Tuomas tosiaan nähdäkseni ajatteli, että dekalogi on osa luonnollista moraalilakia, mutta se on ilmoitettua luonnollista moraalilakia. Sapattikäskyä hän tosin ei pitänyt osana luonnollista moraalilakia.
Mietin, ymmärtävätkö keskustelijat väitteen, mitä tarkoittavat väitteet, että (a) dekalogi on normatiivinen, koska se on osa Vanhaa testamenttia, ja (b) dekalogi on normatiivinen, koska se on osa luonnollista moraalilakia. Siis ymmärretäänkö näiden ero, ja sen johtopäätökset dogmatiikalle ja moraaliteologialle?
Minulle avain on apostolien kokouksen päätöksessä:
Pyhä Henki ja me olemme nähneet hyväksi, ettei teidän kannettavaksenne pidä panna mitään taakkaa. Annamme ainoastaan nämä välttämättömät ohjeet: karttakaa epäjumalille uhrattua lihaa, samoin verta ja sellaista lihaa, josta ei ole verta laskettu, sekä haureutta. Kun näitä vältätte, kaikki on kohdallaan. Voikaa hyvin. (Ap. t. 15:28-29)
Tämä päätös osoittaa sen, mikä on Vanhan liiton lain suhde Uuden liiton uskoviin.
Tukeudut liian paljon yhteen raamatunkohtaan (Apt.15) ja sivuutat ne muut asiaan liittyvät kohdat, joita tässä on tullut esiin. Uusi testamentti sisältää melkein joka sivullaan viittauksia Vanhaan testamenttiin, usein tavalla, joka edellyttää, että VT olisi pyhä kirja ja Jumalan ilmoitusta.
Minusta tässä ei ole tullut esille mitään sellaista, joka vaatisi pitämään dekalogia sitovana nimenomaisesti Vanhan liiton lakina. Ymmärräthän siis, mitä tarkoittaa ero, (a) olla sitova Vanhan liiton lakina ja (b) olla sitova luonnollisena lakina? Et tähän vastannut lainkaan.
Koko tämän kysymyksenasettelun pointti on kysyä, että mikä on vanhan liiton lain suhde meihin kristittyihin, jotka elämme uuden liiton lain alla. Minä sanon: meidän lakimme on erilainen, sillä vanha liitto ei ole meidän liittomme, vaan uusi liitto. Meidän lakimme on ennen kaikkea rakkauden ja vapauden laki, ei dekalogin kymmenen käskyn laki.
Dekalogin aseman selkeyttäminen selkeyttää meille, miten kristillinen moraali eroaa juutalaisesta ja yleisinhimillisestä moraalista. Yleisinhimillinen (luonnollinen) moraali lähtee siitä, että laki täytetään tietynlaisten perusehtojen täyttyessä. Kristillinen moraali ei ole tällaista.
Ainakin yritän ymmärtää - ja mielestäni kyllä vastasinkin ainakin osittain. Pidän kysymyksenasettelua tosin mielenkiintoisena, mutta en ratkaisevana. Sekä a että b ovat lähtöisin samasta Jumalasta, joka on antanut Vanhan testamentit tekstit (muutkin kuin ilmeiset lakitekstit) ja myös luonut maailman ja siinä sivussa määrännyt tietyt asiat luonnollisiksi, toiset luonnottomiksi. Vaihtoehtoa b, luonnollista lakia, pidän liian epämääräisenä toimimaan etiikan yksinomaisena perustana. Me ihmiset olemme aivan liiaksi eri mieltä siitä, mikä on “luonnollista” lakia.
Minustakin tämä kysymyksenasettelu on tärkeä, ja pidän Apostolien tekojen 15. lukua tässä asiassa tärkeänä lähteenä.
Kuulostaa hyvältä, mutta on liian epämääräistä. Mikä se “rakkauden ja vapauden laki” on, ja miten se ratkaisee moraaliset erimielisyydet?
Anteeksi kriittisyyteni, mutta ainakaan minulle esityksesi ei ole kovin selkeyttävä. Hyväksytkö esimerkiksi Raamatun tekstien käyttämisen moraaliongelmien ratkaisuperusteena sillä tavalla, kuin kristikunta on Raamattua käyttänyt parintuhannen vuoden ajan?
Yritän muistaa jatkaa tätä keskustelua, kunhan aika ja voimat sallivat. Nyt on sen verran kiireistä varsinaisten tehtävieni kanssa, etten toistaiseksi ehdi tähän osallistua. Tällä keskustelulla en tosin tarkoita Raamatun sisäistä auktoriteettijakoa (ketju pitäisi jakaa).
Minulla on sellainen kuvitelma, että niiden viittausten pointti on niiden sisällössä. Eli ne viittaukset sanovat jotain tiettyä, mutta eivät enempää.
En käsitä enää, vaikka varmaan kymmenen vuotta tässä jo käsitin, että ideana olisi korottaa ensin joku teksti, tekstiaineisto tai tekstimassa johonkin ylivoimaiseen arvoon ja sen jälkeen vasta alkaa pohtia sen sisältöä.
Minua on välillä askarruttanut sellainen kertomus, minkä joku matkailija kertoi jostain luostarista. En muista, oliko siinä kyse idän vai lännen katolilaisista. Matkailija siis ilmeisesti osallistui johonkin tilaisuuteen jossain pienessä seurueessa. Jossain vaiheessa paikalle tuotiin reliikki. Kertoja kuvailee tyrmistyneenä, miten läsnäolijat suunnilleen “sekosivat”: runsasta kumartelua, lattialla ryömimistä ja hillitöntä suutelua.
Minä en tiedä, miten värittynyt tuo kertomus on. En tiedä, miten kuvaavaa tuo on verrattuna normaaliin suhtautumiseen, tai mikä on normaali suhtautuminen reliikkeihin. Kertomus voi olla liioiteltu, koska se muistaakseni oli jostain amerikkalaisten baptistien tekstistä. Samaan aikaan tiedän, että reliikkejä kuitenkin kunnioitetaan. Ja että se tuskin on täysin tunteetonta, ilmeetöntä ja eleetöntä.
Kun ajatellaan karismaattisissa ja emergenteissä piireissä (mutta myös joissain viidesläisissä yhteyksissä) tapahtuvaa “ylistystä” ja palvontaa, niin jokin johtaa minut ajattelemaan, että ihmisyyteen kuuluu halu palvoa jotain. Sen halun täytyy saada ilmetä tunnetasolla. Se on jotain, minkä varaan heittäydytään sitä käsittämättä, ja ajatellaan, että se jollain tavalla kykenee edustamaan Jumalaa.
Room. 1:20 Sillä hänen näkymätön olemuksensa, hänen iankaikkinen voimansa ja jumalallisuutensa, ovat, kun niitä hänen teoissansa tarkataan, maailman luomisesta asti nähtävinä, niin etteivät he voi millään itseänsä puolustaa, 21 koska he, vaikka ovat tunteneet Jumalan, eivät ole häntä Jumalana kunnioittaneet eivätkä kiittäneet, vaan ovat ajatuksiltansa turhistuneet, ja heidän ymmärtämätön sydämensä on pimentynyt. 22 Kehuessaan viisaita olevansa he ovat tyhmiksi tulleet 23 ja ovat katoamattoman Jumalan kirkkauden muuttaneet katoavaisen ihmisen ja lintujen ja nelijalkaisten ja matelevaisten kuvan kaltaiseksi.
Jos laitetaan rinnakkain katolilaisten reliikit, protestanttien Raamattu ja karismaatikkojen tunnelma, niin kaikki nuo ovat, tässä ja nyt, fyysisen tai psyykkisen todellisuuden ilmiöitä. Nyt olisi hyvä jos kaikki olisivat lukeneet Barfieldin Saving the Appearancesin. Alkuasukas uskoo, että luotu todellisuus on Jumala tai “suuri henki”, ja että vaikka hän ei aisti sitä koko ajan, niin se kuitenkin on läsnä kaikkialla.
Vanhan Testamentin Israel ei uskonut, että Jumala olisi välittömästi koettavissa luomakunnasta. Mutta he uskoivat, että niin historian kulku kuin materiaalinen todellisuus olivat samalla tavalla Jumalan kädenjälkeä. En tiedä tarkkaan, mitä katolinen keskiaika sen jälkeen uskoi. Mutta moderni ja protestanttinen ajattelu kiistää, että Jumalalla olisi mitään tekijänoikeutta luomakuntaan. Jumala on vastuussa materiaaleista. Mutta se, mitä materiaaleista on tullut, ei millään erityisellä tavalla kerro Jumalasta mitään. Suunnittelijan ja lain antajan välillä on katkos.
Kun luonnonkansojen pakana halusi kokemuksen tasolla palvoa jotain, niin hän saattoi palvoa koko troposfääriä. Se oli läsnä kaiken aikaa. Kun juutalainen halusi kokemuksen tasolla palvoa jotain, niin hän ylisti Jumalaa Israelin vapauttajana. Se vapaus oli läsnä kaiken aikaa. Kun protestantti haluaa palvoa jotain, hänen palvontansa täytyy kohdistua jollain tavalla aina Raamattuun tai pelastustekoon. Jumala ei ole puissa ja eläimissä. Jumala ei ole enää historiassa.
5Moos. 5:6 Minä olen Herra, sinun Jumalasi, joka vein sinut pois Egyptin maasta, orjuuden pesästä.
Tässä on sellainen ongelma, että pelastusteosta on vaikea iloita sellaisenaan. Siitä voi liikuttua. Uhrautuminen on liikuttavaa, jopa vavisuttavaa. Se tekee vakavaksi, ehkä vähän surumieliseksi, ehkä vähän helpottuneeksi. Raaamattu on yhtä hankala juttu. Ihminen voi kokea aivan mahtavana jonkin kirjan sisällön, siis sen sanomat asiat. Paljon hankalampaa on kokea palvonnan kohteena itse kirjaa, siis tekstimassaa tai fyysistä esinettä. Paitsi jos kirjasta tekee jonkinlaisen symbolin jollekin vallalle tai varmuudelle. Eli Raamattua palvotaan vankkana ja varmana päähän lyömisen välineenä.
Kun modernista siirrytään postmoderniin, ihmiset eivät kykene enää arvostamaan pelkkää sanomaa tai pelkkää kirjainta. Mutta heillä ei ole mitään paluuta siihen, että Jumala olisi jotenkin koettavissa partisipaation eli osallistumisen kautta. Raamattu toki sisältää sen, että Jumalaa voi ylistää kaiken historian yläpuolella olevana (kun juutalaiset ylistävät Jumalaa historiassa olevana). Mutta siinä on miinusmerkki: Se sanoo vain, että Jumala ei ole seurakunnan ajan taloudellisissa ja poliittisissa asioissa mukana. Ei sillä tavalla kuin oli ja on luvannut olla Israelin kohtalossa kansana ja valtiona.
Tästä seuraa, että karismaatikon ainoa mahdollisuus, jos pelkkä sanoma ei riitä, on kääntyä pois ajasta ja pois materiasta kohti sisimmän kokemuksia. Josta tulee se, että oman käsitykseni mukaan moderni ja postmoderni karismaattisuus ovat jotain, missä ihminen palvoo oman mielensä liikkeitä. Samaan aikaan hän ajattelee niiden edustavan Jumalaa. Eli hänen odotuksensa, aavistuksensa, toiveensa, luulonsa ja tunteensa saavat eri tilanteissa jumalallisia merkityksiä.
Pakana palvoo henkeä, joka on läsnä puissa ja eläimissä. Juutalainen palvoo Jumalaa, joka on läsnä ajassa. Protestantti palvoo Jumalaa, joka on läsnä sanomassa pelastuksesta. Karismaatikko palvoo Jumalaa, joka on läsnä elämyksissä ja tunteissa. Koska ihminen ei kuitenkaan ole suljettu saareke, ottaa karismaatikko mukaan myös tunnelmat ja ilmapiirit.
Keskeinen havainto on, että palvonnan kohteen on aina ilmettävä jotenkin. Pakana näkee karhun tai tiikerin, ja se toimii hänelle välineenä aistia tai havaita henki. Juutalainen näkee, että hän ei ole Egyptissä eikä orjuudessa. Karismaatikko näkee Heidi Bakerin ryömivän pitkin lavaa. Katolilainen näkee ikonin tai reliikin. Jollain tavalla joukosta ainoana protestantti nostaa tekstikokoelman sinänsä sen rinnalle tai edelle, mitä se varsinaisesti sisältää tai kykenee hänelle kertomaan.
Tiivistäen:
Jos Raamattu on asia, niin Raamattu on tärkeä, vaikka ei kertoisi mistään. Jos taas Raamattu kertoo asiasta, niin se asia on tärkeä, ja Raamatun tärkeys tulee suoraan ja ainoastaan siitä asiasta.
Tuo on minunkin kokemukseni - olen yrittänyt kuvata samaa asiaa puhumalla protestanttisuuden “shibboleteista” ja “fraaseista, joita pitää toistella ollakseen kristitty (protestanttien mielestä)”, “bibleonlyismista” jne. Niin puhuessani olen yrittänyt kuvata ihan samaa kuin minkä tuossa sanot.
Esität tuossa palvomisen kohteiden erot karrikoidusti, mikä ei varmasti kaikkia tule miellyttämään, mutta mielestäni se on ihan perusteltua asian esiin kantamisen kannalta. Vivahde-eroja varmasti on ja niistä on hyvä tulla tietoiseksi.
Tästäkin olen yrittänyt puhua aina silloin, kun olen kommentoinut, että jumalallinen ilmoitus ei ole Raamatun teksteissä, vaan itse niissä tapahtumissa, joista Raamattuun kootut kertomukset kertovat. Jostain syystä protestantit kokevat sellaisen puheen Raamatun arvovallan rienaamisena, vaikka siitä ei suinkaan ole kysymys. Eiväthän kristityt Raamattua palvo, vaan kolmiyhteistä Jumalaa, joka on ilmaissut itsensä pyhissä, jumalallisissa ja ihmeellisissä tapahtumissa. Mielestäni osut naulan kantaan tuossa lainaamassani kohdassa.
Tämä on virheellinen arvio; kyllä Raamatussa oleellista on se mitä se sanoo, ei paperi eikä painomuste. Tässä kannattaa verrata protestanttisuutta ja roomalaiskatolisuutta. Molemmissa pidetään tiettyä “tekstikokoelmaa” pyhänä ja normatiivisena. Esimerkiksi Katolisen kirkon katekismus (kohta 81) sanoo: “Pyhä Raamattu on Jumalan puhe Pyhän Hengen innoittamana kirjaa pantuna”. Jos protestanttisesta raamattukäsityksestä pitää etsiä jokin erityinen ominaispiirre, se on tässä: protestantti ei anna kirkolliselle auktoriteetille, kuten paaville, yksinoikeutta Raamatun selittämiseen.
Mitenkähän saisin sinut ymmärtämään, etten “palvo Raamattua”. Olen vain sitä mieltä, että Raamattua ei voi korvata millään, sikäli kun haluamme tutustua Jumalan ilmoitukseen.
En ole kokenut mitään erityistä tarvetta antaa paaville tai kirkolle mitään valtaa Raamatun selittämiseen. Silti jokin häiritsee protestanttisessa tavassa ajatella. Eli tuo ei ole se keskeinen ero.
On yksi varma tapa. Jotta voisi uskottavasti kiistää asian, niin pitää kiistää se, mitä on tarkoitettu. Ei pelkästään sitä, mikä on sanottu.
Minulle asia on sillä tavalla selvä, että jotkin asiat ovat olleet totta ensin. Sen jälkeen kirkko edustaa kokonaisuutena sitä kaikkea, mitä siitä kootusti ja varmuudella tiedetään. En väitä, että kaikki, mitä kirkko keksii edustaa, on totta. Tai että on olemassa joku 100 % tarkkuus, jolla tämä edustaminen tapahtuu. Kirkko on ihmisten yhteisö. Ei laskennallinen operaatio.
Protestanttinen “uskon akti” jollain tavalla “nimeää” Raamatun, että “tämä on se, mitä uskotaan”. Sitten tutustuu sen sisältöön. Siksi tapahtuu sellainen projektio, että katolinen usko nähdään ensin uskona paaviin tai kirkkoon, ja sitten, vasta seuraavalla askeleella, uskona siihen, mitä ikinä paavi tai kirkko sanovat tai sisältävät.
Olen vähän miettinyt sitä, että kun käyn viidesläisten tilaisuuksissa ja tapahtumissa, niin aluksi saatoin uskoa 100 % kaiken, mitä sanottiin. Sitten aloin ajatella, että ylistysteologia on ainakin ihan tuubaa. Sitten vedin viivan kaiken emergentin jutun yli, kuten kuunteleva rukous. Kohta totesin, että tavallinen viidesläinen pappi ei puhu juuri mistään minua kiinnostavasta tai minulle relevantista. Mutta silti monella heistä oli sellainen turvallinen “uskon ydin” paikallaan. Sitten viimein totesin, että he eivät puhu mistään minulle relevantista siksi, että se heidän “uskon ytimensä” nimenomaisesti rajaa kaiken muun pois.
Katolisten kirkkojen vetovoima, jos joku entinen tai pian entinen protestantti sellaista kokee, on siinä, että uskon ytimen nähdään orgaanisesti integroituvan useampaan asiaan.
1Joh. 1:1 Mikä on alusta ollut, minkä olemme kuulleet, minkä omin silmin nähneet, mitä katselimme ja käsin kosketimme, siitä me puhumme: elämän Sanasta- 2 ja elämä ilmestyi, ja me olemme nähneet sen ja todistamme siitä ja julistamme teille sen iankaikkisen elämän, joka oli Isän tykönä ja ilmestyi meille- 3 minkä olemme nähneet ja kuulleet, sen me myös teille julistamme, että teilläkin olisi yhteys meidän kanssamme; ja meillä on yhteys Isän ja hänen Poikansa, Jeesuksen Kristuksen, kanssa.
Minä uskon siihen, minkä näen, koen ja käsitän. En usko mihinkään siksi, että se on jossain sanottu. Ei siksi, että olisin jotenkin erityisen kriittinen tai kapinallinen. Vaan siksi, että ei ole mitään muuta tapaa uskoa. Siksi, jos tämä jotenkin kiistetään, niin saadaan sellaisia abstrakteja viritelmiä, jossa “uskotaan” jonkun toisen uskolla. “Vatsassani kiertää. Voisiko joku pieraista puolestani?”
Eli “uskominen uskolla”, jota täällä on muualla ehdotettu, on maalaisjärjen mukaan käsittämätön heitto. Mutta joidenkin ajatteluun se kuuluu olennaisena osana. Eli Kristus uskoo itseensä tai Raamattu uskoo sisältöönsä tai Kristus uskoo Raamattuun, ja ihminen on vain passiivinen osapuoli, joka jotenkin “eksistoi” tässä uskossa.
Kyse on ajattelun tavasta tai taipumuksesta. Sen ero on siinä, että onko Raamattu totta siksi, mitä se kertoo, vai siksi, että se on Raamattu. Et edelleenkään ole oikein vakuuttava kiistämisessäsi. Ja koko ajan osaan sanoa, että miksi.
Sen, että Raamatussa on oleellista se, mitä se sanoo, vastakohta ei ole paperi eikä painomuste, vaan itse Raamattu käsitteenä. Uskotko sinä Raamattuun abstraktina informaation kokoelmana, joka eksistoi sinusta riippumatta? Vai uskotko sinä sen sisältöön, sellaisena kuin sen itse näet, koet ja käsität?
Ongelma on tämä abstrakti uskominen uskoon, jolle on rinnasteista uskominen Raamattuun tai uskominen paaviin tai uskominen kirkkoon, joka jollain tavalla ottaa erilleen sen ihmisen, jota asia leikisti, luultavasti, periaatteessa, oletettavasti tai teoriassa koskee. Se on vähän kuin parisuhteiden ja seurustelun kanssa tunnettu ilmiö nimeltä ihastuminen ihastumiseen. Eli henkilö voi ihastua ihastumiseen, luottaen samalla siihen, että se ihastuminen, johon hän on ihastunut, itsenäisesti kohdistuu siihen henkilöön, jota ihastuminen leikisti, luultavasti, periaatteessa, oletettavasti tai teoriassa koskee. Tai joka sen on herättänyt tai nostattanut.
Älykäs painiskelee sellaisten ongelmien kanssa, joita viisas ei edes joudu kohtaamaan. Uskominen Raamattuun asiana itsessään jotenkin ohjelmallisesti tai kirjaimellisesti on hyvin älykästä. Tai se sisältää ajatuksen, että jos on absoluuttinen äly, niin sille Raamattu on absoluuttisen totta. Kun taas rajatulle älylle se on rajatusti totta. Se tekee kuitenkin Raamatusta kokoelman faktoja vailla mitään tarkoitusta. Yksi faktojen kokoelma (vaikka kymmenen käskyä) laitetaan vastakkain sen kanssa eri tavalla saman asian sanovan faktojen kokoelman kanssa (vaikka Paavalin toteamus pakanoita koskevasta laista).
Tavallinen 1800-luvun fundamentalistiseen tyyliin Raamattua lukeva herätyskristitty, vaikka olisi miten älyä vastaan tai älyä kohtaan skeptinen, joutuu tässä kohdassa yrittämään pelkän älyn varassa ratkaista tuota. Mitä Pyhä Henki voi sanoa sellaista, mitä ei Raamatussa lue? Meneekö Pyhä Henki yli sen, mitä on kirjoitettu? “Noudata mutta älä noudata. Älä noudata, mutta noudata. Noudattamatta noudata. Tai noudata noudattamatta. Nou data yes data. Noudattaa jollain toisella tai noutaa itse. Noudata jos jaksat ja ehdit tai siltä tuntuu.”
Oikea ratkaisu on se, että Raamatussa ei olekaan totta se, mitä siinä on sanottu, vaan se, mitä sillä on tarkoitettu. Mitä Jumala on tavoitellut Raamatun kautta? Ta daa. Pitää ottaa huomioon koko ihmisyys jos tuohon aikoo vastata. Ei voi enää ratkaista paperilla että mitä Raamattu on sanonut, koska Raamattu ei enää koe itseään, usko itseensä, tunne itseään tai halua itseään.
Eikä ole enää sitä, että Raamattu ilmoittaa kasan neutraaleja faktoja, joista uskova voi sitten, toissijaisesti ja vailla merkitystä, iloita, innostua, säikähtää, mennä vakavaksi, tulla mietteliääksi, kokea helpotusta, harmistua, tuntea suurta surua, ärsyyntyä, murehtia, samaistua, ottaa etäisyyttä tai mitä ikinä. Tietenkin asiat kerrotaan Raamatussa juuri siksi, että kirjoittajalla, kuten myös Jumalalla, on lukijaan kohdistuva motiivi. Raamattu itse viittaa tähän monessa kohdassa. Mutta se selitetään, että ei, Jumala on oikesti kuin puupökkelö, mutta ihmisiä varten asiat on ilmaistu niin kuin Jumala voisi tuntea asioista jotain. Ja kirjoittajat eivät olekaan ihmisiä, joilla oli mielessään toisia ihmisiä, vaan Raamattu onkin jotain automaattikirjoitusta? Vaikka 1Joh. 1:3 jo sanoo toista.
Olen kyhäämässä himmennetystä pleksistä hiirenloukkua. Sellaista, minkä avulla voi tarvittaessa olla humaani. Minulla ei ole kuitenkaan mitään aikomusta olla humaani, vaan haluan hiirien kuolevan. Käytän kahden komponentin epoksia. Materiaali taitaa olla PVC:tä eikä akryyliä; edullinen jämäpala kuitenkin. Sahailua ja liimailua tehdessä ehtii kuunnella kaikenlaista Youtubesta.
Löysin sieltä luennon otsikolla David Bentley Hart on the Intersections of Scripture and Theology. Vaikka tuo on hyvin väsyneenä pidetty ja varsin tiivis puhe, se kuitenkin liittyy juuri tähän asiaan. Moni protestanttisen tradition piirissä kasvanut (myös minä) alkaa hamuta miekkaa vyöltä siinä vaiheessa kun Hart esittää kirjaimellisen luennan Genesiksestä. Puheen johtopäätöksestä voin kuitenkin olla keskimäärin samaa mieltä.
Periaatteessa ihan samaa mieltä. Tuntuisi kuitenkin, että esim. 1. Aikakirjan §§ 1–9 ovat eri sarjassa kuin vaikkapa profeetat. Kukaties Paavalikin on näin ajatellut kirjoittaessaan
(Tiitus 3:9) Mutta vältä mielettömiä riitakysymyksiä ja sukuluetteloita ja kinastelua ja kiistoja laista, sillä ne ovat hyödyttömiä ja turhia.
Minä lähestyisin asiaa ehkä seuraavilla banaaleilla kysymyksillä:
Mistä asioista Raamattuun perustaen voi lausua syvällä rintaäänellä: “Näin tämä asia vain on, tämä on Jumalan sana!” Mikä tekee “syvän rintaäänen jakeista” painokkaampia kuin muista?
@Verity sanoi toisessa ketjussa, että Raamattu on ihmisten kirjoittama ja siellä on myös puhtaasti ihmisten ajatuksia. Millä erotatte inhimillisen jumalallisesta ja millä varmistatte, että erottelunne on johdonmukainen ja nousee itse Raamatusta eikä missään kohden toteuta lähinnä etukäteen asetettuja inhimillisiä tavoitteita?
Millä perusteilla voitte pitää muiden tulkintoja väärinä - jos joku vaikka kyseenalaistaa “syvän rintaäänen mörähdyksen”?
Raamatuntulkinnan kysymyksiä ei nähdäkseni pidä yrittää ratkaista abstrakteilla yleisperiaatteilla. Parempi olisi ottaa tarkasteltavaksi yksi konkreettinen kiistakysymys kerrallaan ja antaa kunkin keskustelijan esittää siitä mielipiteensä.
Millä tavalla esittämäsi metodi eroaa mielivallasta, jos yleisiä periaatteita ei saa olla, vaan tulkinta viritetään kohta kohdalta uudelleen? Millä tavalla estetään esim. se, että enemmistö ei jyrää edellävihjatulla mielivallalla vähemmistöä, vaan Jumalan tahto toteutuu?
Tällaista en suinkaan tarkoittanut. Tarkoitin sitä, että jos puhumme yleisistä periaatteista ilman että kokeilemme, miten niitä käytettäisiin yksittäisen ongelman ratkaisemiseen, keskustelu jää liian korkealle tasolle emmekä edes voi olla varmoja siitä, mistä olemme ehkä samaa mieltä. Vaan meidän pitäisi rohkasti ottaa kaikenlaisia kiistakysymyksiä, olkoon vaikka naispappeus tai seksuaalietiikka, ja osoitettava, mitä tuloksia ja johtopäätöksiä ne periaatteet tuottavat. Mielivalta vältetään parhaiten juuri käymällä läpi mahdollisimman monta kiistakysymystä.
Suosittelen, että otatte jonkun nykyaikaisen kysymyksen, ja lähdette sen pohjalta keskustelemaan Raamatun tulkinnasta. Etsitte sopivat kohdat ja mietitte periaatteenne ja sitten sovellatte. #moraali -alueella on hyvä käydä tällaisia soveltavia keskusteluja. (Suosittelen myös, että otatte jonkun asian, jossa luultavasti teillä on yksimielisyys, ja sitten asian, jossa oletatte, että teillä on erimielisyys. Pelkän erimielisyyden käsittely johtaa vain harhaan toisen ajatuksista.)
Vastaan tässä ketjussa, koska keskustelu dekalogin asemasta käytiin täällä.
Luonnon laki, tai paremminkin luomisen laki, on se laki, jonka Jumala on asettanut maailmalle sen luodessaan. Tämä laki koskee kaikkia eläviä, ja kaikkia ihmisiä. Sen sijaan ilmoitettu laki, jonka hän on antanut osana liittoaan, koskee vain liitossa olevia. Liiton lakina, siis liiton sinettinä, se ei koske ketään muuta, koska kukaan muu kuin valittu kansa ei ole liitossa. Lisäksi kyseessä on vanha liitto, jonka sijaan on tullut uusi liitto. Uuden liiton sinettinä ei ole vanhan liiton laki, eikä uudessa liitossa noudateta vanhan liiton lakia siksi, vaan siksi, että sen sopiva tulkinta koskee jokaista luomisen lakina. (Mm. säädös sapatista ei koske kaikkia, mutta säädös lepopäivästä kyllä koskee.)
Katolisen kirkon katekismuksessa oli tästä hieno pätkä siteerattu Pius XII:n ensyklikaa Humani generis:
Vaikka inhimillinen järki pääseekin, sanoaksemme sen yksinkertaisesti, luonnollisilla
voimillaan ja luonnollisella valollaan tosiasiallisesti tietämään, että on olemassa
persoonallinen Jumala, joka kaitselmuksessaan varjelee ja johtaa maailmaa,
sekä tajuamaan luonnon lain, jonka Luoja on pannut sydämeemme, hyvin moni
seikka kuitenkin estää järkeä käyttämästä synnynnäistä kykyään tehokkaasti ja tuloksellisesti.
Totuudet, jotka koskevat Jumalaa ja ihmisen suhdetta häneen, ovat
näet täysin toisella tasolla kuin aistein havaittavien seikkojen järjestys. Silloin kun
nämä totuudet koskevat elämää ja siinä tehtäviä ratkaisuja, niihin sisältyy vaatimus
uhrautua ja kieltää itsensä. Ihmisen ymmärrys kohtaa sekä aistien yllyttäessä että
mielikuvituksen vuoksi samoin kuin alkusynnistä johtuvien vääristyneiden halujen
vuoksi vaikeuksia pyrkiessään näihin totuuksiin. Siitä johtuu, että ihmiset mielellään
koettavat vakuuttaa Jumalaa ja ihmistä koskevat totuudet vääriksi tai ainakin
epäilyttäviksi, koska he eivät halua niiden olevan totta.
(KKK 37, virallinen suomennos)
Ja johtopäätös:
Siksi on tarpeen, että Jumalan ilmoitus valaisee ihmistä …
(KKK 38)
Joitakin kommentteja täältä sivusta tuohon Henrikin viestiin. Minusta oleellista on ensinnäkin tajuta, että Jumala on antanut joitakin käskyjä vain tiettyjä tilanteita varten, kun taas toiset käskyt ovat jonkin verran yleisemmin sovellettavissa, mutta kaikkein yleispätevimpiä käskyjä eli täysin universaalia ns. luonnollista lakia ei nähdäkseni voida muotoilla kirjallisiksi käskyiksi, koska valitut muotoilut ja tulkinnat aina rajoittaisivat tuota universaalisuutta.
Helppona esimerkkinä vain tiettyä tilannetta varten annetusta käskystä voidaan ottaa Vanhasta testamentista jokin käsky hyökätä aseellisesti jonkin tahon kimppuun; ei sitä voi yleistää muita tilanteita koskevaksi käskyksi.
Sitten on Vanhan liiton laki, joka ensisijaisesti on asetettu vain tuota liittoa koskevaksi. Tämä laki sisältää sekä melko yleispäteviä käskyjä että sellaisia, joita ei pidä yrittää soveltaa tuon liiton ulkopuolella. Erottelu näiden eri tyyppisten käskyjen välillä voidaan tehdä vain universaalin luonnollisen lain pohjalta, jota siis ei ole mihinkään erikseen eksplikoitu eikä tulla eksplikoimaan, koska se olisi ainakin käytännössä mahdotonta. Tässä toimitaan siis tietynlaisessa iteratiivisessa luupissa: sydämensä, järkensä ja maailman havainnoitsemisen kautta ihminen oppii tuntemaan tuota luonnollista lakia; Jumalan ilmoitus (Raamattussa ja osaltaan myös kirkon opetuksessa) toisaalta ohjaa ihmistä ymmärtämään yhä paremmin tuota luonnollista lakia, ja toisaalta noiden ensin mainittujen keinojen kautta saatu ymmärrys luonnollisesta laista ohjaa ihmistä ymmärtämään, mikä Raamatun käskyissä on yleispätevämpää ja mikä ei.