Ok, olemme samaa mieltä siis.
Varmaan tässä on nyt vähän herkistynyt tulkitsemaan liian paljon.
Joka tapauksessa yhdyn sydämestäni (kerrankin?) piispojemme vetoomukseen:
Paastonaika kutsuu kääntämään katseemme pois itsestä lähimmäisen hätään. Pyydämme auttamaan sodasta kärsiviä ukrainalaisia osallistumalla keräyksiin Kirkon Ulkomaanavun, Suomen Lähetysseuran tai muiden avustusjärjestöjen kautta.
Sotaa pakenevat lähimmäisemme voivat pian olla maassamme etsimässä turvaa. Silloin olemme valmiina auttamaan heitä ja ottamaan heidät vastaan.
Keskuudessamme eläviä venäläisiä ei pidä syyttää sodasta. Vihaa ei saa kohdistaa heihin, vaan heitä on kohdeltava lähimmäisinä.
Paastonaika kutsuu syvemmälle hengelliseen elämään. Pyydämme edelleen seurakuntia ja kaikkia kristittyjä ja hyvän tahdon ihmisiä rukoukseen rauhan puolesta, Ukrainan kansan puolesta, väkivallan ja pelon keskellä elävien puolesta sekä niiden puolesta, joiden käsissä ovat rauhan avaimet.
Tässä rukoilemisasiassa pitäisi ymmärtää ihmisten persoonallisuuden erilaisuus. Ihmiset ovat rukoilijoinakin erilaisia. Yksi, puhelias ja sanavalmis, voi puhua pitkään ja vuolaasti, niin ihmisten kuin Jumalankin kanssa keskustellessaan. Toinen on harvasanaisempi, mutta se ei tee hänestä huonompaa kristittyä eikä rukoilijaa. Kumpikaan ei voi vaatia, että kaikkien pitäisi toimia samoin kuin hän.
Voi kertoa, miten itse rukoilee, mutta on väärin tehdä tästä kiistan aihetta tai paremmuusvertailua. Rukouksessa voi olla jopa ääneti Jumalan edessä jonkin asian puolesta. Onneksi meidän ei ainakaan tarvitse yrittää neuvoa Jumalaa.
Kyllä juuri näin! Minä ymmärrän hyvin että joillakin on tarve rukoilla Jumalaa monisanaisesti. Minä olen kuitenkin tässä vuodatuksessani kiinnitänyt huomiotani motiiveihein, eli siihen missä hengessä rukoillaan. Ei Jeesus turhaan varoita monisanaisuudesta jos joku luulee, että häntä sen tähden kuullaan. Samoin Salomo kiinnittää huomiota motiiveihin vaikka vähän toisessa asiassa, mutta se sopii tähänkin hyvin kun hän sanoo: “joka siunaa ystäväänsä isoäänisesti aamulla varhain, hänelle se luetaan kiroukseksi.” Jokainen voi ymmärtää tämän helposti, eli siinä on kysymyksessä ihmisten mielisuosion hakeminen, jota Uudessa Testamentissakin moititaan.
Täällä meilläpäin esim. Helluntailaiset rukoilivat aamuneljään lumpiot lattiassa joskus 80-luvun alussa ja kun minä heitä varoitin lainaten tuota Jeesuksen varoitusta monisanaisuudesta niin he sanoivat puheeni olevan “luterilaista hapatusta.”
Henki kyllä tietää mikä on Jumalan tahdon mukainen rukous, kuten Room. kirjeessä sanotaan ja siksi meitä kehoitetaan rukoilemaan Jeesuksen sanoin hengessä ja totuudessa, sillä sen kaltaisia rukoilijoita Isä tahtoo.
En kuitenkaan tahdo kasata tästä mitään lakia kenellekään, sillä olemme kaikessa vajavaisia meissä vielä riippuvan syntisen luontomme tähden, vaan kun usko on olemassa silloin henki meissä kyllä huokailee Jumalan tahdon mukaan keskellä liiallista monisanaisuuttakin. Itsekin sorrun usein turhaan hölinään.
Tämä mitä olen sanonut on siis vain jonkinlainen yritykseni hahmotella kaavaa, jonka sisällä meidän tulisi pyrkiä pysymään rukouksissamme, vaikka hyvin tiedän ettei se meiltä onnistu tämän elämän aikana koskaan täydellisesti.
En ole koskaan ajatellut että rukouksen muodolle tai sisällölle olisi jonkinlaiset säännöt. Toki jumalanpalveluksissa ja muissa toimituksissa on määrämuotoiset rukoukset, kuten “Isä meidän”-rukous, mutta kotona tai pitkin päivää kulkiessa ja puuhatessa rukoillessani rukoukseni on usein vapaata sisäistä puhetta hyvälle ystävälle, Jeesukselle.
Useimmin käyttämäni rukous päivällä ja yöllä (aina kun herään) on se “Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, Vapahtaja, armahda minua syntistä”. Aamurukouksessani pyydän Jumalan siunausta alkavalle päivälle, ja iltarukoukseni on pisin 80% vakio ja 20% muuttuvaa sisältöä (kuin Lidlin tavaravalikoimassa.)
Kyllä minustakin omat rukoukset voivat olla ihan mitä vain riippuen tilanteesta. Yhteisissä rukouksissa (esim. raamattupiirissä) olen joskus törmännyt siihen, että se joka lukee rukouksen ääneen, aloittaa joka välissä Herra kiitos että, Herra (sitä ja tätä) ja se vähän rasittaa, mutta menetteleehän se. Kyllä se Herra varmasti ymmärtää senkin.
Rukouksen teologia on mielenkiintoista. Minusta on selvä asia, että rukouksemme ei voi olla sellainen teko, jokka maanitellaan Jumala tekemään jotain. Ja tottahan on, että Herra tietää tarpeemme jo nyt, ilman että niitä hänelle ilmaisemme sanallisesti. Mutta siltikin, meitä kehotetaan rukoilemaan, rukoilemaan lakkaamatta.
Voisi ajatella, että rukous onkin ihmistä varten, ei Jumalaa. Se opettaa meitä kääntämään katseemme Korkeinta kohden. Ja ymmärtämään, että kaikki on kiinni hänestä. Rukous olisi eräänlaista koulua, jota eläisimme. Jos kristillisessä perinteessä pyyntörukous on usein esitetty rukouksen alimpana muotona, se olisi silti siinä mielessä tärkeä, että se opettaisi meidät kääntymään Herran puoleen ja seurustelemaan hänen kanssaan, tavallaan palaamaan Eedeniin, jossa Adam ja Eeva saivat käyskennellä yhdessä Herran kanssa. Minusta vaikuttaisi siltä, että Jumala haluaa meidän seurustelevan hänen kanssaan ja siksi käskee rukoukseen, ei tietysti että hän sitä tarvitsisi, vaan koska hän rakastaa meitä. Oi, miten suuri asia tämä onkaan. Ja isällinen rakkaus varmasti arvostaa sitäkin, jos näemme vaivaa ja annamme lapsellisia ponnistuksia tässä asiassa - aivan kuin maallinen isä oli iloinen ja ylpeä siitä itse askarrellusta isänpäiväkortista, jota olimme huolella valmistaneet. Siinä oli saatettu reunat leikata vähän miten sattuu, itse tehty runo ei ollut nobel-teos ja kirjoitusvirhekin oli saattanut eksyä sekaan, oliko kimalle vähän mautonta… Mutta silti se oli ylpeyden aihe, jota esiteltiin työkavereille. Meidän rukouksemmekin voivat olla lapsellisia, huonosti muotiltuja, yliyritettyjä… Mutta silti taivaallisen Isän sydäntä lämmittäviä, hän nekee niiden taakse ja ne sellaisina, kuin ne ovat.
Rukoilkaamme siis ja pitäkäämme eisrukouksia, kuten apostoli kehottaa. Valvokaamme ja aina rukoilkaamme.
Exkortti:“olen joskus törmännyt siihen, että se joka lukee rukouksen ääneen, aloittaa joka välissä Herra kiitos että, Herra (sitä ja tätä)”
Tätä kuulee varsin paljon. Tuon tuosta toisteaan Herra-nimeä. Mieleeni nousee väkisinkin Jeesuksen sana, ettei jokainen joka sanoo Herra, Herra, pääse taivasten valtakuntaan. Kyllä kai Jeesus muutenkin tietää, ketä rukoilemme. Emmehän keskusteluissakaan toista kaiken aikaa keskustelukumppanin nimeä.
Myös epäluonteva “hurskas” nuotti rukoillessa tuntuu kiusalliselta. Itse koen luontevan, normaalin puhetavan parhaaksi ja hyväksyttäväksi tavaksi puhua myös Jeesukselle. Joskus mietin, miltä Jeesuksesta mahtaa tuntua, kun hän kuuntelee epäluontevasti esitettyjä rukouksia. Jos joku puhuisi minulle sillä tavalla, olisin äimän käkenä.