Minulla on sellainen kuvitelma, että niiden viittausten pointti on niiden sisällössä. Eli ne viittaukset sanovat jotain tiettyä, mutta eivät enempää.
En käsitä enää, vaikka varmaan kymmenen vuotta tässä jo käsitin, että ideana olisi korottaa ensin joku teksti, tekstiaineisto tai tekstimassa johonkin ylivoimaiseen arvoon ja sen jälkeen vasta alkaa pohtia sen sisältöä.
Minua on välillä askarruttanut sellainen kertomus, minkä joku matkailija kertoi jostain luostarista. En muista, oliko siinä kyse idän vai lännen katolilaisista. Matkailija siis ilmeisesti osallistui johonkin tilaisuuteen jossain pienessä seurueessa. Jossain vaiheessa paikalle tuotiin reliikki. Kertoja kuvailee tyrmistyneenä, miten läsnäolijat suunnilleen “sekosivat”: runsasta kumartelua, lattialla ryömimistä ja hillitöntä suutelua.
Minä en tiedä, miten värittynyt tuo kertomus on. En tiedä, miten kuvaavaa tuo on verrattuna normaaliin suhtautumiseen, tai mikä on normaali suhtautuminen reliikkeihin. Kertomus voi olla liioiteltu, koska se muistaakseni oli jostain amerikkalaisten baptistien tekstistä. Samaan aikaan tiedän, että reliikkejä kuitenkin kunnioitetaan. Ja että se tuskin on täysin tunteetonta, ilmeetöntä ja eleetöntä.
Kun ajatellaan karismaattisissa ja emergenteissä piireissä (mutta myös joissain viidesläisissä yhteyksissä) tapahtuvaa “ylistystä” ja palvontaa, niin jokin johtaa minut ajattelemaan, että ihmisyyteen kuuluu halu palvoa jotain. Sen halun täytyy saada ilmetä tunnetasolla. Se on jotain, minkä varaan heittäydytään sitä käsittämättä, ja ajatellaan, että se jollain tavalla kykenee edustamaan Jumalaa.
Room. 1:20 Sillä hänen näkymätön olemuksensa, hänen iankaikkinen voimansa ja jumalallisuutensa, ovat, kun niitä hänen teoissansa tarkataan, maailman luomisesta asti nähtävinä, niin etteivät he voi millään itseänsä puolustaa, 21 koska he, vaikka ovat tunteneet Jumalan, eivät ole häntä Jumalana kunnioittaneet eivätkä kiittäneet, vaan ovat ajatuksiltansa turhistuneet, ja heidän ymmärtämätön sydämensä on pimentynyt. 22 Kehuessaan viisaita olevansa he ovat tyhmiksi tulleet 23 ja ovat katoamattoman Jumalan kirkkauden muuttaneet katoavaisen ihmisen ja lintujen ja nelijalkaisten ja matelevaisten kuvan kaltaiseksi.
Jos laitetaan rinnakkain katolilaisten reliikit, protestanttien Raamattu ja karismaatikkojen tunnelma, niin kaikki nuo ovat, tässä ja nyt, fyysisen tai psyykkisen todellisuuden ilmiöitä. Nyt olisi hyvä jos kaikki olisivat lukeneet Barfieldin Saving the Appearancesin. Alkuasukas uskoo, että luotu todellisuus on Jumala tai “suuri henki”, ja että vaikka hän ei aisti sitä koko ajan, niin se kuitenkin on läsnä kaikkialla.
Vanhan Testamentin Israel ei uskonut, että Jumala olisi välittömästi koettavissa luomakunnasta. Mutta he uskoivat, että niin historian kulku kuin materiaalinen todellisuus olivat samalla tavalla Jumalan kädenjälkeä. En tiedä tarkkaan, mitä katolinen keskiaika sen jälkeen uskoi. Mutta moderni ja protestanttinen ajattelu kiistää, että Jumalalla olisi mitään tekijänoikeutta luomakuntaan. Jumala on vastuussa materiaaleista. Mutta se, mitä materiaaleista on tullut, ei millään erityisellä tavalla kerro Jumalasta mitään. Suunnittelijan ja lain antajan välillä on katkos.
Kun luonnonkansojen pakana halusi kokemuksen tasolla palvoa jotain, niin hän saattoi palvoa koko troposfääriä. Se oli läsnä kaiken aikaa. Kun juutalainen halusi kokemuksen tasolla palvoa jotain, niin hän ylisti Jumalaa Israelin vapauttajana. Se vapaus oli läsnä kaiken aikaa. Kun protestantti haluaa palvoa jotain, hänen palvontansa täytyy kohdistua jollain tavalla aina Raamattuun tai pelastustekoon. Jumala ei ole puissa ja eläimissä. Jumala ei ole enää historiassa.
5Moos. 5:6 Minä olen Herra, sinun Jumalasi, joka vein sinut pois Egyptin maasta, orjuuden pesästä.
Tässä on sellainen ongelma, että pelastusteosta on vaikea iloita sellaisenaan. Siitä voi liikuttua. Uhrautuminen on liikuttavaa, jopa vavisuttavaa. Se tekee vakavaksi, ehkä vähän surumieliseksi, ehkä vähän helpottuneeksi. Raaamattu on yhtä hankala juttu. Ihminen voi kokea aivan mahtavana jonkin kirjan sisällön, siis sen sanomat asiat. Paljon hankalampaa on kokea palvonnan kohteena itse kirjaa, siis tekstimassaa tai fyysistä esinettä. Paitsi jos kirjasta tekee jonkinlaisen symbolin jollekin vallalle tai varmuudelle. Eli Raamattua palvotaan vankkana ja varmana päähän lyömisen välineenä.
Kun modernista siirrytään postmoderniin, ihmiset eivät kykene enää arvostamaan pelkkää sanomaa tai pelkkää kirjainta. Mutta heillä ei ole mitään paluuta siihen, että Jumala olisi jotenkin koettavissa partisipaation eli osallistumisen kautta. Raamattu toki sisältää sen, että Jumalaa voi ylistää kaiken historian yläpuolella olevana (kun juutalaiset ylistävät Jumalaa historiassa olevana). Mutta siinä on miinusmerkki: Se sanoo vain, että Jumala ei ole seurakunnan ajan taloudellisissa ja poliittisissa asioissa mukana. Ei sillä tavalla kuin oli ja on luvannut olla Israelin kohtalossa kansana ja valtiona.
Tästä seuraa, että karismaatikon ainoa mahdollisuus, jos pelkkä sanoma ei riitä, on kääntyä pois ajasta ja pois materiasta kohti sisimmän kokemuksia. Josta tulee se, että oman käsitykseni mukaan moderni ja postmoderni karismaattisuus ovat jotain, missä ihminen palvoo oman mielensä liikkeitä. Samaan aikaan hän ajattelee niiden edustavan Jumalaa. Eli hänen odotuksensa, aavistuksensa, toiveensa, luulonsa ja tunteensa saavat eri tilanteissa jumalallisia merkityksiä.
Pakana palvoo henkeä, joka on läsnä puissa ja eläimissä. Juutalainen palvoo Jumalaa, joka on läsnä ajassa. Protestantti palvoo Jumalaa, joka on läsnä sanomassa pelastuksesta. Karismaatikko palvoo Jumalaa, joka on läsnä elämyksissä ja tunteissa. Koska ihminen ei kuitenkaan ole suljettu saareke, ottaa karismaatikko mukaan myös tunnelmat ja ilmapiirit.
Keskeinen havainto on, että palvonnan kohteen on aina ilmettävä jotenkin. Pakana näkee karhun tai tiikerin, ja se toimii hänelle välineenä aistia tai havaita henki. Juutalainen näkee, että hän ei ole Egyptissä eikä orjuudessa. Karismaatikko näkee Heidi Bakerin ryömivän pitkin lavaa. Katolilainen näkee ikonin tai reliikin. Jollain tavalla joukosta ainoana protestantti nostaa tekstikokoelman sinänsä sen rinnalle tai edelle, mitä se varsinaisesti sisältää tai kykenee hänelle kertomaan.
Tiivistäen:
Jos Raamattu on asia, niin Raamattu on tärkeä, vaikka ei kertoisi mistään. Jos taas Raamattu kertoo asiasta, niin se asia on tärkeä, ja Raamatun tärkeys tulee suoraan ja ainoastaan siitä asiasta.