Ihmisen on palvottava

Jatkoa ketjulle Raamatun sisäinen auktoriteettijako:

Olen lähtökohtaisen samaa mieltä näkemyksestäsi, että ihmisen on palvottava jotain, ja siitä, että palvonnan kohteen on aina ilmettävä jotenkin. Tämä johtuu minusta ihmisen psykosomaattisesta rakenteesta; ihminen on ruumiillinen, eikä ihminen voi palvoa pelkästään hengellään, niin että hän ikään kuin erottaa ruumiinsa palvonnan aktista.

Yksi neljästä “suuresta hengellisestä kokemuksestani” liittyi siihen, että Jumalaa on palvottava. Sen jälkeen olenkin tehnyt niin, aivan ruumiillisesti kumartunut kunnioittamaan jotain uskon manifestaatiota. Kumarran pyhälle pöydälle, kun astun kirkkotilaan; kumarran, kun Kolminaisuuden tai Jeesuksen pyhä nimi mainitaan; kumarran pyhälle kirjalle, kun se tuodaan esiin evankeliumin lukemista varten; kumarran pyhää pöytää kohti, kun Pyhä-hymni veisataan; kumarrun läsnäolevaksi tulleen Kristuksen suuntaan, kun hän saapuu tuomaan ristin uhrin myös meille.

Itse palvonnassa ei ole kyse vain kunnioittamisesta, siis tärkeänä tai autoritatiivisena pitämisestä, vaan myös jostain muunlaisesta. Itse kuvaan sitä kauneuden kokemukseksi. Ehdoton merkityksellisyys, joka murtautuu esiin pyhissä asioissa voidakseen pyhittää meidän elämämme, on itse Jumala, kaiken halun ja toiveiden kohde.

Tämän käsittämiseen on kaksi tapaa. Kuvailen ne molemmat, enkä tietenkään osaa suoraan sanoa, miten tuo kuvailemasi niihin sijoittuu. Toisessa tavassa kauneus on jonkin asian attribuutti. Eli kauneus on ensin, itsessään ja sellaisenaan. Sen jälkeen, seuraavassa askeleessa, tajunta, tietoisuus tai tahto muodostaa siihen suhteen, havaitsee sen ja elää tai kokee sen.

Toinen tapa on johdettavissa parhaiten David Bentley Hartin ajatuksesta. The Beauty of the Infiniten sisällysluettelossa on otsikoiden alla summattu muutamalla lauseella kyseisen luvun sisältö. Siellä on kauneudesta määritelmä, että beauty is the true form of distance.

Jos joku on lukenut kehityspsykologiaa tai pohtinut traumojen tai identiteetin olemusta tai persoonan häiriöiden hoitoa tai skitsofrenian ja psykoosin olemusta - kuten olen vähän tehnyt harrastuksena - niin koko maailma menee uusiksi Hartin ajatuksen käsittämisen seurauksena.

Keskeistä siinä on, että asiat ovat olemassa tai asiat ovat sitä, mitä ne ovat vain niiden “etäisyyden” kautta. Se tarkoittaisi, että asia on kaunis tai sen voi kokea ja nähdä kauniina vain silloin, kuin se nähdään metafyysisesti eli sen merkityksen osalta oikealla etäisyydellä, jolloin sen on mahdollista näyttäytyä itsenään.

Jos asia on liian lähellä, niin se näyttäytyy sellaisena kuin sen olettaisi tai tahtoisi näyttäytyvän. Sen luulee olevan tuttu tai sama, jolloin se ei pääse näkyviin itsenään. Katsoja sekoittuu siihen, mitä katsotaan, ja näkee vain sen, mitä haluaa nähdä, osaa nähdä tai kykenee näkemään. Jos taas asia on liian kaukana, se näyttää olevan vailla merkitystä tai sisältöä. Se on vieras tai se ei tarkoita mitään.

Olen muutaman päivän miettinyt tästä eri sovelluksia. Joku voi ajatella vaikka lehmän läjästä, että se on hillittömän hauska ja osuva symboli maaseudun elämästä. Tämä tietenkin vääristää sen, että maaseudun elämä on muutakin kuin lehmien läjiä. Tai jollain voi olla kaamea vastenmieli sitä kohtaan, että muuten niin hauskan oloisista eläimistä jää sellaisia sinne tänne. Jollekin taas se voi olla vähäarvoisuuden ja merkityksettömyyden huipentuma, tyyliin ei mitään, siis olisi edes karhun läjä. Mutta jos lehmän läjää katsoo sellaisenaan, niin sen näkee osana tietyn lajin elämää luonnossa ja maataloudessa. Sillä on ihan oma ja laadullinen merkityksensä lehmälle, kärpäsille ja maaperälle.

Pointti näin kaukaa haetulla esimerkillä on se, että oikea etäisyys asiaan, jolloin se tulee nähdyksi sellaisenaan tai itsenään, ei välttämättä tarkoita suurta merkitystä tai intensiivistä kokemusta. Oikeastaan asian suuri merkitys ja kokemuksen intensiivisyys eivät niinkään korreloi. Ennemmin ehkä niin, että asian läheisyys eli etäisyyden puuttuminen korreloi intensiteetin kanssa.

Addiktion yksi merkittävä piirre on, että addiktin on saatava kokea addiktion kohde intensiivisesti. Ja addiktin, niin alkoholistin kuin heroinistin, ei ole pelkästään siksi vaikea päästä irti tavastaan, että normaali arki on intensiteetiltään niin paljon heikompaa. Vaan siksi, että sen intensiteetti on laadultaan erilaista. Olisi paljon helpompaa jos se olisi vain vähemmän tyydyttävää. Haaste tulee siitä, että ollakseen tyydyttävää se pitää kyetä näkemään eri tavalla tyydyttävänä.

Mikä on minuuden etäisyys asiaan? On ongelmallista jos asian merkitys katoaa heti, kun se ei ole intensiivisesti koettu. Kun taas jos minuus kasvaa näkemään ja kokemaan kauneutta, se kestää enemmän etäisyyttä ja erillisyyttä ilman, että asia katoaa tai muuttuu merkityksettömäksi tai liian vieraaksi. Eli se tavoittaa enemmän kauneutta koska se kykenee toimimaan suurempien etäisyyksien kanssa eli näkemään enemmän asioita ei itsensä kautta vaan suhteessa niihin sellaisena kuin ne ovat eli käsittämään suurempaa erillisyyttä ilman, että asia lipeää käsittämisen ulottumattomiin.

Kauneus siis ei suoraan korreloi asian haluttavuuden kanssa. Vaan sen kanssa, miten paljon katsoja kykenee tuntemaan halua asiaan tai iloa tai kiitollisuutta asiasta sellaisena kuin se asia itsessään on.

Vastaesimerkki ovat sadisti ja masokisti. Näissä on ideana, että henkilö ei koe toisessa henkilössä olevan merkitystä, jos ei toinen tule niin lähelle ja ole koettavissa niin intensiivisesti kuin fyysisessä satuttamisessa tai satutetuksi tulemisessa. Myös sitä edeltävässä jännityksessä ja jännityksen laukeamisessa kivun kautta. Sama pätee kaikkeen, missä toinen henkilö ei edusta itseään, vaan häneen sijoitettua fantasiaa tai hänen toteuttamaansa funktiota.

Intensiteetin ohessa toinen vaikuttava ulottuvuus on ajallisuus.

Esimerkiksi rajatilaisen persoonallisuuden yksi piirre on, Philip Manfieldin kirjan Split Self / Split Object mukaan, että rajatilainen lajittelee ihmiset jyrkästi hoivaaviin ja hylkääviin. Peter Fonagyn manuaali Psychotherapy for Borderline Personality Disorder: Mentalization Based Treatment esittää keskeiseksi ongelmaksi, että rajatilainen persoona uskoo toisen olevan välittävä, kiinnostunut, ystävällinen ja luotettava vain niin kauan kuin toisen välittäväksi, kiinnostuneeksi tai ystävälliseksi osoittava toiminta jatkuu.

Eli kun mieli osaa ottaa asioihin etäisyyttä, eli alkaa hallita erillisyyttä ja kykenee näkemään kauneutta, se alkaa myös luottaa, että ne ovat mitä ovat ilman, että ne tarvitsee kaiken aikaa kokea tai aistia olevan sitä, mitä ne ovat. Eli etäisyyteen tulee myös ajan ulottuvuus. Kyky kokea niiden merkitys alkaa yltää myös ajan yli. Ja käänteinen ongelma on kokemus siitä, että asiat ovat merkitseviä ja olemassa vain, mikäli ne ovat tai ne koetaan (ajallisesti tai fyysisesti) erittäin lähellä.

Toisin kuin voisi kuvitella, addiktiosta tai persoonallisuuden häiriöstä paraneminen ei tarkoita sitä, että henkilön pitäisi elää köyhän kokemusmaailman kanssa lopun elämäänsä. Ennemmin käy niin, että siinä, missä ennen oli vain yksi, määrällisesti ylivoimainen tapa kokea asiat merkityksellisenä, on myöhemmin olemassa lukuisia, laadullisesti erilaisia tapoja, jotka eivät kokemuksena välttämättä häviä aikaisemmalle yhtään.

Minun ja sinun ajatus - jos hetken leikitään, että esitit yllä koko ajatuksesi aiheesta, mitä siis varmaankaan et tehnyt - eroaa siten, että minulle koko luomakunta tai luotu todellisuus on kauneuden haltija. Ja että vain synti ja kuolema on väliaikaisesti hämärtänyt sen tätä puolta. Minulla on pöydällä viirivehka. Pakastimen päällä ja hyllyllä on muutama lisää, mutta mietin nyt tätä yhtä. Olen jotenkin ihastunut siihen. Etenkin kun se on menestynyt suurempaan ruukkuun vaihtamisen jälkeen.

Tässä kohdassa “palvoa luotua enemmän kuin luojaa” tarkoittaa, että pitäisi luodun kauneutta itsessään olevana eikä Jumalan sille antamana. Joten jos käsitän kasvin aivan kuin Jumala olisi sanonut, että tein tämän, koska ajattelin, että pidät siitä, niin voin iloita siitä täysin vapaasti.

Yksi ääriesimerkki palvonnasta ovat karismaattiset ylistyssessiot.

Varsinaisia ylistyssaunoja järjestetään nykyään myös Kansanlähetyksen tapahtumissa ja nuorisotyössä. Minulla on niihin melko painokelvoton näkemys, mutta pohdin tässä hieman rauhallisemmin. Ilmiön tueksi esitetty ylistysteologia, jota ehkä pitäisi kutsua palvontateologiaksi, esittää palvonnan jonain, mitä ihmisen tulisi mekaanisesti tehdä sen itsensä vuoksi ja “vaikka siltä ei yhtään tuntuisi”. Ajatuksena on kuitenkin yleensä, että muutaman toiston jälkeen se alkaa tuntua joltain. Eli joko palvotaan Jumalaa, joka ei vastaa millään tavalla. Tai palvotaan Jumalaa, joka “ottaa vastaan” sen palvonnan antamalla palvojille aivan samanlaisen kokemuksen läsnäolosta kuin musiikista muutenkin saa.

Sen, että kyse karismaattisessa ylistyksessä on aivojen heittämisestä vapaalle Elviksen hengessä, voi tarkemmin tutkia esimerkiksi tästä Theodor Adornon tutkimusten pohjalta kootusta tekstistä. Se käsittelee yleisemmin vakavan musiikin ja kevyen musiikin suhdetta. Asiat, jotka se sanoo kevyestä musiikista, voi soveltaa suoraan karismaattiseen ylistykseen.

Nimittäin. Metafyysiseen etäisyyteen sisältyy paradoksi. Jos rajatilainen henkilö kokee hoivaavan ihmisen olevan tosi lähellä tai narsistilla on todella suora suhde kohteeseen, jota manipuloi, ja sadisti aiheuttaa kipua masokistille myös varsin suorasti, niin he ovat erittäin lähellä yhtä aspektia toisesta henkilöstä. Samaan aikaan muut aspektit toisesta henkilöstä ovat äärimmäisen kaukana tai jäävät piiloon. Kun suhde eheytyy, niin paradoksi kapenee. Ihanteellisessa tilanteessa paradoksi katoaisi kokonaan.

Sitten mietin asian itsensä palvontaa ja symbolin palvontaa.

Oma käsitykseni ehtoollisesta ei varmaan vastaa mitään tunnettua teologiaa. Ajattelen, että sovitus perustuu siihen, että kuolema sinänsä, tai kuoleman hetki, on se polttopiste tai huipentuma niissä asioissa, mitkä erottavat ihmisen Jumalasta. Kaikki synti vain kerää materiaalia tätä eroa varten. Joten pelastus on sitä, että ihminen uskoo, että Jumala ei hylkää edes kuoleman kohdatessa.

Ehtoollisen merkitys on ateriayhteys. Jos ihmisellä on ateriayhteys Jumalan kanssa, samoin kuin opetuslapsilla oli kiirastorstain aterialla, he ovat sitä kautta ystäviä ja perhettä. Joten Jeesuksen kuolema on kuin ystävän tai perheenjäsenen kuolema. Kääntäen tämä tarkoittaa, että kristityn ihmisen kuolema on Jumalan näkökulmasta sama kuin ystävän tai perheenjäsenen kuolema.

Eli minulle ehtoollinen on kertomus ja lupaus. Siis en ajattele Jumalan olevan kertomus. Enkä ajattele sovituksen olevan kertomus. Vaan jokaiselle yksilölle hän itse on kertomus. Siten ehtoollinen on kahden kertomuksen liittyminen yhteen. Tai oikeastaan ihminen voi olla tietoinen vain omasta kertomuksestaan, ja Jumalan tulosta sen osaksi. Edellisen voisin lausua ehkä paremmin toisella kerralla. Olennaista on kuitenkin, että minun ei tarvitse pohtia itse leivälle tai itse viinille mitään ominaisuuksia substanssina sinänsä, koska siinä tarjotaan yhteyttä tuon symbolin kautta.

Ajattelen, että ei kannata eikä tarvitse pohtia sen kirjaimellista merkitystä, että miten leipä on ruumis ja viini on veri, vaan se syöminen on yhteys eli liitto, jonka sisältö on ruumis ja veri. Käsitän eteneväni symbolista sisältöön. Ja ajattelen, että puheet leivän muuttumisesta ruumiiksi ja viinin vereksi yrittävät luoda sisällön ilman symbolia. Tai, Barfieldin käsitteitä lainaten, symbolisen ja konkreettisen liitto on hajonnut konkreettisen ja abstraktin polariteetiksi. Eli koska modernille ihmiselle perheside ja ateriayhteys eivät ole symboleina olemassa sinänsä - joita leipä ja viini voisivat ilmentää, toteuttaa tai tarjota, tai joihin viitata - on kyseinen side tai yhteys jotenkin “uskossa” luettava niiden ominaisuudeksi “muuntuneena materiana”.

Olen taipuvainen ajattelemaan, että katolinen ja keskiaikainen käsitys on symbolisempi, vaikka se käyttää konkreettisempaa kieltä (eli puhuu leivästä kun tarkoittaa leivän merkitystä), kun taas moderni ja protestanttinen käsitys on konkreettisempi vaikka se käyttääkin abstraktimpaa kieltä (eli leivän merkitys pitää jotenkin saada sisällytettyä tai tehtyä olemaan läsnä itse leipään).

En kykenisi palvomaan mitään kirkollista välineistöä jos samaan aikaan on läsnä tuo modernin ajattelun tuoma muutos, jossa symbolinen on jakautunut konkreettiseksi ja abstraktiksi. Vaikeus on siinä, kun henkilö kumartaa tai palvoo jotain, että pitää aina erikseen ottaa selvää, missä kohdassa hän on tuossa symbolisen ja konkreettisen mieltämisessä.

Yhden teeman jätän tulevaisuuteen.

Minulle ehtoollisen tärkein merkitys on siinä, että siinä ihminen konkreettisesti ja kaikilla tasoilla (fyysinen, psyykkinen, hengellinen jne.) rakentuu Jumalan olemuksella. Me syömme Jumalaa tullaksemme konkreettisesti Hänen kaltaisikseen. Vaikka syöminen on fyysis-materiaalinen akti luonteeltaan, niin oleellisempaa ehtoollisen nauttimisessa on kuitenkin se, että nautimme taivaallista leipää, joka ravitsee ja vahvistaa meitä hengessä.