Voimme alkaa kanssasi hidastamaan, mutta sitä ennen, lapsikaste on Pekalle must, kirkon pappina. Siitä ei ole ollut keskustelua hänen kanssaan eikä hän siitä saarnaa. Enempää en tarkoita.
1 tykkäys
Ok, kiitos selvennyksestä.
Muistaakseni PS ei ole pappi, vaan teol.maisteri ilman vihkimystä papiksi. Ja työnsä tehnyt siis muusikkona.
1 tykkäys
Pekka Simojoki on saman ikäinen kuin minä ja syntynyt 1958. 60-luvulla hän oli vanhempiensa kanssa vielä synnyinmaassaan Ambomaalla eli Namibiassa. Kuten hän kertoi puheessaan, hän on 40 vuotta kierrellyt Suomessa keikkoja, joten aloitellut ehkä 80-luvun alussa.
Minä kuulin hänestä vasta - v. 88 Helsingin Tuomasmessuissa, jossa hän kävi myös opiskelukaverinsa Anna-Mari Kaskisen kanssa, molemmat teologian maistereita, mutta kumpikaan ei pappi. Anna-Mari Kaskinen on sanoittanut suurimman osan Pekan varhaisimmista lauluista ja monia muita hengellisiä lauluja ja virsiä. Pekan sävellyksiä löytyy virsikirjasta useita ja viidennen liikkeen laulukirjasta kolmasosa.
Afrikkalainen gospelmessu valmistui tuolta kaksikolta 1981 Kotkan lähetysjuhlille.
Samana syksynä tai seuraavana vuonna Jyväskylässä. Olin paikalla.
1 tykkäys
Siirrettäisiinkö nämä viimeiset viestit offtopic-ketjuun? Pääasia tässä Okan ketjussa ei ollut Simojoen ura.
Kuten kirjoitin, Pekka puhuu paljon uskoontulon merkityksestä ja ratkaisusta, eli emme ole eri mieltä tästäkään asiasta. Mitä tulee kasteeseen, en tarkalleen tiedä kuinka hän ajattelee, mutta uskon hyväksyvän molemmat tavat. Koska käytännöt vaihtelevat eri kirkkokunnissa ja suunnissa, täytyy yhteiskristillisissä kuvioissa olla valmis hyväksymään toisten hiukan erilaisetkin käsitykset riippumatta siitä kumpi on oikeampi. Tärkein asia kuitenkin pysyy samana.
Pekan yhteiskristillisestä työstä vielä. Kerroin useista helluntaiseurakuntien vierailuista, joissa hän on käynyt esimerkiksi luterilaisen evankelistan Ilkka Puhakan kanssa. Ei niissä erotella kuka on mitenkin kastettu, kaikkia yhdistää yksi usko Jeesukseen. Mm. Floridan suomalaisessa helluntaiseurakunnassa, jota pastori ja muusikko Petri Kosonen tuolloin isännöi, kävivät Pekka ja Ilkka viikon kiertueella joitain vuosia sitten, samoin Seinäjoen Helluntaiseurakunnassa EtCetera-kuoron kanssa. Molempien puheet olen kuullut ja nähnyt, eikä erimielisyyttä tietenkään mistään tullut, koska tarkoitus oli julistaa evankeliumia ja kunnioittaa yhteistä uskoa.
Ääh, liian vaikeaa. Osa viesteistä liittyy okan teemaan, osa harhautuu Simojoen uraan. Pilkkominen rasittaa vanhoja aivojani. Antaa olla minun puolestani.
Mikä on paljon… ? Niillä keikoilla joilla minä olen ollut mukana, Simojoki ei ole kovin paljon tuohon keskittynyt. Hänellä on varmasti erilaisia iltoja kyllä. Hyvä laulaja ja puhuja ottaakin tilanteet huomioon.
Eräs toistuva teema on hänellä jo kauan ollut suomalaisen (hänen mielestään) vaisun kristillisyyden kritisointi. Aina tulevat mukaan ne kansainväliset kokemukset, ja tietenkin se on luonnollista. Hänelle oli erittäin vaikeaa ymmärtää namibialaisen lapsuuden jälkeen suomalaista kirkkokansaa ja mentaliteettia. Mutta toisaalta hän on jäänyt tässä jumiin, enkä ihmettele ollenkaan että sinänsä hyvä evankelioimistyöhön liittyvä aloite herättää myös negatiivista tunnetta niissä, jotka ovat kokeneet Simojoen yksipuoliseksi näissä asioissa. Persoona ja aiemmat puheet vaikuttavat, ei sille mitään voi.
Esimerkiksi kirkon musiikkielämään Simojoella on tapana ottaa aina kapea ja kriittinen näkökulma. Se on hiukan halpaa retoriikkaa ollut, kun olen ollut myös paikalla. Eihän asia ole niin yksinkertainen että vastakkain ovat “kankea, uskossaan väljähtynyt, klassiseen musiikkiin ja virsiin mieltynyt suomalaisuus” ja “uskosta nouseva iloinen, välitön ja raajoja liikuttava afrikkalaisuus” vaan nämä kaikki määritelmät ovat moniulotteisempia. Kaikki kunnia Simojoen (ja Kaskisen ym) työlle siinä että he ovat luoneet oikeastaan uuden suomalaisen hengellisen musiikin perinteen. Mutta näkökulma muuttuu, kun katsotaan asioita seurakuntatyötä tekevän papin tai kanttorin silmin. Meillähän on todella rikas traditio, ja sitäpaitsi näemme ja kohtaamme tosi erilaisia ihmisiä jotka odottavat kirkolta ja kristillisyydeltä erilaisia asioita. Miksi pitää moittia niitä, jotka tekevät työtä tosissaan mutta hiukan toisin, omilla vahvuuksilla ja omilla visioilla?
Mutta tämä oli Simojoelta erittäin hyvin sanottu kirkolliskokouksessa:
Oleellista on missionaarinen työnäky, joka kattaa kaiken, mitä me teemme, oli se puhetta tai palvelemista.
3 tykkäystä
Kuuntele vaikka tuota linkkaamani ohjelmasarjaa. Eikä pelkästään Pekka, vaan myös Jukka ja Ilkka.
Niin minunkin, vaikka en ole viettänyt lapsuuttani Namibiassa, vaan Helsingissä luterilaisessa perheessä, jossa ikäviä jumalanpalveluksia kuunneltiin radiosta joka sunnuntai ja välillä käytiin kirkossa yhtä ikävissä tilaisuuksissa.
Itse pidän paljon enemmän hengellisistä lauluista ja ylistysmusiikista, kuin virsistä, vaikka niissäkin on hyvää sanomaa. Tyyli on usein vain väärä minulle. Klassisesta musiikista pidän taas muista syistä.
En nyt jaksa.
Pekan lauluissa joita siis Kaskinen paljon sanoittanut myös on kyllä usko esillä. Mielestäni hän ei silti juurikaan laula ratkaisusta. Vaan Jeesuksesta, armosta ja toivosta.
Hän laulaa monenlaisista uskoon liittyvistä asioista. En nyt muista yhtään ratkaisulaulua, eikä tarvitsekaan. Kuuntele tuo sarja.
Niinpä. Minulle sopii hyvin että pidetään enemmän kevyestä hengellisestä ja myös teen sitä työkseni klassisen ohessa .
Mutta kysymys oli siitä annetaanko arvo toisillekin. Vastakkainasettelu ei perustu todellisuuteen läheskään aina.
Miksi minun pitää se kuunnella? En halua enkä jaksa. Tunnen Simojoen tuotannosta suurimman osan.
Virsi 517 on eräs tavallisin hautajaisvirsi nykyisin. Afrikkalainen gospelmessu on siirtynyt siunauskappeleihin!
Koska ohjelmasarjassa miehet keskustelevat keskenään ja samalla valottuu heidän käsityksensä. Laulujakin kuullaan myös.
Tämä on sinun ongelmasi.
Niin kai minäkin. Ja muusikkona ja säveltäjänä hänet etupäässä tunnetaankin. Puheet hän on jättänyt juontoja lukuunottamatta vakioevankelistalleen Ilkka Puhakalle. Tuossa ohjelmasarjassa myös Pekka pääsee ääneen muutenkin kuin musiikin kautta.
Pekka S:n mukaanotto minun puoleleltani liittyy ketjun otsikkoon siten, ettà tuossa kirkolliskokoukselle-puheessaan Pekka tuo korostetusti esille uskoontulon, mikà ei pelkästään kuulu, vaan on kaiken alku ja peruste. Ef. 2:19-22, Seurakunta, mikä on apostolien ja profeettain opetuksen päälle laskettu ja on Jumalan perhettä, pyhiä. Tämä uskoontulleitten Seurakunta voidaan perustaa mutta se aina perustautuu, vaikka helvetin porteille.
Eli Jumalan perheeseen, pyhien kansalaisuuteen, Jumalan työtoveriksi synnytään Pyhästä Hengestä, eli tullaan uskoon. Ollen jo ajassa Jumalan perhettä ja paikka ikuisuudessa Jumalan yhteydessä. Tämä “uskoontulo” ei ole mikään helluntalainen ilmaisu vaan Jeesuksen, ja ilmaisu uudestisyntymisestä Taivaan Kansalaiseksi.
Se, että Simojoki tätä toistaa, ei ole miellyttävää, koska tämä Raamatun keskeinen ilmaisu jakaa ihmiset nyt täällä ajassa ja etenkin, kun kuolemme.
Kalevi Lehtinen vieraili myös paljon helluntaiseurakunnissakin. Kyllä pelastussanoman voi tuoda mainitsematta kastetta, jos haluaa. Onko se viisautta vai jotain muuta, on eri kysymys, jota varten pitää perustaa ketju, jos säännöt sen sallivat. Minä en perusta.
Tällä samanlaisella ilmaisulla Pekka kiinnittää huomiota asiaan, että miksi ne eivät ruoki, vaan jättävät kaipaavan sielun tyhjäksi, vrt. Juud. 4-19. Mielestäni vastaus on em. kohdan 19. jae. KK38, “Nämä juuri saavat aikaan hajaannusta, he ovat sielullisia, henkeä heillä ei ole.”
Tässä ei selviä, että puuttuva “elementti” on Jumalan Henki, vaikka iso alkukirjain olisi korjannut asiaa.
KK92 korjaa sen, kirjoittamalla henkeä isolla alkukirjaimella, mutta sotkee koko jutun, perusteellisesti:
“Nämä luokittelevat ihmisiä, vaikka itse ovat ajatuksiltaan maallisia, Henkeä …”
Uskon, että Pekka valittaa Pyhän Hengen syrjäyttämisestä. Syrjäyttäjät eivät tarvitse välttämättä olla uskomattomia, he vain ovat muuta enemmän täynnä kuin Jumalan Henkeä.
Näin asia varmaankin on. Kirkko on laitostunut byrokraattisesti, mikä näkyy erityisesti sen hallinnossa. Opilliselta puoleltaan se on taas mennyt kauemmas pois raamatullisuudesta ihmismielen mukaisiin ajatuksiin. Herätystä ei näy juuri missään muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Onneksi edes jotkut haluavat kirkkokansaa herätellä. Simojoen vetoomuksen oli allekirjoittanut myös Sanansaattajien toiminnanjohtaja Arto Antturi.
Luterilaisen käsityksen mukaan Jumalan sana luo uutta elämää ja Pyhä Henki vaikuttaa missä ja milloin tahtoo nimenomaan sanan ja siihen perustuvien sakramenttien kautta.
Kirkko on kastettujen yhteisö. Se ei jaottele ihmisiä niin että toiset ovat tosiuskovia esim jonkun ratkaisun perusteella, kun taas toisten kirkon kastettujen ja usein sen toimintaan osallistuvienkin jäsenten uskoa sopisi epäillä ja vähätellä. Jumala näkee ihmisten sydämet eikä meillä ole lupaa ryhtyä tuomareiksi siinä asiassa.
Missionäärinen kirkko on sellainen joka kaikessa toiminnassaan muistaa lähetyskäskyn. Lasten kastaminen on tärkeä osa käskyn noudattamista. Se ei tietenkään riitä. Tuemme perheitä niiden tehtävässä kasvattaa lapset kristillisesti. Rippikoulussa tarjoamme eväitäsyventyä uskoon ja sitoutua seurakunnan elämään. Kutsumme niin nuoria kuin aikuisia uskoon ja uudistumaan uskossa, saamaan voimaa elää uskossa toivossa ja rakkaudessa. Kohtaamme ihmiset surussa ja ilossa. Kaikessa on mukana Jumalan sana.
Erityinen haaste on nyt siis se että kirkon on kyettävä tavoittamaan niitä jotka eivät ole jäseniä ja se että kristillisyys alkaa olla vieras asia yhä useammalle. Tässä kirkkomme lisäksi muut kirkot ovat samassa jamassa. Evankelioiminen on lähetystyötä ihminen ihmiselle. Lehtinen sanoi hienosti: kerjäläinen kutsuu kerjäläisen. Itse kirkon työtä tekevänä tunnen kirkon ongelmat ja oman heikkouteni hyvin. Mutta isommissa käsissä ollaan!
1 tykkäys
Suomen helluntalaisuus on samanlaisessa luisussa. Voidaan pysyä isona hengellis-henkisenä toimintana, vailla Hengen johdatusta ja Voimaa.
Hyvä ystäväni ruotsinkieleisestä helluntaiseurakunnasta ikäänkuin ilmoitti Tiedon Jumalalta. Näin sen koin. Hän ihmetteli meidän nuoruudesta alkaen ollutta herätyksen aikaa, niin Suomessa kuin muualla Länsi-Euroopassa. Minkälaisten toimintojen tulosta se oli. Emme löytäneet muuta kuin herätyskokoukset, joita paikallisissa, mm. helluntaiseurakunnissa pidettiin kaksikin viikossa. Siellä sai ravintoa uskovat ja uskomattomat. Kun yksikin tuli uskoon, niin koko paikallinen veljesyhteys oli samassa virrassa. Puutteellinen toteutus oli ilmeistä, mutta pyrkimys täydellisyyteen myös. Oma ja muiden henkis-hengellinen raihnaisuus ei häirinnyt tarpeettomasti.
1 tykkäys