntaisin radiosta ortodoksinen palvelu. Eivät ne saarnat raamatullisessa mielessä juuri syvällisempiä ole kuin monet modernit luterilaiset. @Mauriina on varmaankin ihan toista mieltä.
Ei kukaan meillä papilta mitään erityistä odotakaan. Paikalliskirkossamme on ollut harvoja hyviä saarnaajia. Arkkipiispa Herman oli sellainen, ja rovasti Tapani Repo (i Mitron isä) oli myös hyvä saarnaaja. Usein liturgiassa ei ole saarnaa ollenkaan. Radiopalveluksissa sen sijaan on aina saarna, koska se sopii radioon. Kasuaalipuheet ovat minusta kiusallisia, varsinkin juuri nuo luterilaiset “ruumissaarnat.”
Mikähän tuossa sitten on syynä, että ruumissaarna niin tympii?
Eikö kristityille pidä kertoa elämästä uskossa ja kuolemasta Kristuksessa -jos siihen pappi pystyy?
Tulin kerran, Itämerta pitkin etelästä, kun ravintolassa pöytääni istui kutsumatta isosta maasta polveutuva, joka ensin passimaansa ja sen kansalaiset haukuttuaan haukkui koko ortodoksisen kirkon ja sen kelvottoman virolaisen arkkipiispa Hermannin. Olisi pitänyt jäädä suuremman synodin suojelukseen…
Kiva kuulla jotain hyvääkin.
Mutta eikös se mene luterilaisuudessa vähän niin, että ennen hautajaisia vainajan omaiset keskustelevat saarnaajan kanssa ja toteavat, että “se meidän Pertti-Ylermi sitten tykkäsi niin kovasti marjanpoiminnasta”, ja sitten tämä sanoo haudalla, että “luonto ja etenkin sienestys olivat Pertti-Ylermin sydäntä lähellä” - ja sitten omaiset ovat mielissään ja sanovat, että kyllä se pappi sitten puhui kauniisti meidän Pertti-Ylermistä, mitä nyt vain marjastus lipsahti sienestykseksi, mutta ymmärtäähän sen, että pappikin oli järkyttynyt".
Kun omaisille sanotaan juuri se, minkä he ovat ensin itse kertoneet papille, niin sitten kaikki on mennyt niin kuin oikein on. 
2 tykkäystä
Ei välttämättä voi yleistää, että “luterilaisuudessa” näin, mutta kyllähän sulla tuossa pointtia on. En itse pidä välttämättömänä, että hautajaisissa puhutaan vainajan elämästä, sen ehtii muistotilaisuudessakin. Tosin viimeksi kun hautajaisissa olin, pappi puhui lähinnä suruprosessin vaiheista. Muuten semitoimivaa psykologisoivaa settiä, mutta a) ei itsessään erityisen kristillistä ja b) ei oikein sovellu älyttömän pitkään sairastaneen ihmisen hautajaisiin, joissa monen päälimmäinen tunne on lähinnä helpotus.
Siis ei tuollaisessa mitään vikaa ole, mutta olen @Mauriina :n kanssa samaa mieltä, että sellainen sopii paremmin muistotilaisuuteen kuin vainajan siunaustoimitukseen. On vain hyvä asia, jos omaiset ja pappi pitävät muistotilaisuudessa muistopuheita vainajasta. Olen itsekin pitänyt muistopuheita ev.-lut. kummisetäni ja isovanhempieni hautajaisissa. Eihän siinä paljon saanut sanottua, mutta jotain kuitenkin.
Minusta olisi hyvä, jos vainajan siunaaminen toimitettaisiin kaikille vainajille prikulleen samalla tavalla, olipa kyseessä sitten yksinäinen laitapuolen kulkija tai entinen presidentti, ilman mitään vapaita puheita. Ort. kirkossa näin enimmäkseen onkin. Tosin pappien ja monastisten kilvoittelijoiden kohdalla vainajan siunaus toimitetaan hieman eri sanoin kuin muissa tapauksissa. Mutta maallikoiden suhteen merkkihenkilöt ja tavikset siunataan tietääkseni ihan samalla tavalla eikä toimitukseen sisälly vapaita puheita.
Minulla on tuossa hyllyssä 1600-luvun lopulla kuolleen Peder Waldin, maamme ensimmäisen kirjanpainajan, ruumissaarna.
Ei se ole niin hirveästi meillä kirkossa muuttunut.
Elämää sopii käydä lävitse, mutta erityisesti tulevaa elämää ja
omaisten kaipauksen täyttymystä…
En katso asiakseni mestaroida ortodoksien saarnoja.
2 tykkäystä
Tuohon aikaan noista piti maksaa erikseen, vain maksukykyiset saivat ruumissaarnan. Ne oli tosiaan myös tapana usein painattaa.
Minusta myös on jopa kiusallista etenkin sellaiset tilanteet, joissa pappi hädin tuskin tuntee vainajaa (tai vihkiparia) ja puhuu heistä kuin tietäisi. Yleisesti ottaen olisi parempi, että toimitusten puheet pidettäisiin ilman turhia persoonallistuksia.
Minusta ei ollut yhtään kiusallista kun pappi puhui kauniisti äitini uskosta, ja elämän matkasta.-
Kun silloinen arkkipiispa siunasi kenraali AE:n, hän muistaakseni aloitti: “tämä mies turvasi elämässään Jumalaan”. Niin asia meidän suomalaisten mielestä olikin.
2 tykkäystä
Mitä ihmettä? Sunnuntain liturgiassa täytyy aina olla saarna. Muina päivinä sen voi jättää pois.
1 tykkäys
Olimme kaikki vainajan omaiset erittäin tyytyväisiä papin toimintaan ja saarnaan vanhan läheisen omaiseni siunaustilaisuudessa vastikään.
Meitä ketään ei häirinnyt, että pappi mainitsi myös pari highlight:ia vainajan elämästä ja harrastuksista. Päinvastoin, pappi oli valinnut erittäin fiksusti ne muutamat seikat, monien kertomieni joukosta, ja ja puhui niistä aivan oikein. Pääosa puheesta oli todellista Jumalansanan rukihista ja muistutti kärsimyksestä, Jumalan armosta ja kuoleman voittamisesta.
5 tykkäystä
Tuo on todella hieno asia. On tärkeää, että pappi tuo esiin molemmat - sekä siunattavan elämästä ja persoonasta olennaisia asioita että sanoman
Myös meidän läheisemme hiljattaisessa siunauksessa iloitsimme papin puheesta - ja otteesta muutenkin. Eikä hän ollut meille ennestään oikeastaan tuttu.
Kun työkseni olen hyvin usein hautajaisissa, huomasin taas omaisena ollessani miten tärkeästä hetkestä on kysymys. On terveellistä olla sillä toisella puolella!
Ikävä kyllä minua usein pelottaa, kun kuuntelen ja seuraan pappien puheita, miten heidän esiintymisensä mahdetaan kokea. Mutta kyllä moni myös hoitaa tehtävänsä siten kun tässä sinä kerrot ja minäkin koin.
1 tykkäys
Hautajaisissa oleva puhe on liittymäkohtien etsimistä Kristuksen elämään. Hänessä me elämme ja kuolemme. Ei siunauspuheessa ylistetä vainajaa vaan Kristusta kuoleman voittajana. Näin ainakin itse teen.
D
2 tykkäystä
Minusta hautaustoimituksessa ei tarvita saarnaa mihinkään. Ihmiset ovat suruissaan, joten tuskin he pystyvät edes ottamaan opetuspuhetta vastaan. Hautaansiunaamisessa toimitetaan vainajan siunaaminen, ja se on ihan samanlainen toimitus olipa vainaja sitten kuningas tai kerjäläinen. Vain jos vainaja on ollut pappi tai munkki/nunna, toimitus on hieman erilainen.
Muistotilaisuudessa omaisten ja ystävien pitämät muistopuheet ovat sitten asia erikseen. Nehän voivat olla melkein mitä vain, riippuen vainajasta, tämän perheestä ja perinteistä jne.
2 tykkäystä
Vainajan ylistämistä ei tarvita, ei ainakaan sitten että Kristus ja ylösnousemuksen toivo jäisivät sivuun.
Papeilla tuntuu olevan eri tapoja toimittaa siunaus ja se on ymmärrettävää. Myös omaiset ja heidän kanssaan käydyt keskustelut ovat varmasti - ja kuulemma - hyvin erilaisia.
Pidän kuitenkin hyvänä sitä erittäin yleistä yhdistelmää että siunauspuhe on samalla henkilökohtainen - eli omaiset ja heidän surunsa sekä heidän kertomansa muistot huomioon ottava - että pieni ”saarna”. Onhan hautaansiunaaminen ainakin meidän kirkossamme pieni jumalanpalvelus. Timon pelkäämää opettamista ei ole se että sureville kerrotaan evankeliumi ja heille tarjotaan sanan evästä matkalle eteenpäin.
Surevien vastaanottokyky on vaihtelevaa ja saattajien joukko on myös yleensä sisäisesti moninaista. Jumalan sana ei silti palaa tyhjänä. Sitä kannattaa kylvää.
Rutiininomaisuus on kaikessa hengellisessä työssä vaarana. Se myös näkyy toisinaan ulospäin aika selvästi. Itse joudun tuossa tekemään parannusta.
Jokainen ihminen on kunnioituksen arvoinen ja ainutkertainen hetki on hänen hautaan siunaamisensa. Jokainen saattoväki on myös sellaisenaan tärkeä. Musiikilla palvellessa monesti saa kiittävää palautetta, joka auttaa muistamaan tätä. Mutta kun saattaa hautaan omia vanhempia, appivanhempia tai isovanhempia, näkökulma muuttuu ja pieniltä arkityössä tuntuvat asiat ovat merkittäviä. Kohtaamiset siunausta toimittavien henkilöiden kanssa ovatkin äkkiä erityisiä ja tunteita herättäviä. On hyvä olo kun voi kiittää pappia siitä , että hän muisti niin paljon rakkaan ihmisen elämästä kerrottua ja löysi oikeat sanat eli oli myös ymmärtänyt mitä kuuli ja luki, mutta toi myös selvästi esiin yhteisen uskomme jota ilman tuo hetki olisi sittenkin aika tyhjä. On ilo kun kanttori on jaksanut harjoitella vähän uuttakin ja otti toiveet mielellään vastaan ja on ilo kun suntio opastaa rauhallisesti ja ystävällisesti.
Kun ihminen kuolee, hänen muistonsa haalistuu. Kuinka pian, riippuu monesta asiasta. Joka tapauksessa hautaan siunaaminen ja muistotilaisuus ovat ne hetket jotka halutaan valmistella huolella. Kunnioitus ja oman surun käsittely ovat siinä lujasti sisäkkäin. Näin on minusta hyvä ja normaali käytäntö. Muistotilaisuudessa ei suinkaan aina ole valmiutta omaisilla puhua vainajasta niin kuin ehkä olisi paikallaan. Ihmiset voivat olla paitsi hämmentyneitä myös arkoja ja keskinäisten suhteiden estämiä. Papin muistopuhe voisi sielläkin olla mutta luontevasti se hautauksenkin yhteyteen sijoittuu. Niin lienee yleensä nykyisin tapana.
Kuten tortoise sanoi, ihmiset ovat hyvin moninaisissa tunnetiloissa hautajaisissa. Eikä suru ole aina päällimmäinen tunne. Itse asiassa monesti ihmiset eivät tiedä mitä pitäisi tuntea tai ajattelevat että pitäisi surra tms. Selkeästi järkyttävät, traagiset hautajaiset ovat luku sinänsä.
Minusta kirkkokansan on lupa kuulla vainajan elämänhetkien kautta, että
Kukaan meistä ei elä itseään varten eikä kukaan kuole itseään varten. Jos elämme, elämme Herran omina, ja jos kuolemme, kuolemme Herran omina. Elämmepä siis tai kuolemme, me kuulumme Herralle. Juuri sitä vartenhan Kristus kuoli ja heräsi elämään, että hän olisi niin kuolleiden kuin elävienkin Herra. Room:14:7 - 9:
Kukaan, edes kuolleena syntynyt, ei ollut eläessään kaukana Kristuksesta ja se on oikein ja arvollista sanoa ääneen.
D
4 tykkäystä
Totta on, että hautaan siunaaminen on pieni jumalanpalvelus, muistaakseni luimme ääneen kaikki uskontunnustuksen ja Isämeidän-rukouksen ja lopussa saimme Herran siunauksen ym jumalanpalveluksen elementit.
Papin saarna julisti enemmän Jumalan armoa, Kristuksen voittoa kuolemasta ja kaikkien nostamista viimeisenä päivänä. Kuten jokaisen saarnan tuleekin muistuttaa pääasioista. Vainajan elämästä nostettiin kaksi highlight:ia, mutta juuri ne osuvimmat, mistä kiitos papin tarkkakorvaisuudelle esipalaverissamme.
1 tykkäys
Minä huomaan hautajaisissa, että musiikki nostaa tunteet pintaan. Olisi helpompaa olla itkemättä, ellei kuulisi musiikkia. Musiikilla tarkoitan perinteistä, Bachia, vanhoja virsiä tms. Jos kuuluisi jotain punaisen laulukirjan lauluja, niin ei itkettäisi. Jos on semmoisen ihmisen hautajaisissa, joka on pitkään sairastanut ja hiipunut hiljaa, niin surutyö on alkanut jo sen ihmisen eläessä. Jos on ollut hyvät välit vainajaan ja on muistanut häntä hänen sairastaessaan, niin hautajaisissa on helpompaa.
Minusta kirkossa pappi voi puhua vainajasta, kunhan siitä ei tule pääasia. Oikeastaan tuntuisi aika oudolle semmoinen ruumissaarna, jossa ei sanallakaan mainittaisi vainajasta. Viimeksi kun olin hautajaisissa, niin mieleen jäi muistotilaisuudessa yhden läsnäolijan puhe, jossa hän korosti, kuinka Jumala ei ole kuolleiden Jumala. Matt22:32 ‘Minä olen Abrahamin Jumala, Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala’? Ei hän ole kuolleiden Jumala, vaan elävien."
3 tykkäystä
Kyllä. Veteraanin iltahuuto erityisen suositeltava tähän tarkoituksen. Nyt varmaan enää harvemmin kuulee.