3 viestiä yhdistettiin ketjuun: Offtopic-aarrearkku
Evankeliumi on uskon kautta yksin ainoa tie Jumalan armon ja totuuden tuntemiseen Kristuksessa, evankeliumi sanassa.
Ihmeillä halutaan todistaa Jumalan läsnäolo ja niin poiketaan todellisesta Kristuksen evankeliumista, kun pääasia on ihmeet, jotka saavat vallan ihmisen sydämmessä, ja niin se saa aikaan monia mielen liikkeitä.
Vapaiden suuntien ja niin myös esimerkiksi helluntailaisuuden piirissä on mielestäni liikaa kirjoittamattomia lakeja ja lieveilmiöitä sekä maallikkopohjalta tapahtuvan opetuksen laaduttomuutta ja teologista hajanaisuutta. Armolahjaisuutta on koko kristikunnassa, mutta helluntailaisuus on tehnyt siitä numeron ja oman liikkeensä nimensä mukaisen tunnusmerkin, mutta on todettava, että uuskarismaattinen liike on vienyt hengellisen elämän jo sitäkin pitemmälle ja mielestäni melko kriittiselle tasolle. Näistä en vapaissa suunnissa pidä:
- uskoontulo perustuu omaan “ratkaisuun”
- uskoontulleita kastetaan, vaikka heidät on jo kastettu
- kymmenysten normatiivisuutta opetetaan vastoin Raamattua
- kielillä puhutaan julkisesti kovaan ääneen vastoin Paavalin ohjetta
- sielunhoito hoidetaan rukaisemalla alttarilla tilaisuuksien yhteydessä
- ihmisiä saatetaan pyytää yllättäen julkisesti rukoilemaan tai “todistamaan”
- harrastetaan ylistys- ja palvontabakkanaaleja hengellisenä metodiikkana
- vaarana on taipumus ajautua laki- ja hurmahenkisyyden ojiin
- ylimielinen asenne muihin kristittyihin, lähellä lahkolaisuutta
- ahdas raamattufundamentalismi
Kritiikkini tarkoitus on olla rakentava, enkä halua lyödä mustaa leimaa kaikkeen helluntailaisuuteen. Ihminen voi löytää niistä piireistä hengellisen kotinsa, mikäli nuo mainitut ilmiöt eivät liikaa häiritse. Muutama hyväkin puoli lienee syytä mainita:
- monipuolinen musiikkitoiminta (ainakin ennen oli)
- muutamia erinomaisia saarnamiehiä, joille armo on kirkas
- pyrkimys raamatullisuuteen sekä opin että seurakuntamallin suhteen
Toki näen myös vanhoissa kirkoissa olevan omat ongelmansa, mutta pidän yksilöuskovan kannalta parempana elää sellaisessa yhteisössä, jossa harrastetaan mahdollisimman vähän hengellistä eksyttämistä tai henkistä väkivaltaa ja jossa ei ylläpidetä sitovaa ja ahdistavaa kulttuuria.
2 tykkäystä
Lisäisin listaan pari asiaa:
-joissakin poppoissa kastetaan ihmisiä uudestaan ja uudestaan. Eli siis saattaa olla niin että on kastettu lapsena, sitten on kastettu uudestaan aikuisena, mutta tullaan siihen tulokseen että edes aikuiskaste ei ollut hyvä kun ei ollut OIKEASTI uskossa taikka väärä seurakunta toimitti. Näin voidaan sama ihminen kastaa “ad infinitum”.
-uskon sisältö muuttuu koko ajan, koska mitään ei ole kirjoitettu ylös. Eilen oltiin pasifisteja mutta tänään on miehille 308 ja naisille ysimilliset (hiukan kärjistäen). Samoin voidaan jotain tarkoitusperää ajaa eteenpäin niin että argumentit ja perustelut muuttuvat koko ajan ja motivaatio jää hämärän peittoon, mitään ei ole kirjallisessa muodossa niin kaikki muuttuu.
-Hurmahenkisyys johtaa siihen että ihmiset pääsevät seurakunnan eteen itkemään mikrofoniin holtittomasti, joskus pitkänkin tovin. Tämä on kiusallista eikä edistä harrasta tunnelmaa.
Minäkin olen samaa mieltä siitä että paljon hyvää vapaissa suunnissa toki on, ja olen jostain syystä ollut aina kiinnostunut myös niistä hiukan hihhuleimmista porukoista. Saattaa olla sellaisia porukoita joissa jokin osa seurakuntaelämää on paljon parempaa kuin muualla mutta sitten jokin toinen sektori on huonossa jamassa. Usein erityisesti ihmiset jotka tarvitsevat tiiviimpää yhteisöllisyyttä päätyvät hihhuliporukoihin ja fundamentalistisiin pieniin seurakuntiin.
2 tykkäystä
Minun rauhaani ovat häirinneet kaikenmoiset helppoheikit ja pellehermannit, jotka muun puoskaroinnin ohella manipuloivat seurakuntaa esimerkiksi typerillä kehotuksilla ottaa kontaktia vieressä istuviin miten milloinkin. Ja seurakuntalaiset tottelevat teennäinen hymy kaikkien kasvoilla. Erittäin kiusallista ja myös psykologisesti tuhoisaa. Minullle se kertoo noiden kyseenalaisista motiiveista.
Sama ongelma lienee kaikissa kirkoissa ja uskonyhteisöissä.
2 tykkäystä
Minulle se kertoo siitä kuinka väki on niin omaan kuplaansa jumiutunutta ettei edes seurakunnan yhteyden juhlimisen hetkellä eli kokouksessa, tunne Pyhän Hengen innoittavan itseään huomaamaan toisen. Näin puhujat joutuvat aktivoimaan väkeä jotta huomattaisiin edes kalpea ja keinotekoinenkin varjo syvällisestä yhteydestä seurakunnassa.
Millaista kokousta sinä @Semajah kaipaat, kun et selvästikään pidä kontaktin otosta vieruskavereihin?
1 tykkäys
Minulle on myös vastenmielistä jos puhuja pakottaa ottamaan kontaktia vierustoveriin. Jos tilaisuuden vetäjä/puhuja/pappi käskee halaamaan vierustoveria, pakenen paikalta tai siirryn kauemmaksi. Ja tällaista on tosiaan tapahtunut.
3 tykkäystä
Ei kai puhuja voi varsinaisesti pakottaa tällaiseen.
Ei se halaaminen satu, kokeile vaikka seuraavalla kerralla. Eikä kukaan sinua väkisin halaa.
Edit.
Tarkoitan että voihan tuo tuntua joistakuista hankalalta ja asiaankuulumattomaltakin, mutta se johtuu henkilökohtaisista preferensseistä eikä siitä että puhuja on pelle tai epäilyttävä, niin kuin @Semajah vihjaa.
Ei, mutta kaikki eivät kehtaa olla tottelematta ja sitten sinnitellään hammasta purren teennäinen hymy kasvoilla. Itsekin olin nuorempana sellainen (rippileirin typerät seuraleikit 
), mutta nykyisin poistun paikalta ihan sujuvasti hetkeäkään epäröimättä. Ja yleensä vielä teen selväksi mitä mieltä olen kyseisestä toiminnasta. Jos tuollainen tilanne tulisi eteen kirkossa, niin siihen kirkkoon en enää koskaan menisi.
Onneksi vanhoissa kirkoissa todennäköisyys tuollaiseen tilanteeseen joutumiselle on hyvin pieni.
Allodyniasta joskus kärsineenä voin sanoa, että kyllä se sattuu jos ei ehdi väistää halaajaa 
2 tykkäystä
Kyllä, kaikki kirjoittamasi on totta sinulle henkilökohtaisessa tilanteessasi mutta se että joku puhuja kirkossa ehdottaa kontaktin ottamista vierustoveriin ei ole pakottamista eikä se indikoi puhujan olevan pellehermanni tai helppoheikki.
Mikään isien perinnäissääntö ei myöskään kieltä halaamista tai sen ehdottamista kirkonmenojen aikana. (Joku nyt varmaan löytää kanonin joka kieltää tämän…) Joten jos joku ei syystä tai toisesta voi tai tahdo halata se ei tee epäpäteviksi kirkonmenoja joissa halataan.
Siis olen sitä mieltä että jonkun kirkkoväkeen kuuluvan henkilökohtaiset mieltymykset kokouksen sisällöstä eivät voi olla syy pitää joitain asioita kiellettyinä kokouksissa/jumalanpalveluksissa.
Joissakin maissahan voitaisiin muuten kieltää esim. hiljaa olo.
Tämä toiseen ketjuun kirjoittamani pätee tähänkin.
Yksi haluaa yhtä, toinen toista joskus on vähän siedettävä epämukavuutta että kaikki voivat olla omia itsejään.
En minä ole sanonut mitään pellehermannista tai helppoheikistä. Toin vain esille yhden näkökulman tuohon pakottamiseen. Toki voidaan myös ajatella, että jokaisella pitäisi olla tarpeeksi rohkeutta kieltäytyä halutessaan mutta näinhän eivät asiat todellisuudessa ole. Ja siksi kyseessä voi myös olla pakottaminen.
Nämä henkilökohtaiset preferenssit ovat vaikeita. Asia jota itse kaipaan eniten Espanjan kotiseurakunnasta on se että minua siellä halattiin ja sain poskisuukot vieruskavereilta Kristuksen rauhaa toivotettaessa.
Et varmaan vaikuta idässä? Minä totuin hämmentäviin ortojen poskisuudelmiin idässä. Sitten muutin länteen ja nyt hämmennyn, että minne ne poskisuudelmat jäi. Tylsä ja tavallinen Suomi suukottaa vain tuttujaan, mutta ihana ja mystinen itä suukottaa kaikkia ympärillä olevia.
1 tykkäys
Onkohan tämä sellainen kirjain ja käsky, jota kaikkien tulee noudattaa:
“Tervehtikää toisianne pyhällä suudelmalla.” (Room 16:16)
No, kieltäydyn joka tapauksessa.
Minusta ei tee oikeutta helluntailaisille jos ulkopuolelta ja ikäänkuin teologisen lähestymistavan varjolla kuvailla helluntailaisten seurakuntaelämää sellaiseksi että he ovat ensin rekonstruoineet mielessään jonkin käsityksen alkuseurakunnasta ja sitten tietoisesti imitoivat sitä rekonstruktiota.
En “kuvaile seurakuntaelämää” vaan toistin sen aivan validin näkemyksen, että helluntailaisuus (yleistäen) jäljittelee Apostolien tekoja. Tässähän on taustalla nimenomaan teologia, ja tapa tulkita Raamattua.
Jos helluntailaiseurakunnan johto esim. ei hyväksy lapsena kastettua sellaisenaan, vaan haluaa että seurakunnan jäsen kastetaan “oikeasti” hänen tehtyään uskonratkaisun, siinä on kysymys nimenomaan siitä että kun Apt. kertoo asiat tässä järjestyksessä, sen saman tulee toteutua tänä päivänäkin. Tällaista pakollista järjestystä, saati uudelleenkastamista, ei kuitenkaan todellisuudessa tue Raamattu, eikä varhaisen kirkon historia.
Tämä lainaus @tortoise lta koskien Semajahin keskusteluun tuomaa Helluntaikirkon uskon pääkohtaa.
Uuden testamentin esimerkkien valossa kristillistä kastetta edeltää evankeliumin julistus, uskon syntyminen ja sitä seuraava mielenmuutos.[2] […]
Usko syntyy ihmisessä Jumalan sanan välityksellä, samoin muutkin uskonelämän alkuun liittyvät pelastuksen lahjat kuten vanhurskauttaminen ja Pyhän Hengen osallisuus. Ne vastaanotetaan ”uskossa kuulemisen” kautta.[3] Kaste ei välitä pelastuksen lahjoja vaan vahvistaa niiden merkityksen. Näin kaste itsessään ei pelasta vaan toimii syntyneen uskon tunnustuksena. Kasteen henkilökohtaisesta tunnustusluonteesta kertovat myös Uuden testamentin ilmaisut ”ottaa kaste” ja ”antaa kastaa itsensä”.[4]https://helluntaikirkko.fi/uskon_paakohdat/7-kaste/
Nykyhelluntailaisuuden käsitys seurakunnan toimituksien (sairaiden voitelun, syntien tunnustamisen, ehtoollisen, kasteen) olemuksesta pohjautuu 1500-luvun reformaation radikaalin päädyn oivalluksiin.
Kysymys ei siis ole kasteessakaan ainoastaan ihmisen tunnustukseen liittyvästä asiasta vaan siitä todellisuuden hahmottamisen tavasta että Jumala toimii luomakunnassaan luoduissa asioissa, ja seurakunta toimillaan vahvistaa/tunnustaa/tuo näkyväksi sen asian minkä Jumala on ilmoittanut olevan totta. Tämä näkemys ei ole niin kaukana esim. ortodoksien käsityksestä sakramenteista. Sakramentti ei tapahdu vain kirkkotilassa, ihmisten toimittamana vaan se on todellisuutta joka toimittamalla rituaalinen sakramentti tunnustetaan todeksi.
Tähän kohtaan otan lainauksen patriakka Bartolomeuksen kirjasta Mysteerin kohtaaminen.
Olemme tottuneet ajattelemaan sakramentteja niinkin rajoitetusti, että näemme niissä vain yhteisön rituaaleja tai sen asettamia vaatimuksia. On kuitenkin oleellista että palautamme mieliimme koko maailman sakramentaaliseen tai mystisen merkityksen, jossa mikään elävä ei pohjimmiltaan ole maallista. Jumala on luonut kaiken, Jumala on kaikessa läsnä ja Jumala myös sovittaa kaiken. Patriarkka Bartolomeus: Mysteerin kohtaaminen s. 126
Kaste toimitettuna sakramenttina, voidaan siis ymmärtää olevan näkyvä merkki siitä mitä emme näe vaikka asia itsessään tapahtuu koko ajan luomakunnassa.
Kaste on ihmiskunnan ja maailman luomista uudelleen Kristuksen valkeudessa. Patriarkka Bartolomeus: Mysteerin kohtaaminen s. 127
Tämä uudelleen luominen tapahtuu kaikkialla, ikuisesti, ei ainoastaan siinä hetkessä missä kaste toimitetaan.
Itse kyllä näen suurta viisautta radikaalien reformaattorien lähestymistavassa. Ja varsinkin kun ajatellaan mikä tilanne oli 1500-luvun Euroopassa yhteiskunnallisesti, heidän näkemyksensä on merkittävä parannus vallitsevaan tilanteeseen.
Heidän aikanaan siis maalliset lait määräsivät lapset kastettavaksi noin viikon ikään mennessä, olivat vanhemmat sitten kristittyjä tai eivät. Ymmärrettävästi tällainen pakotettu osallistuminen sakramenttiin ei ole millään tavalla kristinuskon luonteen mukainen tapahtuma.
Asia, mikä antaa minulle henkilökohtaisesti valtavan paljon samaistumista kristinuskoon ja seurakuntaan, on se tapa millä helluntailaisuudessa nämä Jumalan luomakuntaan tuoman todellisuuden ilmiöt annetaan tapahtua vapaasti seurakunnan kokouksessa.
Ihmiset tunnustavat syntejään toinen toisilleen istuessaan penkeissä vierekkäin. He rukoilevat toinen toistensa puolesta ja synninpäästöä toisilleen. Jos heistä tuntuu he voivat mennä myös eteen vanhimmiston ja pastoreiden voideltavaksi ja esirukoiltavaksi johon rukoukseen penkeissä istuvat voivat osallistua joko nousemalla seisomaan, ojentamalla siunaavan kätensä tai vain hiljaa istuen yhtymällä rukoukseen.
Ihmiset voivat myös tuoda kokoukseen profetian tai todistuksen mikä tuo näkymättömästi olemassaolevan Jumalan työn näkyväksi seurakunnan olemassaolon kautta. Siten myös itse seurakuntaruumis on ikäänkuin sakramentti Jumalan luomakuntaan tuomasta dynamiikasta. Seurakunta onkin tietyllä tavalla se “oikea avioliiton sakramentti”.
1 tykkäys
Kirjoitan vielä kolmannen viestin peräkkäin, sitten hiljenen kun softakin jo moittii.
Luin tuon patriarkan kirjoittaman kirjan joskus 2018 ensimmäisen kerran ja se aloitti minussa prosessin joka jatkuu edelleen.
Kirkon elämä on luomakunnan todellisuus pienoiskoossa. Se miten näemme luomakunnan maallisin silmin ei ole totta ja kirkko toimii majakkana joka näyttää omalla olemisellaan mikä on totta. Uskontunnustus (confessio) on Jumalan totuuden näkeminen todeksi ja uskovana eläminen (oikeammin uskollisena, christifidelis), on joku joka olemisessaan todentaa uskollisesti totuutta itsestään Kristuksessa.
Nyt kuitenkin eri kirkkokunnilla on omia tulkintojaan todellisuuden luonteesta.
On melko humorististakin että katolilaisena ollessani luin ortodoksipatriarkan kirjan jonka kuvaama todellisuus lävähti vasten kasvojani helluntaiseurakunnan kokouksessa. 
1 tykkäys