Tähän olen itsekin kiinnittänyt huomiota. Vaikka mitä voidaan väittää ja jos väite osoitetaan vääräksi ei sitä julkisesti pahoitella, korkeintaan jätetään käyttämättä sitä väitettä enää ja etsitään uusi sopivalta tuntuva väite. Sleyltä ja Kansanlähetykseltä ei näköjään tarvitse pyytää anteeksi mitään. Sleyn lähetysjohtaja Ville Auvinen itse myönsi, että tiedottamisessa näistä vihkimyksistä on ollut puutteita ja sanoi kantavansa siitä Yoshimuran vihkimyksen osalta itse vastuun.
3 tykkäystä
Tässä muuten Suomen Raamattuopiston toiminnanjohtajan Lauri Vartiaisen pohdintoja aiheesta, josta hän on toki jo aiemmin kirjoittanut. Hän haluaa nostaa esiin sitä vieläkin syvempää hengellistä railoa, mikä kirkossa on virkakysymyksen lisäksi: Tämänpuoleinen kirkko on kuoleman oma?
3 tykkäystä
Mitä tämä tarkoittaa? Luterilaisen maailmanliiton jäsenkirkon pappi (+anglikaani, metodisti, reformoitu joillakin edellytyksin) saa kirkkoherran luvalla toimittaa yksittäisiä toimituksia. Piispa voi kyllä puuttua niihin, mutta päätösvalta on piispainkokouksenkin mukaan kirkkoherralla.
D
1 tykkäys
Oikein hyvä kirjoitus.
Piispa Leppänen yritti muuten vähätellä naispappeuden torjuntaa jollain tutkimustuloksella.
Oikea kysymys olisi kuinka moni kirkon sanomaan oikeasti uskova ja messuissa usein käyvä loukkaantuu miespappeihin tai naisten puuttumiseen alttarilta. Tässä mielessä nyt moitittujen järjestöjen “kannatus” on paljon isompi.
2 tykkäystä
Näin siis ev.lut. kirkon sisällä. Suomessa on uskonnonvapaus, joten valtiovallan puolesta kuka tahansa saa toimittaa millaisia tahansa uskonnollisia seremonioita kuten itse parhaaksi näkee, eikä poliisi tule pidättämään (jos ei mitään ihmisuhrikulttia olla kehittelemässä). Kun ryhmä uskovia haluaa viettää ehtoollista, he saavat siis valita sen toimittajaksi oman teologiansa mukaisesti Inkerissä vihityn papin, itse vihkimänsä papin tai vaikka tasa-arvoisesti vuorotella maallikoiden kesken ilman pappeja. Mutta joos halutaan toimia evlutin sisällä, niin toimitaan evlutin säännöillä, ja jos halutaan toimia katolisen kirkon sisällä, pelataan heidän säännöillään, jii än ee. Näin itse hahmottaisin viittauksen uskonnonvapauteen.
2 tykkäystä
Kyllä mutta miten evl sitä vastaan taistelee? Ei se ole kieltämässä Inkerin vihittyjä toimituksista.
D
Muistelisin yhden vihityistä maininneen, että hänen hiippakuntansa piispa antoi hänelle luvan yhteen messuun vuodessa.
Piispat ovat toukokuussa allekirjoittaneet paperin jonka mukaan asiasta päättää kirkkoherra.
D
2 tykkäystä
Sääntöjen kannalta keskeistä on se, minkä sääntöjen mukaan toimitaan. Esimerkiksi Merimieskirkon ehtoolliset ulkomailla ymmärtääkseni tapahtuvat ihan suomalaisten omin luvin, kysymättä kyseisten maiden luterilaisten kirkkojen piispojen tai kirkkoherrojen lupia. Vastaavasti Inkerin kirkon messut Suomessa tapahtuvat sen kirkon omin luvin. Tiloiksi on näissä saatettu pyytää vaikka paikallisen ev. lut. seurakunnankin tilat käyttöön, mutta Inkerin kirkon järjestämä selkeästi Inkerin kirkon väelle suunnattu messu Suomessa ei papin osalta vaadi paikallisen Suomen ev. lut. kirkkoherran lupia, koska kyse on toisen kirkon messusta vastaavasti kuin Merimieskirkkokaan ei tarvitse paikallisten lupia omien messujensa järjestämiseen. Suomen lupakysymys koskee tilannetta, jossa järjestetään Suomen ev. lut. kirkon messuja, ja jos niissä messua on toimittamassa toisen kirkkokunnan pappi.
Jos järjestetään selkeästi Suomen ev. lut. kirkon ulkopuolista messua, vaikka sitten ev. lut. kirkon jäsenistölle mainontaa suunnatenkin, niin silloin lupavaatimuksia ei ev. lut. kirkon suunnasta ole, koska toiminta ei ole ev. lut. kirkon eikä sen hallinnon valvonnan piirissä (vrt. Lähetyshiippakunnan toiminta tällä hetkellä). Aikoinaan ehtoollisen osalta ev. lut. kirkossa oli ohjeistus, että ehtoolliselle saa osallistua vain ev. lut. kirkossa tai sellaisessa kirkossa, jonka kanssa ev. lut. kirkolla on asiasta sopimus. Sen jälkeen kun ev. lut. kirkko antoi linjauksen, että muidenkin kirkkokuntien jäsenet saavat ev. lut. kirkon puolesta osallistua yksittäistapauksissa ev. lut. kirkon ehtoolliselle (toinen asia on, onko heillä omasta kirkostaan siihen lupaa), ei Suomen ev. lut. kirkossa vaikuta olevan aiemmasta poiketen enää käytännössä juuri opetettu enää myöskään kieltoa osallistua muiden kirkkokuntien ehtoollispöytiinkään - edes piispojen toimesta. Osallistumismahdollisuudesta useiden muiden kirkkokuntien ehtoollisiin ei toki silti edelleenkään ole ekumeenisia sopimuksia.
Kansanlähetyksellä ei moista ehtoa ole edes ollut. Kansanlähetyksen väkeä on ihan viime vuosiin saakka vihitty kirkkomme virkaan. Niitä henkilöitä joilla olis ollut muodollinen kelpoisuus pappisvirkaan Suomessa, mutta on vihitty jossain muualla, on suhteellisen vähän. Jarkolla ja Santerilla on oma virkakanta tiukempi. Kansanlähetyksellä in joitakin Venäjällä, Virossa tai muualla lähetyskentällä vihittyjä, joiden koulutus ei vastaa pappisviran vaatimuksia Suomessa. Esimerkiksi Markus Aitamäki on teologian kandidaatti ja kirkon nuorisotyönohjaaja. Jukka Repo on opiskellut pappistutkinnon Keltossa. Heillä ei olisi ollut edes mahdollisuutta pappisvirkaan Suomessa. Kumpikin on ollut vuosia lähetyskentillä ja ovat nyt kotimaan työssä.
1 tykkäys
Herätysliikkeistä kirkon lähetysjärjestöt ovat pyrkineet nimenomaan järjestämään messunsa ev. lut. kirkon järjestyksen mukaan. Siten, että ehtoollisen toimittaa sellainen pappi, jolla on Suomen ev. lut. kirkon järjestyksen mukaan oikeus toimittaa ehtoollinen. Se, että messu on herätysliikkeen tiloissa, ei tarkoita sitä, että ehtoollisen saisi toimittaa kuka tahansa, koska järjestöt ovat yleensä käytännössä sitoutuneet noudattamaan messuissaan Suomen ev. lut. kirkon järjestystä.
Sellaisissa järjestöissä, jotka eivät piittaa siitä, onko ehtoollisen toimittaja sellainen, jolla on oikeus toimittaa ehtoollinen myös Suomen ev. lut. kirkon järjestyksen mukaan, on toki uskonnonvapauden nojalla mahdollisuus toimia niin kuin toimivat. Otsikoissa näistä on ollut ainakin Esikoislestadiolaisten toiminta, jotka ovat päättäneet järjestää ehtoollisensa ilman Suomen ev. lut. kirkon pappeja, ja järjestää itse ehtoolliskäytäntönsä. Joitain muitakin messuyhteisöjä Suomen ev. lut. kirkon liepeillä on, jotka järjestävät itse ehtoollisensa ilman ev. lut. kirkon pappeja.
1 tykkäys
Meillä on useampia kanttoreita, muistaakseni kolme samassa seurakunnassa. Tämä jonka päättelen lestadiolaiseksi, on johtanut Rauhanyhdistyksen kuoroa ja levyttänytkin. Itse hän säestää normaalisti uruilla tai pianolla seurakunnassa virsiä, oli turistikanttorina Kanarialla vuoden, eikä häntä nyt ole näkynyt.
Paras kanttoreistamme on erittäin hyvä baritonilaulaja, joka soittaa myös viulua hyvin. Hänkin lähti turistikanttoriksi Kanarialle sen toisen pestin päätyttyä. Sitten on vielä kevyempään musiiikkiin enemmän suuntautunut naiskanttori, joka jäi juuri äitiyslomalle ja tilalle tuli uusi.
Hyvä seurakunnan musiikkipuoli on sellainen, jossa on edes yksi hiukan taitavampi ja monipuolisempi kanttori, jolta sujuu myös laulu lähes oopperatasoisesti. Edellisessä seurakunnassa oli sopraano, joka toimi myös muuten vahvasti klassisen musiikin puolella, mutta jolle kevyempikään ei ollut vierasta. Hän järjesti usein juhlapyhiksi jousikvartetin, oopperalaulajia ja esitti esim. Saint-Saensin Jouluoratorion mallikkaasti jouluaatonyön messussa.
Jarkko kertoi tästä itsekin henkilökohtaisesti vuosia sitten Ryttylän Kansanlähetysopiston kurssilla, ettei ole voinut edes harkita ottaa pappisvihkimystä teologiksi valmistumisen jälkeen, koska Suomen tilanne on mikä on. Ymmärrän hyvin, että kun tilaisuus Inkerin kirkossa järjestyi, hän otti vihkimyksen mielellään.
Mukava rauhallinen ja selkeä opettaja, josta on jäänyt vain hyvää sanottavaa. Hänellä naispappeus on syvästi omantunnon kysymys. Tällaisessa tilanteessa apostoli Paavalikin kehottaa kunnioittamaan sitä, joka on kieltäytynyt jostakin, minkä hänen omatuntonsa estää ja kunnioittamaan vakaumusta. Tämä tuntuu nyt kirkossa kokonaan unohtuvan. Aivan erityisesti arkkipiispa Luomalta.
5 tykkäystä
Voisitko avata tätä vähän enemmän, kun en ainakaan itse ymmärrä, mikä on tämä vaara, joka tässä on käsillä?
Minulle nämä Inkerin kirkon vihkimykset näyttäytyvät kahden osapuolen, näkökannan ja teologisen ymmärryksen välisenä konfliktina. Toisaalla ovat vihkimykset hakeneet sekä heidän puolustajansa. Heidän mukaansa ongelmana kiistassa on lähetystyön alasajo sekä konservatiivi- ja herätysliikekristittyjen elintilan kaventaminen kirkossa. Vanhalla virkakannalla olemiseen ei liioin ole tarpeeksi tilaa. Toinen osapuoli taas näkee Inkerin vihkimykset ongelmana ja skimaattisina. Tämä tarkoittaa varjokirkon luomista, yhteisten sopimusten painamista villaisella sekä yhdenvertaisuuden vastustamista vanhassa virkakannassa pitäytymällä ja sen mukaan toimimalla.
Kiista sitten laajenee laajemmaksikin konservatiivisuuden ja liberaalisuuden väliseksi skismaksi, kuten esimerkiksi Timo Eskolan ja Lauri Vartiaisen kirjoituksista voi lukea. Eskola kritisoi evl. kirkkoa oppien vieroksumisesta sekä lähetystyön kurittamisesta sekä pohtii, pitäisikö kirkosta erota. Samoin Vartiainen antaa ymmärtää evl. kirkon - siis jupakan toisen osapuolen - keskittyvän kokonaan, lähinnä tai vähintäänkin liikaa vain tämänpuoleisuuteen. Tällainen jako hyviksiin ja pahiksiin ei ole minusta onnistunut. Niin paljon ja niin mieluusti kun haluammekin kirkkomme alennustilaa kritisoida, tulisi kuitenkin ennemmin muistaa, ettei kirkko, piispat tai kirkon edustajat tässä jupakassa tai muutenkaan ole kieltämässä oppeja, polkemassa lähetystyötä tai vastustamassa uskonnonvapautta.
Vaan eivätpä ole Leppäsen tai Vähäkankaankaan kirjoitukset täysin vakuuttavavia. Samanlaista kiukkua, ohipuhumista, epäoleellisuuksia sekä vastustajan moittimista, toisaalta myös asiallisuutta ja osuvaa kritiikkiä. Näyttää siltä, että tunarointi tahdotaan aloittaa jo juttujen otsikkojen suurin kirjaimin. Näin siis Vartiainen, Eskola sekä Vähäkangas, ei kuitenkaan Leppänen. Ruokanen onnistuu minusta hyvin juuri siinä, että hän kykenee ylittämään vastakkainasettelun ja siten ilmaisemaan ymmärrystä molemmille osapuolille - jotka siis kuuluvat samaan kirkkoon, mikäli tämä joskus pääsee unohtumaan.
Kiistan ratkaisu ja seuraus on vihittyjen yhteisöjen katumus ja parannuksenteko tai heidän rankaisemisensa. Kirkon sisään rakennettavaa toista kirkkoa tuskin suostutaan hyväksymään - siis ainakaan sellaista kirkkoa, jossa naisia ei hyväksytä papeiksi. Näin se on minun silmilleni esitetty. @Kirkonrotta näyttäisi näkevän tilanteen kuitenkin eri näkökulmasta kuin muuten on esitetty ja siksi tahtoisin kuulla hänen ajatuksistaan lisää.
1 tykkäys
Otsikoiden osalta lienee hyvä tiedostaa se, että medioissa juttujen ja edes mielipidekirjoitusten kirjoittajat eivät nykyään välttämättä ole kirjoittaneet sitä otsikkoa, joka tekstissä on otsikkona. Lopullisen otsikon laatii toimitetuissa medioissa nykyään usein otsikoiden laadintaan erikoistunut henkilö toimituksesta. Omassa blogissaan kirjoittaja saa itse päättää otsikon, mutta jonkun muun päätoimittamassa mediassa otsikon voi olla laatinut se media. Monessa tapauksessa kirjoittajalta ei edes kysytä etukäteen, käykö median laittama otsikko.
2 tykkäystä
JohannesK,
Lue Ruokasen kirjoitus systemaattisen analyysin idealla vähän tarkemmin, niin huomaat, ettei se ole koherentti jäsennys eikä ehdotus. Mitä Ruokanen sanoo esimerkiksi naispappeudesta naispappeuden torjujille ja mitä anglikaanien ratkaisuista piispuuden ja yhteisöjen kannalta?
Tunnustus on sikäli uhanalainen, että evl-kirkon papiston ja jäsenistön käsitykset poikkeavat niin laajasti tunnustuksesta, että tunnustuksen rikkomisen juridinen käsittely johtaa juridisen yhdenvertaisuuden perusteella niin laajaan juridiseen prosessiin, ettei siihen ole resursseja. Alttariyhteyden ongelma ei koske vain pappien keskinäisiä suhteita vaan koko kirkon ja sen seurakuntien ja konkreettisten messujen ykseyden edellytyksiä.
Tunnustus ei ole alkuperäisesti juridinen eikä ole siten ensisijaisesti voimassa ja normatiivinen juridisesti vaan teologisesti. Se on juridinen toissijaisesti, kun se on otettu osaksi positiivista kirkko-oikeutta ja Suomen valtion lainsäädäntöä, jotka ja joiden sisältö ja olemassaolo ovat täysin kontingenttieja faktoja.
Tunnustus ei siis ole voimassa eikä sitä pidetä voimassa ensisijaisesti juridisilla sanktioilla vaan sen sisältöön vapaaehtoisesti sitoutumalla. Näin esimerkiksi Augsburgin tunnustus ymmärtää maallisen ja hengellisen vallan eron.
Tunnustuksen periaatteellinen oikeusteologinen ja -teoreettinen status on tavattoman kompleksinen kysymys, koska se on ikään kuin samanaikaisesti sekä positiivisen kirkko-oikeuden ylipositiivinen perusta että voimassa juuri siksi, että se on osa positiivista kirkko-oikeutta. Kysymys koskee lopulta sitä, onko positiivisella oikeudella mahdollista olla normatiivista ei-positiivista ylipositiivista perustaa vain onko ylipositiivinen aina positiivisesti asetettu. Positiivinen tarkoittaa siis legitiimi säätämisen perusteella voimassa olevaa.
2 tykkäystä
Tätä kysymystä pohditaan aivan liian usein ikään kuin olisi kysymyksessä jokin ihmisten välinen sopimusasia, joka voitaisiin ratkaista sopimalla yhteinen menettelytapa asiassa joka ei ole lainkaan sopimusasia, vaan hyvin yksiselitteinen asia Jumalan sanan valossa.
Silloin kun piispat opettavat Jumalan sanaa puhtaasti ja väärentämättömästi ja opettavat pitämään sen, mitä Kristus on käskenyt pitää, heidän auktoriteettinsa on Kristuksen vahvistamaa: “Joka kuulee teitä, se kuulee minua, ja joka hylkää teidät, hylkää minut…” (Luuk. 10:16; ks. myös Matt. 10:40; 1. Tess. 4:8)
Silloin kun he opettavat puolestaan sellaista, mikä on ristiriidassa Jumalan sanan kanssa, tai asettavat omilletunnoille ilman Jumalan sanaan ja säädöksiin perustuvaa tukea jotain sellaista, minkä he väittävät olevan välttämätöntä jumalanpalvelukseen ja hurskaaseen elämään, meillä on sitä varten selvä Jumalan käsky kavahtaa sellaista orjuuden iestä: ks. Luuk. 12:1; Matt. 15:9; Kol. 2:20-22; Gal. 5:1.
Martin Chemnitz, Taivaallisten opinkohtien käsikirja, s.69.
Nythän ev.lut. kansankirkkomme pyrkii arkkipiispansa johdolla kuormittamaan niiden ihmisten omiatuntoja joiden omatunnot Jumala on Pyhän Henkensä vaikutuksella sitonut sanaansa Jumalan sanan vastaiseen toimintaan pitäen sitä välttämättömänä jumalanpalveluksen yksimieliseen toimittamiseen. Tähän he yrittävät alistaa Jumalan sanalle kuuliaiset omattunnot ja pelaavat itselleen hyvin vaarallista peliä kuvittelemalla olevansa Jumalan asialla, vaikka tekevät näin menetellessään vakavaa syntiä Jumalaa vastaan. Mikään filosofinen kirkkopolitiikka ei pelasta heitä tästä synnistä Jumalan edessä, vaikka he tässä ajassa saisivatkin tahtonsa perille viedyksi ja vapautettua Jumalan sanan vastaiset käsityksensä kirkossaan vallitseviksi, joita kukaan ei enää olisi asettamassa kiistanalaiseksi.
Periaatteessa näin. Käytännössä kuitenkin on ollut aika paljonkin sellaisia tilanteita, että isoissakin tapahtumissa joissa pappeja on paikalla pilvin pimein, on kaikkien mahdollisten vaihtoehtojen joukosta nimenomaan liturgiksi valikoitunut jossain muussa kirkossa pappisvihkimyksensä saanut tapaus.
Monella ulkomailla alunperin vihityistä papeista on ihan virallisesti myönnetty oikeus toimia Suomen ev. lut. kirkossa pappina. Näitä on myönnetty monelle lähetyskentällä papiksi vihitylle ja siellä myös pappina toimineelle sen jälkeen, kun hän joskus myöhemmin on muuttanut Suomeen. Näiden pappien toimittamat messut Suomessa voivat olla ihan Suomen ev. lut. kirkon järjestyksen mukaisia messuja.
Viime vuosina uusien pappisoikeuksien myöntäminen Suomeen muualla papiksi alunperin vihityille ei ole ollut enää niin selvää. Mediassa otsikoissa on mainittu mm. Kenian vuoden 2016 pappisvihkimys, jonka jälkeen vuonna 2017 tehtyä anomusta Suomen ev. lut. kirkon pappisoikeuksista ei ole ilmeisesti vieläkään tuotu päätettäväksi, vaan anomus on tavallaan jätetty pysyvästi pöydälle.
Yhteistyöstä venäläisen organisaation kanssa seurasi ongelmia: