Voisimme keskustella tästä aiheesta, eli siitä, mikä Kristuksen sovitustyössä on historiallista ja mikä siinä on yliajallista, ja jos jokin on yliajallista, niin millä tavalla se on sitä.
Itse ajattelen, että Kristuksen sovitustyö on lähtökohtaisesti ennen kaikkea historiallista. Lunastus on historiallista. Sovitus (sikäli kuin nämä kaksi erotetaan) voidaan minusta kuitenkin siirtää intratrinitaariseen elämään. Juuri Isän suhde Poikaan ja meidän inkorporaatiomme Poikaan on se, miten meidät sovitetaan Isän kanssa. Isän ja Pojan suhde puolestaan ylittää ajan ja historian. En kuitenkaan tiedä, kuinka paljon tässä on kyse syntien sovituksesta; mielestäni inkorporaatio ei varsinaisesti ole synti-kysymys, vaan alkuperäinen ihmisen pelastamista koskeva kysymys. Lunastus sen sijaan vastaa synnin ongelmaan, ja se on mielestäni historiallinen teko.
Siis, sanon: syntien anteeksiantaminen on aina historiallinen akti, niin ristillä kuin sen jälkeen kasteessa ja ripissäkin, ja kaikissa niissä asioissa, jotka välittävät syntien anteeksiantamusta (ehtoollinen, itse anteeksiantaminen, jne jne.)
Sen sijaan inkorporaatio tai siis filiaatio ja sen kautta suhteemme Isään ei ole puhtaan historiallinen.
Voisihan tästä historiallisen ja yliajallisen suhteesta filosofeerata pitkäänkin. On kyllä totta, että Kristuksen pelastustyö on sikäli historiallista, että Kristus tekee sen nimenomaan ihmiseksi tulleena eli inkarnoituneena. Ihminen tekee syntiä juuri historiassa, ja ottaa vastaan syntien anteeksiantamuksen historiassa. Mutta on asiassa yliajallinenkin puoli. Jumala on taivaassa, ja syntien anteeksiantamus on ns. forenssinen tapahtuma, eli historiassa tehtyä syntiä ei tehdä tekemättömäksi, vaan Jumala (taivaassaan) ei lue sitä ihmisen viaksi, Kristuksen sovituksen tähden. Elämän kirjaa (Ilm.13:8) säilytetään taivaassa eikä maan päällä.
Mitä tarkoitat sanoessasi, että inkorporaatio(?) ei ole syntikysymys vaan pelastamiskysymys? Ihmisen pelastuminenhan on juuri sitä, että hän saa syntinsä anteeksi ja hänelle näin avautuu pääsy Jumalan luo.
Eihän niitä tekoja ole tarkoitus pelastaa, vaan ihminen, joka on tekojensa tähden tullut epätäydelliseksi. Toisin sanoen olennaista ei ole mikään pahan pahaksi lukemattomuus, vaan se, että pahuuden vaurioittama ihminen täydellistetään ja hän konkreettisesti muuttuu ja saa kirkastusruumiin, jossa hän voi elää Jumalan luona tuhoutumatta ja saastumatta ja tuomatta omia syntisiä vajavaisuuksiaan ja piirteitään pyhän luo.
Yllekirjoittamastani käynee selväksi, että en millään muotoa halua nähdä pelastumista pelkkänä juridiikkana, jossa paha jää pahaksi ja hänet vain luetaan hyväksi Kristuksen takia, vaan pelastumisessa on kyse prosessista, jossa vajavaisen olemus konkreettisesti täydellistetään Jumalan avulla.
olennaista ei ole mikään pahan pahaksi lukemattomuus, vaan se, että pahuuden vaurioittama ihminen täydellistetään ja hän konkreettisesti muuttuu ja saa kirkastusruumiin,
Kyllä se pahan pahaksi lukemattomuus on olennaista jos mikään. Syntimme ovat todellisia, ja ne on saatava anteeksi, jos mieli päästä kirkkauteen. Toisaalta taas tämä “täydellistäminen” jää tässä ajassa kerrassaan vajavaiseksi, minkä sinä ja minä voimme itsekin todeta. Juridiikasta siteeraan Pieperiä, koska minun on heikoilla kirjallisilla lahjoillani turha yrittää ylittää F.P.:tä tiiviydessä ja selkeydessä:
[Pieper:] On väitetty, että oppi Kristuksen sijaishyvityksen kautta tapahtuneesta sovituksesta on liian juriidinen (oikeusluontoinen) ja liian vähän eettinen. Vastaus: Asiaa ei voi muuksi muuttaa, jos pysytään Raamatun sanassa, sillä sen mukaan maailman sovituksen tapahtuma kerta kaikkiaan on kaikkia tekijöitään myöden juriidinen. Juriidinen on laadultaan Jumalan laki (Matt. 22:37 ss.). Juriidinen on lain kirous (Gal. 3:10). Juriidinen on Kristuksen alistaminen ihmisille annetun lain alaiseksi (Gal. 4:4,5), koska Kristus oman persoonansa puolesta oli lain yläpuolella (Matt. 12:8). Juriidinen on myös ihmisten syyllisyyden ja rangaistuksen jumalallinen siirtäminen Kristuksen kannettavaksi, koska Jumala teki synniksi sen, joka oman persoonansa puolesta ei mistään synnistä tiennyt (2. Kor. 5:21). Juriidinen on rangaistuksen täytäntöönpano Kristuksen kohdalla, koska Kristus oman persoonansa puolesta ei ollut ansainnut mitään rangaistusta (1. Piet. 3:18). Juriidinen eli aito actus forensis (oikeustapahtuma) on se jumalallinen toiminto, jolla Jumala sovittaessaan maailman Kristuksen kautta itsensä kanssa ei lukenut ihmisille heidän syntiään (2. Kor. 5:19 - -) ja jonka perusteella tuon yhden, Kristuksen, vanhurskaus koitui kaikille ihmisille elämän vanhurskautukseksi (Room. 5:18). Juriidinen on luonteeltaan siitä johtuen myös sovituksen sana (2. Kor. 5:19), nimittäin sana Kristuksen kautta jo tapahtuneesta sovituksesta, sana, joka tekee kaikille kansoille tiettäväksi armon eli jumalallisen syntien anteeksiantamuksen (Luuk. 24:47) ja jonka tarkoituksena on vain tulla uskolla vastaanotetuksi. Evankeliumin puhtaasti juriidisesta, armoa eli syntien anteeksiantamusta julistavasta luonteesta johtuu, että evankeliumi saa ihmisessä aikaan uskon (Room. 10:17) ja että ihminen tulee Jumalan edessä subjektiivisesti vanhurskaaksi sola fide, ilman mitään omaa vanhurskautta (Fil. 3:9). (Franz Pieper: Kristillinen dogmatiikka. Lyhennetty laitos. Laatinut J. T. Müller, suom. Heikki Koskenniemi. 2. uudistettu laitos. SLEY-kirjat, 1995. s. 312)
Kyllä tämä on selväksi käynyt. Se on aivan luonnollinen ajatus, silloin kun opetus koko ajan opettaa tuudittautumaan siihen ajatukseen, että on muuttunut paremmaksi ja pyhemmäksi.
Vaikka kirjoitukset koko ajan aivan selvästi todistavat toista, ajatus ei mene läpi jakeluun, ennen kuin oma kokemus todistaa sen. Ihmisen syntisyys on niin syvää, että vain Kristus yksin voi peittää sen.
Tämä ehkä sai minut oivaltamaan jotain oikein kiinnostavaa. Ehkä keskeinen huomio on nyt minulla se, että tässä on yritys sovittaa ajaton Jumala ja syntikysymys yhteen, siis tässä forenssisessa vanhurskauttamisessa. Se antaa ehkä joitakin pisteitä sille takaisin, mutta mielestäni syntikysymyksessä ei ole kyse Jumalan ajattomaan jumaluuteen, vaan Jumalaan yliajallisesti.
Selvennykseksi: erotan Jumalan ikuisuudessa kaksi muotoa, nimittäin ajattoman ikuisuuden, joka Jumalalla on suhteessa itseensä, erossa maailmasta. Tässä ei ole mitään ajallisuutta; se ylittää kaiken ajan. Eräiden sydänkeskiajan teologien sanoin (luetusta muistinvaraisesti), Jumalan ikuisuus (ks. alla oleva ikuisuussymboli ja vieressä aikajana) alkaa ja päättyy ennen ajan alkua. Varsinaisesti sillä ei tietenkään ole alkua eikä loppua, vaan se on ikuinen ja ajaton.
∞ ––––––––––>
Toinen ikuisuuden muoto on (paremman sanan puutteessa) yliajallinen ikuisuus, siis sellainen ikuisuus, joka on suhteessa aikaan. Se Jumalalla, jumaluudella on suhteessa maailmaan; Jumala on koko maailman ajallisuuden perusta ja ylläpitäjä; “hänessä me olemme, elämme ja hengitämme”, hänessä meidän hetkemme etenevät tästä tuohon, nyt-hetkestä yhä uusiin nyt-hetkiin. Tässä ikuisuuden muodossa Jumala on suhteessa maailmaan sen alkuna ja ylläpitäjänä; koko maailma, niin tila kuin paikkakin, on läsnä Jumalan yliajallisuudessa ja ylipaikallisuudessa, jossa Jumala on kaikkiaikainen ja kaikkipaikkainen.
Nämä kaksi Jumalan tapaa olla liittyvät siihen, että hän on siis kaikesta erossa (transsendentti) ja toisaalta kaikessa mukana (immanentti); hän on kaiken Luoja ja hänellä on ominaisuuksia, jotka liittyvät siihen (Bezogenheit zur Welt) ja hän on kuitenkin erossa luodusta ollen Luomaton, ja hän on suhteessa itseensä, eikä maailmaan (Abgezogenheit zur Welt). (Pieperiä lukeneet huomaavat, että näitä termejä käytettäneen myös hänellä; en tiedä varmasti, olen nämä bongannut Muellerin lyhennelmästä.)
No, menemättä sen enempää tähän teoreettiseen viitekehykseen, jonka varassa kirjoitan, jatkan soveltamista syntikysymykseen. Synti on ihmisen rikkomus Jumalaa vastaan sikäli kuin Jumala on Luoja ja sitä kautta Lain antaja. Ihmistä ei koskaan ole tehtykään olemaan yhteydessä Jumalan maailmasta erottautuneeseen osaan, vaan nimenomaan siinä määrin ja sikäli ja sillä tavalla kuin Jumala on suhteessa maailmaan. Toisin sanoen: synti on maailman sisäinen rikkomus.
Nyt kun Kristus lunastaa meidät synneistämme, hänen lunastustyönsä, siis tarkoitan sitä työtä joka liittyy synnin ongelman korjaamiseen, liittyy nimenomaan ihmisen suhteeseen yliajallisesti (ei ajattomaan) ikuiseen Jumalaan. Syntien sovitus ei sovita meitä siis ajattoman Jumalan vaan Luojan kanssa.
Jumalan oli kuitenkin alusta alkaen tarkoitus ottaa meidät sisään Kolminaisuuden sisäiseen elämään, joka ylittää koko maailman ja on enemmän, joka on ajatonta. Jos ihminen ei olisi langennut, Poika olisi tullut ihmiseksi ja siten elevoinut koko ihmisyyden, yhdistänyt itsensä meihin ja meidät siten omaan persoonaansa ja omassa persoonassaan tuonut Isän eteen. Siis inkorporoinut (ruumiiseen yhdistäminen) meidät. Filiaatio, tällä tarkoitan huonolla wannabe-suomella “pojallistamista”, eli siis Pojaksi tulemista, tai oikeastaan ennemmin siis Poikaan yhdistymistä hänen lihassaan.
Kun Kristus siis tulee ihmiseksi, hän toteuttaa useita tekoja. Syntyessään hän yhdistää ihmisyyden jumaluuteen ja SIINÄ täydellisesti ilmoittaa itsensä, Jumalan ja Kolminaisuuden. Elämänsä ja kuolemansa, erityisesti kärsimyksensä kautta hän puolestaan korjaa synnin aiheuttaman ongelman ja mahdollistaa meidän suhteemme Jumalaan. Sen jälkeen hän lähettää Pyhän Hengen yhdistämään meidät uskon ja kasteen kautta itseensä, ja toteuttamaan kaksi keskeistä efektiä: synnin anteeksianto ja pojallistaminen!
Se on u s k o n kilpajuoksu, eikä tekemisen ja paremmaksi tulemisen kilpajuoksu.
Voittaja on Paavalin mukaan se, joka USKON säilyttänyt, ei se, joka on vähentänyt Kristuksen merkitystä keräämällä omia tekojaan.
Kilvoittelu on uskon säilyttämistä itsevanhurskauden seireeninlauluista huolimatta.
Synnin ja Kristus-yhteyden säilyminen näet riippuu uskosta, ei pyhittymisen asteesta.