Tämä lainaus @tortoise lta koskien Semajahin keskusteluun tuomaa Helluntaikirkon uskon pääkohtaa.
Uuden testamentin esimerkkien valossa kristillistä kastetta edeltää evankeliumin julistus, uskon syntyminen ja sitä seuraava mielenmuutos.[2] […]
Usko syntyy ihmisessä Jumalan sanan välityksellä, samoin muutkin uskonelämän alkuun liittyvät pelastuksen lahjat kuten vanhurskauttaminen ja Pyhän Hengen osallisuus. Ne vastaanotetaan ”uskossa kuulemisen” kautta.[3] Kaste ei välitä pelastuksen lahjoja vaan vahvistaa niiden merkityksen. Näin kaste itsessään ei pelasta vaan toimii syntyneen uskon tunnustuksena. Kasteen henkilökohtaisesta tunnustusluonteesta kertovat myös Uuden testamentin ilmaisut ”ottaa kaste” ja ”antaa kastaa itsensä”.[4]https://helluntaikirkko.fi/uskon_paakohdat/7-kaste/
Nykyhelluntailaisuuden käsitys seurakunnan toimituksien (sairaiden voitelun, syntien tunnustamisen, ehtoollisen, kasteen) olemuksesta pohjautuu 1500-luvun reformaation radikaalin päädyn oivalluksiin.
Kysymys ei siis ole kasteessakaan ainoastaan ihmisen tunnustukseen liittyvästä asiasta vaan siitä todellisuuden hahmottamisen tavasta että Jumala toimii luomakunnassaan luoduissa asioissa, ja seurakunta toimillaan vahvistaa/tunnustaa/tuo näkyväksi sen asian minkä Jumala on ilmoittanut olevan totta. Tämä näkemys ei ole niin kaukana esim. ortodoksien käsityksestä sakramenteista. Sakramentti ei tapahdu vain kirkkotilassa, ihmisten toimittamana vaan se on todellisuutta joka toimittamalla rituaalinen sakramentti tunnustetaan todeksi.
Tähän kohtaan otan lainauksen patriakka Bartolomeuksen kirjasta Mysteerin kohtaaminen.
Olemme tottuneet ajattelemaan sakramentteja niinkin rajoitetusti, että näemme niissä vain yhteisön rituaaleja tai sen asettamia vaatimuksia. On kuitenkin oleellista että palautamme mieliimme koko maailman sakramentaaliseen tai mystisen merkityksen, jossa mikään elävä ei pohjimmiltaan ole maallista. Jumala on luonut kaiken, Jumala on kaikessa läsnä ja Jumala myös sovittaa kaiken. Patriarkka Bartolomeus: Mysteerin kohtaaminen s. 126
Kaste toimitettuna sakramenttina, voidaan siis ymmärtää olevan näkyvä merkki siitä mitä emme näe vaikka asia itsessään tapahtuu koko ajan luomakunnassa.
Kaste on ihmiskunnan ja maailman luomista uudelleen Kristuksen valkeudessa. Patriarkka Bartolomeus: Mysteerin kohtaaminen s. 127
Tämä uudelleen luominen tapahtuu kaikkialla, ikuisesti, ei ainoastaan siinä hetkessä missä kaste toimitetaan.
Itse kyllä näen suurta viisautta radikaalien reformaattorien lähestymistavassa. Ja varsinkin kun ajatellaan mikä tilanne oli 1500-luvun Euroopassa yhteiskunnallisesti, heidän näkemyksensä on merkittävä parannus vallitsevaan tilanteeseen.
Heidän aikanaan siis maalliset lait määräsivät lapset kastettavaksi noin viikon ikään mennessä, olivat vanhemmat sitten kristittyjä tai eivät. Ymmärrettävästi tällainen pakotettu osallistuminen sakramenttiin ei ole millään tavalla kristinuskon luonteen mukainen tapahtuma.