En tarkoita nyt ehtoollisyhteydellä sitä, pääseekö yksittäinen ihminen ehtoolliselle vai ei. Suomessa voisi satunnainen henkilö hiippailla myös katoliselle ehtoolliselle, mahdollisesti Lähetyshiippakunnankin ehtoolliselle jos sopivasti vaikuttaa täydellä tarkoituksella paikalle tulleelta. Tarkoitan ehtoollisyhteydellä tässä tapauksessa sitä, että tunnustetaan että yhteys on olemassa toiseen, viitaten juurikin tuohon Confessio Augustanan seitsemänteen pykälään kirkosta:
Edelleen seurakuntamme opettavat, että yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti. Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset. Paavali näet sanoo: “Yksi usko, yksi kaste, yksi Jumala, joka on kaikkien Isä jne.”
Toissavuosikymmenellä muistelen tälläkin keskustelualueella painotetun juurikin sitä, että tuohon “evankeliumin oppiin” sisältyisi kysymys sukupuolesta ja virasta ja näin ollen yhteys olisi rikkoontunut sen seurauksena. Nämä tahot taisivatkin läksiä sitten ensin pappisvihkimyksiin Missionprovinseniin ja sittemmin Lähetyshiippakuntaan.
Joten nyt minun mielestäni ihan täydellisen aiheellisesti tentataan kirkon taholta: onko kysymys virasta ja sukupuolesta sellainen asia, joka kuuluu siten “evankeliumin oppiin”, että yhteyttä ei ole? Vai onko kyseessä asia, joka kuuluu kirkon järjestyksen puitteisiin ja näin ollen yhteys voidaan säilyttää, vaikka herätysliikkeet pitäisivätkin ratkaisua vääränä?
Asia on merkityksellinen, koska tällähän sitten käytännössä mitataan seuraavia seikkoja:
- Voivatko pappisvirasta erimieliset järjestöt jatkaa kirkkomme virallisina lähetysjärjestöinä
- Mitä tapahtuu yhteydelle Inkerin kirkkoon
Tähän mennessä aiempina vuosina kirkon johdon taholta on katsottu, että lähetysjärjestöt, vaikkakin eri mieltä virasta, ovat olleet sitä mieltä että kyse on järjestyksestä ja että he tunnustavat kirkon todelliseksi kirkoksi satis est puitteissa ja eivät pidä sakramentteja kirkossa pätemättöminä.
Kun nyt kuitenkin alkaa näyttää siltä, että vihkimyksiä ei haeta kirkon piispoilta vaan kirkkomme ulkopuolelta (Pikaisen googlailun perusteella ainoa SLEY:n palveluksessa oleva varmasti viimeisen kymmenen – tai ehkäpä jopa 20 (!) vuoden aikana kirkossamme vihitty pappi on vihitty Kansanlähetyksen palvelukseen 2015. Kansanlähetyksellä tilanne onkin tässä suhteessa parempi), herää nähdäkseni oikeutettuja kysymyksiä siitä, miten virkaan ja sakramentteihin järjestöissä oikeastaan suhtaudutaan. Tai turhahan sitä on kierrellä: vähemmän tämä on ongelma viidesläisten järjestöjen kanssa.
Jotta esiin nostettaisiin hyvääkin, Tom Säilä on vuonna 2017 ilmaissut ettei hänellä olisi estettä ottaa työhön miestä, jonka on vihkinyt naispuoleinen piispa. Vastaavasti 2019 Säilä toteaa: “– En rohkene kyseenalaistaa naispastorin toimittamaa sakramenttia. Silti haluan toimia itse, kuten on käsitykseni mukaan Jumalan sanan mukaista, ja hakeudun tilanteisiin, joissa sakramentin toimittaa miespappi.” Mutta: “Säilä korostaa, että hänen kuvaamansa tapa suhtautua asiaan ei ole Sleyn linja, vaikka se tulee toiminnanjohtajan suusta.” (!!!)
