Kosonen ei edes puhunut linkkaamallani videolla ’Jumalan kenraaleista’, vaan uskon kenraaleista. En edes huomannut koko asiaa ennenkuin mainitsit siitä ja päätin katsoa videon uudelleen. En usko, että hän mitenkään viittaa näihin mainittuihin osin harhaisiin Jumalan ’kenraaleihin’, vaan enemmänkin yleisemmin Jumalan uskon miehiin ja naisiin.
Nyt minulla on mielessä tuore henkilökohtainen kokemus helluntailaisesta uskonnollisuudesta.
On paljon tuttua ja hyvää. Iloa ja rohkeutta. Jeesuksen nimeä ei hävetä.
Mutta siinä vaiheessa kun rukous muuttuu huutamiseksi, minulta loppuu ymmärtäminen. Alkavat kysymykset ja epäilyt. Mitä sillä vakuutetaan? Jumalaa vai muita ihmisiä vai itseä? Kun iloinen viesti ja liikutus muuttuu lähes karjumiseksi ja rakkaudelliset sanat sekoittuvat aggressioon, alkaa jopa pelottaa. Vähintään se herättää epäilyn siitä mikä on aitoa ja mikä opeteltua. Uskon että osa vierauden tunteistani johtuu siitä että elämme niin eri perinteissä. Ehkä oma väki osaa kuulla oleellisen viestin? Mutta mikään ei kyllä itseäni tuossa vakuuta siitä että Henki johtaisi ihmistä sitä varmemmin mitä rajumpi tunneskaala hänestä tulee ulos. Eikö hiljainen ja nöyrä kuulu kristinuskon kuvaukseen uskosta ja rukouksesta?
No kuuntele tuo Kososen opetus. Se on hiljainen ja nöyrä. Tästähän tämä keskustelu lähti.
Opittua käyttäytymistä. Uskoon tullut on oppinut vanhemmilta uskovilta, että rukoillaan äänekkäästi ja hän alkaa käyttäytyä saman mallin mukaan. Paljon olen helluntailaisten rukoilijoiden kuullut myös toistelevan sanaa “Herra”. Se on rukouksessa joillakin joka neljäntenä sanana.
Yksi uskova helluntailainen ystäväni on hyvin hiljainen ja hillitty kaveri aina. Hänkin rukoillessaan muuttui paljon äänekkäämmäksi.
@Fratres Kyllä minä sitä kenraali Koivistoa tarkoitin. Sotakoulussa, hassun nimen lisäksi, itseäni arveluttava asia on, että uskovalla vaikutti olevan jotenkin keskeinen ja aktiivinen rooli taistelussa pimeän valtoja vastaan, maailman valloittamisessa tjsp. Ihmistä korottavaa. Suorituskeskeistä. Varmasti innostavaakin.
Jes.30:15, 2.Moos.14:14
1 tykkäys
En oikeastaan kommentoinut näitä viimeisiä keskusteluja vaan koko aihetta yleisesti. On hyvä huomata miten oma läsnäolo jossain tilaisuudessa syventää sitä mitä jostain ilmiöstä lausuu.
Väitös oli eilen. Itsekin tormään näihin demoneista puhujiin säännöllisesti.
D
1 tykkäys
Ai niin. Tästä muistin että tilaisuudessa josta kerroin edellä muotoiltiin myös Isä meidän -rukousta tavalla jota en ole ennen kuullut. Päästä meidät pahasta ja vapauta paholaisen kosketuksesta - tuohon tyyliin…
Sama kokemus on joskus ollut minullakin. Ensikertalainen yllättyy aikalailla huomatessaan, miten helluntailaisuudessa tosiaan tehostetaan rukousta ääntä korottamalla.
2 tykkäystä
Minulle ensimmäinen kokemus helluntailaisista oli, kun Jyväskylän torilla järjestettiin yhteiskristillinen rukoushetki Irakin tilanteen vuoksi. (Saddam oli valloittanut Kuwaitin ja piti länsimaisia panttivankeinaan.)
Kun jotkut seurakuntien työntekijät vuorollaan rukoilivat, niin jostain torin laidalta kuului välillä “Aamen!”- ja jotain muitakin huuteluja. Minä luulin, että siellä on joitain lapsellisia nuorison edustajia vähän mauttomasti pilailemassa kristittyjen kustannuksella. Myöhemmin, kun kävin jossain tilaisuudessa Siion-temppelissä, huomasinkin, että helluntailaisilla on tuollainen tapa.
Sekin, mutta ei ole mitenkään epäraamatullista myöskään osoittaa tunteita hengellisessä elämässään. Jos karismaattisilla voi raju tunneilmaisu olla osittain opittu tapa ja mennä monella tavalla överiksi, heittää suomalainen luterilaisuus kovin usein toiseen ääripäähän: mitään tunteita ei oikein sovi olla tai ainakaan näyttää. Julkinen rukous on paperista luettua, kirjakielistä, asiallista ja täydellisen hallittua. Jos lukee vaikka Psalmeja, on siellä meininki hieman erilaista… Me ollaan erilaisia ihmisiä eikä ole olemassa yhtä oikeaa kristityn muottia.
1 tykkäys
No ehdottomasti tunteiden näyttäminen on sallittua ja pitää myös paikkansa että kansanluonteemme vuoksi sitä on joskus suotta torjuttu.
Jos olisit ollut kyseisessä tilanteessa, olisit kuitenkin todennäköisesti ihmetellyt kanssani samaa ristiriitaa siinä millaista tunnetta henkilö ilmaisi suhteessa siihen mistä oli kysymys. Koetin sitä edellä kuvata. En halua avata asiaa enempää, paitsi ehkä yksityisesti.
Joka tapauksessa minua oudoksutti eräänlainen jopa psykoottinen vaikutelma eikä niinkään itse voimakas tunneilmaisu. Minä ajattelen että Jumaia haluaa ihmisten välityksellä herättää iloa ja luottamusta, ja se voi tapahtua joskus erittäin vahvastikin, mutta tuskin pelkoa ja outoja kokemuksia jotka eivät mitenkään tue uskoa itse Jumalaan vaan pikemmin epäilyä siitä onko huutava ihminen ollenkaan terve tai jos on miksi hän näyttää esiintyvän sekoavana rukouksen aikana ja sen jälkeen taas käyttäytyvän normaalin rauhallisesti.
Olipa pitkiä lauseita. Mutta ehkä ymmärsit paremmin ?
1 tykkäys
Mitä enemmän Urvas tutustui helluntaiteologiaan, sitä enemmän hän huomasi aukkoja liikkeen teologisessa ajattelussa.
Ei voi olla totta! Tämä on vähän kuin sanoisi, että huonosti viritetyn analogisen television näyttämässä kohinassa esiintyvät hahmot olivat epäselviä.
Gradun kautta huomasin, kuinka huonosti meidän porukat perustelee yhtään mitään.
Äänestän, että tämän naisen pitää seuraavaksi hakea Otaniemeen ja alkaa keksimään ruutia ja pyörää uudestaan. En tarkoita kohdistaa kritiikkiäni häneen, koska hän on tässä vain viaton sivullinen. Tarkoitan koko helluntailaisuutta ilmiönä. Siellä tunnutaan keksivän sen rajamailla uudestaan ja uudestaan, että niin tosiaan, näissä asioissa voisi mahdollisesti olla jotain tolkkuakin. Tai että jos tähän tuodaan järjen hiven jostain, niin siitä saattaa aueta aivan uusia mahdollisuuksia.
Nämä henkilöt, joiden ajattelua Urvas tuossa tutkii, ovat länsimaisesta näkökulmasta toisaalta yksi varsin mielenkiintoinen hahmo ja toisaalta joku, joka nähtävästi yrittää luoda ihan systemaattista helluntailaista teologiaa.
Mutta sellaisen pyrkimyksen ainoa jännittävä ja kiinnostava piirre on siinä, että miten pian se alkaa edetä kohti keskiajan skolastismia tai jää pysyvästi kiinni johonkin erikoiseen metafyysiseen oletukseen.
Urvasta itseäänkin pidettiin noitana opiskelijapoikien taholta, sillä hän näyttäytyi vahvana ja vaikutusvaltaisena naisena miesvaltaisessa yhteisössä.
Näissä kohdissa on hyvä olla lukenut vaikka psykohistoriallisen koulukunnan juttuja tai joitain äärimmäisiä versioita erilaisista psykoseksuaalisista häiriötiloista ja niiden sisäisestä logiikasta. On olemassa monella tasolla argumentteja siitä, että naisilla a) ei pitäisi olla äänioikeutta tai b) perheen pään asemaa tai c) tarvetta tai mahdollisuutta rajattomaan kouluttautumiseen. Jotkut näistä perustuvat siihen, että täysin ihanteellisissakin olosuhteissa se on epäoptimaalista. Jotkut näistä taas perustuvat tällaiseen lähes maagiseen ajatteluun.
Yong pyrkii löytämään siltaa tieteen ja teologian välille prosessiajattelun ja prosessifilosofian kautta.
En koskaan ehtinyt perehtyä A. N. Whiteheadin juttuihin syvemmin ennen kuin vakuutuin siitä, että ne eivät ole hyvä idea. Tai niillä on erittäin rajallinen sovellusalue, jonka pitäminen rajattuna on suurempi vaiva kuin niistä saatava hyöty.
Yong hylkää perinteisen teologisen ajatuksen Saatanan lankeamisesta, sillä hän ei näe Raamatun tukevan ajatusta tarpeeksi. Kysymykseksi kuitenkin nousee, miten oletetun persoonallisen pahan olemassaolo selitetään. Yongin mukaan ihmislajin kognitiivinen kapasiteetti on esiintynyt lajikehityksessä, joka on johtanut siihen, että ihmiset ovat itsenäisesti ajattelevia olentoja.
Sain vastauksen tuohon aikaisempaan toteamukseeni pyrkimyksen ainoasta jännittävästä ja kiinnostavasta piirteestä. Helluntailaisten joukosta ei ikinä tule nousemaan systemaattista teologia. Ja todennäköisin harhapolku, mihin kaikki menevät, on tämä myös Katolisen kirkon vallannut ajattelu spirituaalisesta evoluutiosta. Katolisella puolella sitä edusti esimerkiksi P. Teilhard de Chardin. Jonka kirkko tuomitsi harhaoppiseksi ja sensuroi 1925. Mutta jonka ajatuksia ovat siteeranneet myönteisesti niiden keskeisiltä osilta käsittääkseni kaikki Vatikaani II:n paavit.
Tuossa Yongin käsityksessä on tosin yksi yllättävän looginen juttu. Jos demonit ovat seurausta ihmisten kollektiivisesta pahasta, niin miten pitkään menee siihen, että ajatellaan Jumalan olevan vain evolutiivinen ilmentymä ihmisten kollektiivisesta hyvästä? Tai de Chardinin ajatuksessa kosmisesta kristuksesta oikeastaan ajatellaan jo. Ynnä Ratzingerin perustelut sille, että pappi viettäisi osan messua alttaria kohden kääntyneenä eivät tulleet traditiosta, vaan de Chardinilta. Perinteisen kristinuskon näkökulmasta helluntailaisuus on absurdia. Mutta kun sitä yrittää oikaista, se muuttuu pelottavalla tavalla vielä kertaluokkaa absurdimmaksi.
Nyt Urvas on kirjoittamassa omaa mariaanista helluntaiteologiaansa. Hän kokee, että tietää, mitä on tekemässä ja on nyt valmis seisomaan mielipiteidensä takana.
Tässä kohdassa piti taistella voimasanojen ajattelemista vastaan. On yksi asia se, mitä Pyhä Neitsyt Maria tarkoittaa katolisessa traditiossa. Ja siihen nimenomaan ei kuulu mikään maaemon tai materiaalisen prinsiipin rooli. Mutta kun vaikkapa Johannes Paavali II:ta tituleerataan “mariaaniseksi paaviksi”, niin siinä on kyseessä juuri tällaista sylttyä tuon perinteisen teologian sijaan. Eli eräänlaista luotuisuuden, materiaalisuuden tai lihallisuuden korostamista tai arvon antamista sille sinänsä ja itsessään. Sen sijaan, että Hengen ohjauksessa tai alaisena.
Tämä on vähän kuin kysyisi, että miten paha junaonnettomuus on mahdollista saada aikaan? Jos ajaa luotijunan täydessä vauhdissa päin peruskalliota, niin voiko siitä enää laittaa “paremmaksi” jollain tavalla? Tällaiset uudet teologian virtaukset alkavat enää pelkästään toistaa tätä kaavaa.
Tällaiset spirituaalisen evoluution ja naiseuden voiman palvonnan jutut ovat se aberrantin teologian pohja ja huippu samaan aikaan. Ehkä seksimagia ja ihmisten uhraaminen tulevat siinä vielä perässä. Mutta taaskaan ketään muuta ei tarvita mihinkään, vaan Katolisen kirkon ajattelijat ja “ajattelijat” ovat olleet siellä ensin. Ajattelijat vastustamassa ja “ajattelijat” puoltamassa.
Tarkoitatko että väärä tai väärän sukupuolinen henkilö kritisoi väärässä viitekehyksessä väärää kristillisyyttä? Kun ketju puhuu helluntailaisuuden arvioinnista, niin tarkoitatko että helluntailainen naisteologi ei ole pätevä sitä tekemään?
Tässä esimerkiksi, on omasta mielestäni luettu aika paljon tuohon tekstiin sisään sellaista jota siellä ei ole.
Tai
Itse asiassa Ksenofanes (n. 570 – 478 eKr) pohti jo tämänsuuntaisia ajatuksia. Uudella ajalla kuuluisin samansuuntaisia ajatteleva tyyppi oli Ludwig Feuerbach (1804 - 72). Kumpikin vaikutti ennen helluntailaisuutta.
Minusta on ihan hyvä, että joku kritisoi. Joka yhteisössä pitäisi olla joku joka osaa suhtautua kriittisesti siihen mitä yhteisössä sanotaan.
Nykyisin olen paljon tekemisissä vapaiden suuntien kanssa ja ilokseni olen havainnut siellä ihan tervettäkin itsekritiikkiä ja yliopistoteologian arvostusta. Tuossa Urvaksen jutussa on tietenkin paljon suomen ev. lut systemaattisen teologian kentän perässäjuoksua. Ainakin temaattisesti.
D
2 tykkäystä
En huomannut missään vaiheessa kritisoineeni hänen sukupuoltaan. Eikä tuo muukaan perustu mihinkään sanomaani. Siis viitekehys. Ja aina helluntailaisuutta saa kritisoida. Ennemmin päinvastoin. Olen kannalla, että nyt ei oikeastaan kritisoitu vielä tarpeeksi.
Logiikkani oli siinä, että jos helluntailainen lähtee puuhailemaan mariaanista teologiaa, niin se on 99,999 % varmaa, että siinä ollaan postmodernissa feminismissä ja naisen hedelmällisyyden spiritualisoinnissa. Ja on 0,001 % mahdollisuus, että siinä ollaan katolisen tradition ymmärryksessä Pyhän Marian roolista asioissa. Tuo todennäköisempi vaihtoehto menee niin, että aletaan ajatella perinteistä kristinuskoa maskuliinisena prinsiippinä, jota vastaan nostetaan feminiininen kristinusko.
Eli redusoidaan se niin, että ennen kaikki on ollut pelkkää kikkelin voimaa, joka on vain miesten juttu, mutta tuodaa sen tilalle kohdun voimaa, joka oletettavasti on kaikkien juttu. Yllättäen tunnustetaan, että valta ja johtaminen ovat miehisiä asioita. Siten voidaan sanoa, että jokainen meistä on joskus ollut pieni lapsi ja kaikki olemme tarvinneet hoivaa. Harvojen vallan uskonnosta kaikkien hoivaamisen uskontoon.
Spirituaalinen evoluutio on toisen tutkitun henkilön ajattelussa. Ja naiseuden voiman selitin jo edellä. Toki minulle saa kertoa, että jostain tietystä syystä en selvästi olekaan oikeassa. Mutta en ajatellut sen merkitsevän, jos en ihan täysin välttämättä tai pelkästään tuon tekstin perusteella ole.
Tarkoitin, että miten kauan näillä asioita systematisoimaan lähteneillä helluntailaisilla menee siihen.
Minulta on mennyt jossain vaiheessa suurin osa mielenkiinnosta helluntailaisten ja karismaatikkojen kritisointiin siksi, että he voivat päätyä ajattelussaan ihan mihin vain ja ihan mistä tahansa syystä. Presbyteerien ja karismaatikkojen debaatit olivat niin pitkään kiehtovia kun vanhasta helluntailaisuudesta saattoi nostaa pystyyn jonkinlaisen hahmon, ja sitten mennä sen kanssa kehään.
Ehkä kyse on helluntailaisesta eikä katolisesta mariatraditiosta (tai sen luomisesta).
D
Minun on hirveän vaikea kuvitella, että niitä voisi olla kovin montaa erilaista. Luulen, että kaikki mahdolliset yritykset menevät kategorioihin a) pelkkä historian henkilö, b) Jumalan äiti ja seurakunnan äiti tai c) feminiinisyyden prinsiippi. Josta en osaa kuvitella, että se pysyisi jotenkin platonisena tai idyllisenä, vaan seksi tai hedelmällisyys livahtavat väistämättä kuvaan jostain.
Esimerkiksi Katolisen kirkon nykyisessä rappiossa ei seksuaalisuutta ja hedelmällisyyttä voitu tuoda mukaan suoraan, vaan se tehdään assosioinnin kautta: Luodaan kulturaalisen sensitiivisyyden kautta jonkinlainen luonnon ja maaemon palvomisen ajatus tai ilmiö. Siihen sitten vaivihkaa assosioidaan ajatus äitiydestä. Joka sitten toimii siltana Pyhän Neitsyt Marian ja hengellisten hyveiden korvaamisessa hedelmällisyyden jumalattarilla ja maaemoilla.
Mutta keskustelun muuhun aiheeseen. Tämä on tapahtunut vuoden 2017 alussa:
Joku [rivihelluntailainen] kirjoitti jonkun [tunnetun helluntailaisen] seinälle kommentin, joka kuului näin:
“Profetia: Näin sanoo hän ,joka ilmoittaa nimekseen “Minä olen” Vaivan ajan alkaessa kirjoittaja palaa takaisin Jumalan valtaistuimen juureen, niin on tarkoitettu. Kun Pyhä Henki palaa taivaaseen , soi pasuunat Herra Sebaotin kunniaksi niin taivaassa kuin maanpäällä.”
Sama sankari “profetoi” muistaakseni silloin vähän enemmänkin, mutta en jostain syystä halunnut ottaa enempää huttua talteen. Pohdin sitä silloin näin:
Joskus tein sen “Pyhän Hengen taksonomian”, jossa nollataso oli Raamatussa ilmoitettu. Ykköstaso oli “helluntailainen Pyhä Henki”, jonka tunnisti siitä, että sillä ei ollut mitään varsinaista sanottavaa, mutta kamalan vilkas “radioliikenne” maan ja taivaan välillä oli itsessään hieno asia.
Yksi tärkeä elementti tuon toiminnassa on ensinnäkin se, että on valtavasti “lausumista” ja “julistamista” ja “ilmoittamista”. Toinen on se, että Jumala pitää jotain hovia, jolle annetaan hirveän rituaalisia, mahtipontisia ja lopullisia piirteitä. Asioita mahtikäskyillä avataan, suljetaan ja sinetöidään. Milloin mitkäkin hahmot saapuvat ja lähtevät.
Ja usein kaikki tapahtuu “niin kuin on kirjoitettu”, vaikka oikeasti mitään ei olisi kirjoitettu missään. Eikä saa unohtaa pasuunoita.
Vähän kuin helluntailaiset haluaisivat kirjoittaa Ilmestyskirjan pohjalta fan fictionia ja sitten julistaa sen Jumalan ilmoituksena toisilleen. Hyvin onnistuneesta saa hyvät väristykset kun siihen eläytyy.
Tulee ajatus, että helluntailaisuuden suhde Pyhään Henkeen on sellainen, missä on kuviteltu, että miltä Pyhän Hengen toiminta on mahdollisesti näyttänyt, tuntunut tai kuulostanut. Sitten sitä vaikutelmaa pyritään luovasti toistamaan ja simuloimaan.
Ongelma on vain siinä, että kukaan täysijärkinen ihminen ei vakavissaan ala kertomaan kaikille, että mitä heille hänen mielestään tapahtuu huomenna tai viikon kuluttua. Tästä johtuen kaikille helluntailaisuuden lahjoille näyttää olevan ainoana ja riittävänä edellytyksenä itsekritiikin puute.
Joku keksii vaikka “profetian”, missä viiden enkelin tehtävä on puhaltaa pasuunaan. Mutta neljä ei jostain syystä osaa. Vasta viides saa pasuunasta äänen. Sen seurauksena vuoret järkkyvät ja syntiset siellä täällä saavat rangaistuksensa. Nyt jokaiselle jää mieleen vaikuttava mysteeri, että miksi ne neljä ensimmäistä enkeliä eivät olleet tarpeeksi hyviä puhaltajia? Tai että onko siinä joku profetaalinen merkitys, jonka joku saa keksiä jossain jatkopohdinnoissa?
Tai se on tällaista leikkiä. Roolipeliä. Freestyle rap ilman biittiä. Jotain kuitenkin, minkä kontekstissa Jumalaan uskomista ja pilan tekemistä Jumalaan uskomisesta on täysin mahdotonta erottaa toisistaan.
Kun nyt löysin helluntailaisuutta käsittelevän ketjun, niin tartuin aiheeseen. Vai pitäisikö aloittaa uusi ketju? Käsittääkseni tällä foorumilla on myös vapaiden suuntien kristittyjä, mikä on minusta ihan hyvä juttu. Itselläni on 20 vuoden kokemus helluntailiikkeestä seurakunnan aktiivijäsenenä viime vuosisadan lopulta.
Mielestäni seuraava lista kuvailee aika hyvin helluntaiseurakuntia, enkä mainitse mitään kielteisessä valossa vaan tuon esiin joitakin tyypillisiä piirteitä:
-tarvitaan uskonratkaisu, päätös lähteä Jeesus-tielle Jeesusta seuraamaan
-Jeesus-ovesta mennään sisälle
-upotuskastetaan
-liitytään paikallisseurakuntaan, jota johtaa vanhimmisto
-armolahjojen kuten kielilläpuhumisen ilmeneminen
-monipuolinen musiikkielämä, tosin nykyään kaiketi ylistyspainotteista
-kymmenysten maksaminen seurakunnalle
-alkoholin käyttöä ei yleensä suvaita
-tupakoimattomuutta edellytetään
-paritanssiin suhtaudutaan varauksellisesti
-seurakuntakurilla ylläpidetään pyhien profiilia
-kirkkain opetus ja aitoja uskovia lähinnä omassa liikkeessä
-naispuolisia pastoreitakin on nykyään; yliopistoteologeja varsin vähän
-opilliset korostukset seurakunta- ja saarnaajakohtaisia
=> esiintyy helposti laki- ja hurmahenkisyyttä, toki myös armohenkisyyttä löytyy
-rukousten ja puheiden tulee olla spontaaneja, ei kirjoitettuja
-nimensä alkuperän mukaan helluntailaisuudessa Pyhän Hengen vaikutus kaikessa tärkeää
-maallikkoliikkeille tyypillisesti teologiaa ei ole, on vain Raamattu
-perinne alkaa olla helluntailiikkeessäkin jo kantava voima
-suurin osa seurakuntien jäsenistä on useamman polven helluntailaisia
Kielilläpuhuminen on ehkä tyypillisin tunnuspiirre helluntailaisuudessa, ja olen havainnut, että muualla siihen suhtaudutaan yleensä varsin varautuneesti. Jotkuthan kieltävät kyseisen armolahjan olemassaolon kokonaan nykyaikaan kuulumattomana.
Ainakin suomalaisessa helluntailaisuudessa on käsittääkseni ihan aitoa pyrkimystä aitoon ja alkuperäiseen kristillisyyteen. Oma näkemykseni on kuitenkin se, että pelastus on tehty yleensä hiukan turhan raskaaksi ja vaikeaksi ja suorituskeskeiseksi. Kyseessä onkin tyypillinen pyhitysliike.
Kaiken tuon keskellä katson helluntailiikkeen uskovien olevan samalla tavoin osallisia pelastuksesta kuin muidenkin kristittyjen: heillä on usko Jumalaan ja Jeesukseen Kristukseen. Toivon heidän ajattelevan samoin myös muissa uskonsuunnissa elävistä kristityistä ja hyväksyvän heidät veljikseen ja sisarikseen.
2 tykkäystä
Mielenkiintoisia kommentteja helluntailiikkeestä.
Minulla tulee mieleen tämä: jos helluntailiike on sitä aidointa kristinuskoa, niin miksi sitten syntyy koko ajan uusia seurakuntia ja liikkeitä ja kirkkokuntia, jotka ovat helluntailaisuuden ulkopuolisia? Eli siis tämä kuvio toistuu uudestaan ja uudestaan, kaikkialla ja koko ajan. Joku porukka keksii että “me ryhdymme harjoittamaan aitoa kristinuskoa”. Näitä on pääkaupunkiseudulla runsaasti ja joka toisessa tuppukylässä myös.
Todettakoon, että en useinkaan halveksi näitä ihmisiä yksilöinä ja kristittynä. Yleensä joutuu toteamaan että nuo ihmiset ovat kristittyinä parempia kuin minä, hengen palo on aidompaa ja tarkoitus vilpitön.
Mutta jos tarkastellaan ilmiötä enemmänkin seurakuntatasolla, niin mielestäni se on umpikuja. Jos oppeja ei kirjata muistiin, niin käy helposti niin että oppi on joka päivä eri.
Olen näihin viitannut aikaisemminkin mutta tällä foorumilla ilmiöstä ei ole paljoakaan puhuttu. Se on ymmärrettävää, korkeakirkolliset piirit ja ruohonjuuritason elämyksellinen ratkaisukristillisyys eivät välttämättä paljoa luonnossa kohtaa.
Kyse on niin monimuotoisesta ilmiöstä että en tiedä mistä aloittaisi ja mitä näistä sanoisi. Paremmin pääsisi eteenpäin analyysissä jos nimeäisi eri seurakuntia, mutta sitten ei välttämättä enää olla ketjun aiheessa vaan puhutaan jostain muusta kuin helluntailaisuudesta, esim. reformoidun perinteen liikkeistä tai jostain ihan muusta.
Sitten on taas toisenlainen esimerkki, eli One Way-seurakunnat. Liike on rakentunut Tapani Suonnon toiminnan ympärille. One Way on minun mielestäni selkeästi avarampi ja avoimempi liike kuin helluntaiseurakunnat keskimäärin. Minulla tarttui mukaan Rovaniemen One Waysta sellainen lehti jossa Suonto itse juuri painottaa pääkirjoituksessa että pitää suvaita erilaisia uskovia eikä saa liikaa riidellä oppikiistoista. Kumminkin One Wayn kohdalla tulee mieleen että tyssääkö liike sitten kun Suontoa ei enää ole keulakuvana.
Henkilöristiriidat saavat monia eroamaan yhteisöistä ja perustamaan uuden oman puljun.
Vallanhaluisen ja itselleen näkyvyyttä haluavan uskovan on helpompi päästä esille ja saada vastuuta pienissä liikkeissä, joissa ei ole kirkollista järjestystä ja oppikin on vähän sitä ja tätä. Näiden johtavien yksilöiden välille syntyy konflikteja, jos joku kokee, ettei hän tule riittävästi huomioiduksi. Tai hänellä on ehkä näky jostain uudesta toiminnasta, mutta yhteisö ei innostukaan siitä.
3 tykkäystä
Tämä on varmasti totta, mutta on myöskin niin että rivijäsenillä on sellaisia tarpeita, joihin ei löydy tyydytystä muusta seurakuntayhteydestä. Tiivis yhteisöllisyys on ehkä se yleisin tarve. Jos yksilö hakee hyvin kiinteää ja tiukkaa yhteisöä turvakseen, ei tavallinen evlut kirkko voi mitenkään riittää vaan pitää olla jotain aivan muuta.
Tässähän muuten onkin sitten kultin ainekset valmiina: vallanhaluinen ja omasta mielestään tärkeä johtaja, ja seuraajat joilla on jokin suunnaton turvallisuuden tarve tms. En nyt halua sanoa että se aina menisi näin, mutta vaara on olemassa. Jos oppia ei varsinaisesti ole kirjattu mihinkään niin sitten oppikin voi ajan mittaan muotoutua sellaiseksi että se vastaa enemmän kulttia kuin keskiverto seurakuntaa.
1 tykkäys