Henki/Hengellisyys vs Materia/Mammona - ihmisen elämänvaiheissa ja valinnoissa


#21

Videossa menestysteologiaan nojautuvan seurakunnan yli-ikäisten hillsong-teinien karismaanista ylistystä, missä on iloa ja riemua Hengessä ihan kukkulakaupalla.


#22

Pidin kahden viikon tauon palstalta, kun niin hävetti avautumiseni ja itkuni palstalla ongelmistani heti, kun olin returnia painanut. Mutta kenelle sitten olisin avautunut? Ei aikuinen mies kahtaa tällaisesta nurkua kavereilleen. Ei niille “voittajille”, joilla kaikki tuntuu menevän aina putkeen. Eikä toisaalta niille, joilla menee vielä huonommin.

Nyt kun uskallan kurkistaa palstalle, tuntuu oikealta että avauduin. Jotenkin helpotti kuitenkin, vaikka piti kerätä rohkeutta että uskalsi palata.

On ollut kovaa sopeutumista tämä aika, kiinteistövälittäjien arvioiden mukaan talosta ja tontista saa paljon vähemmän kuin olin toivonut. “Nykyään pitäisi olla avokeittiö…” “Kun on näitä laatupuutteitakin…” “Ei kukaan halua hoitaakseen näin isoa tonttia ja puutarhaa nykyään…”

Joutuu luopumaan tontista, muuttamaan asumismuotoa ja hyvä jos saa hankittua kolmasosan entisen neliöistä uuteen. Isosta määrästä tavaroita pitäisi siis luopua: huonekaluista, kirjoista, tauluista jne. Joutuu myös muuttamaan syrjemmäs palveluista ja liikenneyhteyksistä. Melkoinen downshifting. Eikä näillä helteillä tahdo jaksaa raivata. Kalusteiden myyntiyritykset olen aloittanut, hyvä jos saan 10% niiden hankintahinnasta, senkin kovalla työllä, trendit on muuttneet: “Kukaan ei halua nykyään antiikkityyliä”. Autoa ei kannata myydä: “Siitä saat enemmän jos ostat uudemman”.

Kuulemma olisi teetettävä kuukauden remonttihommat, ennen kuin markkinointia voi edes aloittaa.

Jotenkin suhtaudun tuohon kaikkeen tyynesti, tyynemmin kuin olisin pari viikkoa sitten, aloittaessani tämän ketjun, uskonutkaan. On niin paljon turhaa, niin paljon liikaa tullut kerättyä ja pidettyä. Menköön. Rukous on jäljellä, ja luottamus siihen, että käy, miten käy, Herra ei hylkää. Koettelee vain.


#23

Hyvänen aika. Huomasin, ettet ollut vähään aikaan palstalla ja olen miettinyt sairastuitko, eli että voitko hyvin.

Älä sinä sure, itse en muista mitään kummempia avautumisiasi. Saahan ihminen olla ihminen ja heikkokin.

Unohda koko juttu ja hyvä kun taas tulit. 2 viikkoa?

Teretuloa takaisin! :hugs:


#24

Avautumisellani tarkoitan tämän ketjun aloitusviestiä.

Avautumisen aihetta lie mahdoton unohtaa, tulen elämään seuraavan vuoden sen selvittelyissä. Huomasin vain itse tässä, mihin olen joutunut, miten olen (harhaisesti) pitänyt itseäni väähemmän materialistina, kuin mitä saan huomata, kun joudun todellisuudessa luopumaan paljosta.

Isoisäni taisteli kovalla työllä liki nollalähtökohdista itselleen talon ja tontit, isäni helpommista lähtökohdista samat. Kumpikin onnistui pitämään ne kuolemaansa asti. Minä olen pitkän tien ja työn kautta onnistunut myös hankkimaan, mutta enpä pysty pitämään. Pakko myöntää, etten pysty samaan.


#25

Avautumisesi on ihan hyvä. Ymmärrän sen tunteen, kun ajattelee ikäänkuin paljastaneensa liikaa sisintään ja se sitten harmittaa.

Luin uudestaan aloituksesi ja se varmasti, evankeelisesti voi puhuttaa muitakin materiaan kiintyneitä!

Itseäni puhutti heti, pisti ajattelemaan ja heti siihen vastaamaankin.

Itsellänikin on juuri samoin meneillään harmillinen materiavaihe. Turhaa rojua, rojun päälle. Toivoisin saavuttavani jälleen kohtuullisen köyhyyden tilan.

“Huoleton on hevoseton poika” ja tyttökin.

Kuten sairauskertomuksistani voisi tarkempi päätellä, olen pohtinut kuolemaa, sillai vaikkapa ihan teoreettisena lähitulevaisuuden kuvana, en kuitenkaan itsarina. Niin kiirettä en pidä. Toivoisin, että Luonto muutoin ymmärtäisi velvollisuutensa raihnasta kohtaan…

Itselläni on niin 1000 ja 1 sairautta ja lisää tulee kaiken aikaa, etten käsitä onko kenenkään mahdollista elää näillä vaivoilla esim. vielä yli 10 vuotta. No, olenhan tähänkin asti elänyt…

Itseasiassa jo syntymäni ja siinä eloonjäämiseni oli Jumalan ihme.

Sitten olen käynyt monesti kuolemaa aivan lähellä, jopa kuollutkin.

Epäilemättä tällä kaikella on jokin korkeampi tarkoitus, mutta jos esim. nyt ilmenneen uudenuutukaisen maksadiagnoosini kohdalla saisin nk. huonoja uutisia, kiittäisin Jumalaa!


#26

Oliko heillä samanlaisia sairauksia kuin sinulla? Oliko heidän aikanaan yhtä korkeat veroprosentit ja työeläkemaksut? Oliko heidän aikanaan yhtä korkea työttömyysprosentti? Maksoivatko he puhelimista, tietokoneista, nettiyhteyksistä, sähköstä ym. yhtä suuren osan tuloistaan kuin sinä?

Todennäköisesti sinä olet joutunut kamppailemaan paljon kovemmissa oloissa kuin he, jos sotaa ei oteta lukuun. Esimerkiksi oma isoäitini surkutteli aina meitä nuorempien polvien edustajia, kun meidän aikanamme kaikki oli paljon vaikeampaa kuin hänen nuoruudessaan, kun kaikille oli töitä vaikka ei olisi ollut mitään koulutusta, lainan korot olivat edullisemmat kuin 1980-90-luvuilla ja miten toisaalta talletustileille maksettiin jopa lähemmäs 8 % korkoja. Hänen nuoruudessaan käytännössä kuka tahansa pystyi omalla työllään hankkimaan suht helposti omakotitalon mistä tahansa kaupungista.


#27

Tämä lohdutti, sopii se sitten minun tapaukseeni vai ei.

En ole koskaan osannut olla vertaamatta itseäni ja aikaansaannoksiani isän ja isoisän vastaaviin. Nuoresta asti minulla on ollut halu osoittaa, että valitsen oman tieni ja teen siten enemmän tulosta kuin kumpikaan heistä. En ryhtynyt jatkamaan isosiän bisnestä, heidän toiveidensa mukaisesti, enkä mennyt lukemaan yliopistoon samalle alalle kuin isäni. Isäkapinaa piti tehdä vaikka toisaalta heitä arvostin ja kadehdinkin. Kotonani arvostettiin kovin menestystä, arvonimiä ja asemaa, ja isäni kaveripiireissä.

Karmeaa muuten, muistui tästä mieleen, että eräs isäni kaverin poika, ikätoverini, menetti henkensä onnettomuudessa yrittäessään voittaa armeijan erään kilpailun. Hän meni juuri edellisessä saapumiserässä samaan yksikköön palvelukseen kuin minä. Pojan isä oli palkittu, taistelussa haavoittunut ja viimeiseen asti taistellut sotasankari, poika yritti osoittaa isälleen rauhanaikana olevansa kelpo sotilasainesta.

Vaativat isät ja me kunnianhimoiset ja kilpailuhenkiset pojat. Minua suorastaan kylmi mennä samaan yksikköön ikätoverini kohtalon kummitellessa mielessä.


#28

#29

Liikkuu kovin siinä aiheessa, mikä kaupallisuudessa on vaikea kysymys: pitäisi kuluttaa jottaa kaupan, teollisuuden ja alkutuotannon ihmisilläkin olisi toimeentuloa, ei saisi kuluttaa kun tulee ympäristöongelmia jne.

Ihminen on fyysinen ja hengellinen olento, joka joutuu lankeemuksensa takia elämään aineellisessa maailmassa. Osaako hän elää, on kova kysymys.


#30

Oletko @Sakarja tätä mieltä olemisesta, että aineellista olemista ei olisi olemassa ilman lankeemusta.
Tämä käsitys on minusta kristillisessä kontekstissa ongelmallinen. Myös kuluttamisen ongelmakysymyksiä ratkaistaessa tällainen käsitys on enemmän kuin ongelmallinen sillä se ainakin minun ajattelussani johtaa lopputulemaan että kaikki toimeentuleminen, kauppa ja luonnon hyödyntäminen on lankeemuksen seurausta.
Minusta luomakunta on luotu aineelliseksi ja että on olemassa luonnollinen, luotu ja vanhurskas tapa elää aineellisesti aineellisessa luomakunnassa.


#31

Lankeemuksen jälkeinen ihminen ja maailma ei ole käsittääkseni samanlaista kuin ihmisen olo paratiisissa.

En ole tätä tarkasti pohtinut, mutta olen lukenut käsityksiä joiltakin kirkkoisiltä, että koskisi myös petojen käyttäytymistä ennen ja jälkeen lankeemuksen.


#32

Jatkan purkautumista, kun henkinen painekattila on taas lujilla. Ajattelin jo perustaa uuden ketjun aiheena “luopuminen”, mutta sitten muistin tämän terapiapurkuketjuni. Joten itken lisää.

Olen aika ahkerasti jo roudannut tavaraa Fidalle, autokuormittain huonekaluja, kodinkoneita, valaisimia, tauluja, kirjoja… Myynytkin joitakin Torilla. Itse asiassa aina palatessani tyhjän peräkontin kanssa tuntenut oloni kevyemmäksi, ja Fidan henkilökunnan kiitollisuus ja ystävällisyys on tuntunut arvokkaammalta kuin olisi se vähäinen raha, mitä huutokauppaamalla olisi saanut. Eikä se auttaisi näköpiirissä olevien kustannusten kanssa. Uudet kerrostaloasunnot ovat lähellä palveluja niin kalliita, että vaikka luopuu talosta ja tilasta, muuttaa 100m2 pienempään asuntoon ilman 1000m2 tonttia, niin hyvä jos talonmyynnistäsaatava raha riittäisi. Ei muuten riitä. Lähelle palveluja taas pitäisi tämän ikäisenä ja -kuntoisena päästä: ruokakauppa, liikenneyhteydet ja kirkko olisi toiveissa saada hehtaareille.

Aika paljon siis pitää tavaraa vähentää, ja monesta asiasta luopua. Dualistisesti luopuminen on siis paitsi työlästä ja raskasta henkisesti, myös vapauttavaa ja palkitsevaa. Välillä on mennyt aika hyvällä fiiliksellä ahkeroiden, tyytyväisenä aikaansaannoksistaan, mutta nyt iski joku kumma masennus. Tiedän tilanteen, eikä mitään muuta järkevää tietä ole edessä, kuin luopuminen talosta, muutto hurjan paljon pienempään ja luopuminen monen monista asioista.

Ajattelin yrittää tehdä pieniä kittaus ja maalaushommia sisällä viikonlopun. Enemmän sellaisia kosmeettisia, ammattimiehet heiluvat telineillä ulkopuolella.


#33

Tavallaan ja hieman saman sorttista projektia itseni ja taloni kanssa käyn läpi. Kaikkea on aivan liikaa ja melkein kaikki on vähän rempallaan ja kesken, ja mieli askartelee liikaa maallisissa.
Asiantilan paremmin tiedostettuani olen päässyt jonkunmoiseen vauhtiin asioiden korjaamiseksi, ja kylläpä todellakin on palkitsevaa saavuttaa joku pikku etappi, silloin sun tällöin.

Pahimmaksi masentajaksi aika pitkällä tiellä olen todennut toimettomuuden. Lepoa tarvitsee aina välillä, eikä sunnuntai aina riitä. Vaan sitten kun iskee se olotila, että nyt ei jaksa, ei pysty, ei inspaa pätkääkään, ja viettää koko päivän vain oleillen joutavuuksissa, niin jopa iskee henkinen krapula, jonka kanssa fyysinen lötköys tuntuu samassa paketissa tulevan.

Jos edes vähän saisi aikaiseksi, niin ainakin itselleni se jo takaa mahdollisuuden levätä hyvällä fiiliksellä, ja pitää mielenkiinnon yllä ja suorastaan korkealla koko prokkista kohtaan.


#34

Tuo on tosi totta, että keskittyminen johonkin konkreettiseen tekemiseen tuottaa rauhallisemman mielen kuin pelkkä asioiden vatvominen ja murehtiminen.

Joten maalattu ja kitattu on kovasti. Tavaroita pois lahjoitettu. Keksin kirjoista sellaisen, että olen vienyt esimerkiksi pyöräilykirjoja urheiluhallin kahvioon, ja sanonut, että henkilökunta tai kaverinsa tai vaikka asiakkaat saavat ottaa ne, Olivat ihan innostuneita, koska henkilökuntakin on nuorta sporttista porukkaa, ja kuntopyöräilijöitä löytyi. Parin kirkon aulaan olen kuljettanut kristinuskoa käsitteleviä kirjoja, ja toki kaikenlaista kirjastojen kierrätyshyllyihin.

Vanhan kaasugrillini purin juuri niin pieniksi pellin- ja profiilinkappaleiksi kuin sain. Ei sitä kehtaisi edes antaa kellekään, koska en luota sen turvallisuuteen enää. Kaasupullo ja upouusi paineensäädin menivät serkkupojalle.


#35

Jatkan synkkää yksinpuheluani, kun ei kommenttia ole tullut edelliseen.

Hurjan rankkaa aikaa tuo asuntonäyttöjen pyöriminen, kun itse vielä asuu kyseisessä talossa. Monta näyttöä viikossa, yleisiä ja yksityis-. Aina saa järkätä, raivata ja siivota ennen näyttöä. Ja hankkiutua sitten itse pois näytön ajaksi. Sitten taas paluu arkeen ja kaivaa kaapeista esiin arkimaailman.

Toki tarjouksiakin alkaa tulla, hirveä pohtiminen. Paniikinomainen väistötilan etsiminen, aiomme asua vuokralla jonkin aikaa kun sitten vähitellen etsimme pysyvämpää asumusta. Pitäisi olla lähellä liikenneyhteyksiä ja ruokakauppoja, mutta paljon ei saisi maksaa.

Vaikka olemme jo hankkiutuneet eroon hirvittävän suuresta tavaramäärästä, on kamaa yhä liikaa jäljellä. täytettyjen pahvilaatikoiden pinot eivät mahtuisi minnekään väliaikaiseen tai tulevaan asuntoomme. Pakko aloittaa uusi kierros: ottaa ne kirjat, mitkä ajattelin vielä säästää itselleni, ja käydä ne uudestaan läpi mitkä viedään sittenkin pois. Sama levyille ja elokuville, jne.

Mutta jotenkin luopuminen tulee koko ajan helpommaksi, ihme kumma. Opin siis materiasta luopumista vähitellen enemmän. Ehkä se, että annan tavaroita Fidan kirpparille toteuttaa sitä myykää kaikki ja antakaa rahat köyhille-prinsiippiä. Mutta toki en siihen pysty, että antaisin ihan kaiken.


#36

En ole juurikaan kommentoinut tähän ketjuun, mutta kiitos näistä yksinpuheluista, ne ovat kiinnostavaa seurattavaa.

Minulle ne ovat jopa vaikeaa nieltävää sillä olen itse ihan toisenlaisessa suhteessa mammonan kanssa. Kirjoituksesi herättävät kateutta ja katkeruuttakin. Tuntuu epäreilulle että toinen kipuilee tilanteessa jossa hänellä on omaisuutta vaikka muille jakaa.
Olen keski-iän kynnyksellä, en ole ikinä saanut kerättyä mitään mammonaa (ei omistusasuntoa, ei säästöjä, ei juurikaan koti-irtaimistoakaan) ja nyt työstän sitä että miltä tuntuu hyväksyä se, että en koskaan tule siten elämäänkään. Muutamista nuorempana hellityistä haaveista joutuu päästämään irti. Toisaalta tulee tilaa muodostaa uusia haaveita tähän elämäntilanteeseen ja loppuelämää varten.


#37

Meillä on kaikilla koettelemuksemme ja vastoinkäymisemme, eivätkä ne aina ole vertailukelpoisia keskenään.

En voi todellakaan väittää olleeni kovaosainen, mutta toisaalta olen ikäni tehnyt sairaasti duunia asemaa ja mammonaa tavoitellessani, ja menettänyt siinä paljon muuta. Menettänyt paljon sellaista, mitä nyt arvostaisin oikeastaan enemmän kuin sitä, minkä saavutin (ja sitten monin osin menetin). Esimerkiksi vanhin lapsi kasvoi ja lähti omille teilleen, ja havaitsin eläneeni sen ajan lähinnä työhaasteilleni. Varsinainen satunnaiskäyttöisä.

Läpi elämän olen joutunut kokemaan luopumista. Vaikeita sairauksia löytyi jo armeijassa, ja ne rajasivat monia nuoren miehen harrastuksia pois mahdollisuuksien rajoista. Sitten menetin asemani ja työni vakavasta sairauskohtauksesta käynnistyneessä leikkaus- ja tautikierteessä.

Rajoituksia, apuvälineitä ja lääkityksiä kertyi niin paljon, että esim. matkustus on käytännössä liki mahdotonta. Uusin kohta kolmatta kertaa passin (miksi?) vaikken ole kahta edellistäkään matkoilla käyttänyt lukuunottamatta Tallinnassa tai Tukholmassa käyntiä vuosia sitten.

Aktiivinen ampumaharrastus ja osallistuminen reservin ampumakilpailuihin oli pakko jättää, kun verkkokalvo irtosi paremmasta (tähtäys-)silmästä, se oli minulle vuosikymmeniä kestäneen harrastuksen loppu.

Kuntoni ja lääkitykseni estävät useimmat ikäisillenikin yleensä mahdolliset liikunta-aktiviteetit. Keuhkojeni tila estää osallistumasta huonohappisiin tilaisuuksiin: niin yökerhot, kuin kokoukset porukkaan nähden pienissä tai kehnosti ilmastoiduissa tiloissa, jopa kirkoissa ovat minulla mahdottomia. Lisähapen jos otan käyttöön, en enää selviä ilman sitä missään, on keuhkolääkärini sanonut. Yöt onnistuvat kahdella eri hengityskoneella.

Luopuminen toki tuntuu iän myötä jo helpommalta, kun sen on saanut pakosta kohdata jo monessa asiassa ja useasti. Mutta on se silti kirpaissut tämä elämänmuutos, mitä nyt elän läpi: luopuminen talosta ja tontista ja muutto paljon pienempään.

Vaikka taloudelliset ja loogiset syyt hyväksyn ja ymmärrän, ja vaikka elämä tulevassa pienessä vuokra-asunnossa toivottavasti tulee olemaan helpompaa.


#38

Kuukauden aikana on melkoisesti tullut käsiteltyä ajatuksia ja tunteita luopumisesta, kun läpikäy tavaraa pois heittämistä tai Fidalle vientiä varten.

On pieniä positiivisia ilonpilkahduksia, kun näkee reserviläisten kilpailujen tuloslistoilla kelvollisesti sijoittuneen nimensä, tai järjestöjen lehtien kuvissa hahmonsa jostakin hauskasta tilaisuudesta skuttassa, montussa tai luolassa.

On tosi raskasta läpikäydä puolentoista hyllymetrin mittaista lääkärinlausunto-, leikkauskertomus-, ja reseptimappijoukkoa, kun kaikki tuskat ja luopumiset tulevat mieleen ajoista, jolloin vointi oli niin huono että harkitsi tosissaan itsemurhaa. Mutta sieltä on poimittava jotkut dokumentit talteen, KELA:n on-line Kanta kattaa vain viime vuodet. Tein jo toisen läpikäyntiyrityksen siihen paperipinoon, ei tahdo jaksaa henkisesti palata niihin aikoihin.

Huonekaluista olemme antaneet tai myyneet pilkkahintaan kaikki kookkaat, myös kaikki liki 100v vanhat sukuperintöantiikkihuonekalut. Niitä ovat ihmiset hakeneet ympäri etelä-Suomea perävaunuilla ja pakettiautoilla. Hyvä, että saavat uusia koteja, ettei ihan romuksi. Isoäidin 100v-vanha kirjakaappikin sai hyvän kodin, eräs ortodoksipariskunta keski-Suomesta osti sen, ja kunnostaa sen työhuoneeseensa. Ehkä sen hyllyille tulee ikoneita.

Vanha lamppu lähtee Turkuun.

Puutarhahuonekalut, keinun, kottikärryn, jne olen antanut sille joka vie pois. Kylläpä tuli kymmeniä maileja innokkaista hakijoista! Grillin purin metalliromuksi. Ulkovarasto on lähes tyhjä: loput autonosturit, tuumaiset työkalusarjat (engl-autojeni perua), pokasahat, uppopumput ja kaikki isommat työkalut annoin Fidalle.

Mutta sitten vielä vaatteet, joita pihinä miehenä olen säästänyt kymmeniä vuosia. Voi, miten alkaa inhota kaikkea tavaraa tätä tehdessään. Ja alkaa inhota myös itseään, koko elämäntapaansa ja aiempia motiiveitaan ja tavoitteitaan.

Jotenkin opin tässä matkan aikana inhoamaan myös tätä taloa ja tonttia kaikkineen, kaipa se on mielen keino selvitä menetyksestä. Viimeisiä siistimisiä ei tahtoisi jaksaa puutarhassa enää tehdä laikaan, meisseli on pudonnut kädestä toisaan, kun kaupat solmittiin, oikeastaan olen enää vuokralainen entisessä omassa kodissani. Uudet asukkaathan tahtovat muuttaa uuteen kotiin jouluksi.

Nyt tyhjentämään loput ulkovarastosta, ei auta. Hommia teen yötä päivää, arjet ja pyhät tämän kanssa. Liturgian aion kuunnella samalla matkaradiosta.


#39

Tässä jo viikkokausia myydessä ja ilmaiseksi jakaessa tavaroita, vanhaa kotia tyhjentäessään, tapaa monenlaisia ihmisiä, valtaosaltaan ihan kunnon porukkaa. Mutta suuressa joukossa kohtaa myös vähemmän mukavia.

Tänään oli rankka päivä, olin muiden hommien lisäksi sopinut kaupat laitteista mailitse kolmen eri ihmisen kanssa. Netin markkinapaikka suosittaa myyjälle, ettei anna tarkkaa osoitettaan ym henkilötietojaan, vaan sopii kaupat esim. parkkipaikalle tai kadun risteykseen. Olin tehnyt niin, ja sopinut kaupat vain nimimerkki-e-mail-tunnusta käyttäen lähellä olevan kauppakeskuksen kahvilaan, missä ostaja voisi kokeilla koneita ja maksaa käteisellä, jos ottaa. Turvallista ja selkeää. Kellonaika sovittiin tarkasti.

Ensimmäinen tapaaminen oli asiakas Mahmood:in kanssa. Mailasin vielä kotoa lähtiessäni, että olen menossa kohtauspaikalle. Olin siellä hieman etuajassa. Puolen tunnin kuluttua mailasin taas Mahmoodille, että olen kohteessa, hän mailasi takaisin olevansa tulossa. Odotin tunnin, sitten lähetin pari kohteliasta kyselymailia, ei vastausta. Lopuksi lähdin kotiin pettyneenä, olin kuluttanut 2h kahvilassa turhaan, ja tekemistä tosiaan riittäisi kotonakin. Ymmärrän että voi tulla este. Ymmärrän, että ihminen haluaakin perua kaupat. Sitä en ymmärrä, miksi Mahmood ei voi mailata IPhonellaan, ettei olekaan tulossa. Potutti pahasti.

Kävin kotona syömässä, ja kasatessani toista, isompaa laitekasaa toiselle asiakkaalle, ajattelin, tulisiko tästäkin hukkareissu. Tämän ostajan nimi viittasi Venäjälle päin. Lähdin kuitenkin hyvissä ajoin kahvilaan, mutta paljoa en odottanut kostuvani tältä päivältä. Sitten ystävällinen pariskunta putkahtikin paikalle etuajassa, ja kaveri kaivoi setelitukon taskustaan, jo ennenkuin kunnolla ennätin esitellä kaiutinsarjaani. Onneksi on rehellisiä ja jämptejäkin ihmisiä. Ostin mustikkapullat juhliakseni vaimon kanssa tavarataakkamme keventymistä.

Kolmas ostajapariskunta oli suomalainen, rouva tahtoi maksaa jo etukäteen tililleni pyytämäni hinnan, ennen kuin ennätti järjestää noutamisen Länsi-Suomeen.

Netin markkinapaikoilla kannattaa varoa etenkin ulkomaisista e-mail-osoitteista tulevia viestejä, eikä henkilötietojaan kannata lähetellä ympäri maailmaa. Sellainen osoitetieto tuntuu kiinnostavan maailmalla, että missä talossa on pino tietokoneita ja AV-laitteita.


#40

Minä olen todella huonolla menestyksellä yrittänyt päästä tarpeettomista lastentarvikkeista ja urheiluvälineistä eroon. Turhia tapaamisia on tosiaan sovittu ja monista tavaroista ei vain kukaan ole kiinnostunut. Nyt saan onneksi lastenvaatteet kiikutettua tuttavaperheeseen. Paljon on kuitenkin tavaraa, joita ei viitsisi poiskaan heittää mutta eivät mahdu enää seinien sisäpuolelle.