Tarkastelun tulokset riippuvat relevanttien teologisen lähteiden sisällöstä, tässä tapauksessa evl-kirkon normatiivisista dokumenteista.
Intressittömyyttä ei tarvitse tavoitella, mutta intressit eivät määrää tarkastelun tulosta. Samoihin tuloksiin voi päätyä riippumatta intresseistä. Ei intressittömyys vaan intressien hyvä tiedostaminen ja niiden kontrolli on hyvän hermeneutiikan kulmakivi.
Kyse on yksinkertaisesti hyvin kontrolloidusta hermeneuttisen proseduurista ja samalla myös hermeneuttisen nihilismin torjumisesta.
Uusimmassa Uusi Tie -lehdessä13.9.2024 on juttu otsikolla Kansanlähetys ja Sley saavat jatkaa kirkon lähetysjärjestöinä. Jutun on kirjoittanut Matti Korhonen. Lainaan tähän pätkän jutun lopusta.
Onko siis niin, että jatkossa järjestöihin tulee vain yhteisvihkimykseen osallistuneita uusia pappeja?
-Ei ole, Daniel Nummela vastaa. Pidemmän päälle täytyisi löytää tapa järjestää vihkimyksiä. Piispojen mukaan ei ole lain mukaan mahdollista järjestää erillisvihkimyksiä, mutta tälle ei löydy juridista tukea.
Nummela kertoo, että kirkossa järjestetään jatkuvasti vihkimyksiä, joissa vihitään vain naisia papeiksi. Samalla on ollut ainakin yksi tilanne, jossa kaksi järjestön pappia olisi ollut menossa vihkimykseen, johon oli osallistumassa vain miespappeja, mutta vihkimys peruttiin.
-On vaikea ymmärtää, miten tässä toteutuu tasa-arvo ja kohtuullisuus.
IMO sopuilun ja konsensuksen hakemisen aika kirkossa on jo ohi. Kuten Kotimaassa julkaistu Naisteologien mielipidekirjoitus todistaa, niin heidän ja perinteisen virkakannan edustajien välillä oleva kuilu on ylittämätön. Ainakin arvostamani emeritus pastori Sakari Korpinen on käyttänyt tätä Papitar-termiä viittaamassa naisteologeihin aivan avoimesti enkä näe termin käytössä mitään moitittavaa. Samoin sateenkaariteologeista voisi hyvin käyttää Paavalin lanseeraamaa Miehimys-termiä.
Ratkaisua evl-kirkon akuuttiin ykseysongelmaan (virkateologia ja avioliittoteologia) ei pidä hakea kirkkopoliittiseen kompromissien ja valtataisteluiden kautta vaan kirkon virallisesti voimassa olevan normatiivisen teologian sisällön mukaisesti.
Ensimmäinen tehtävä on selvittää ja kuvata kirkon virallisesti voimassa olevan normatiivisen teologian sisältö kirkon ykseyden edellytysten näkökulmasta.
Tehtävän suorittaminen edellyttää teologisen nihilismin voittamista itsessä ja sen sietämistä omassa kontekstissa, erityisesti lähikontekstissa.
Olen koettanut lueskella viime vuosina relevantteja teologisia lähteitä ja tutkimuskirjallisuutta. Niistä löytyy paljon enemmän toivoa kuin viimeaikaisista kirkkopoliittisista kamppailuista virallisissa päätöksenteko järjestelmissä ja mediassa.
Priscilla olisi mielestäni voinut puuttua vielä selvemmin asiavirheisiin joita kannanotossa oli.
Tietääkseni ainakaan Sley ei perinteistä avioliitto- ja seksuaalietiikkaa opettaessaan kannusta homoseksuaaleja eheytyshoitoihin kuten annettiin ymmärtää. Kyseessä on mediasta otettu väite.
Hyvä oli Prscillan esiintulo silti. Syrjintää kokee moni muu kuin ne joita suureen ääneen syrjityiksi huudetaan.
Asia josta yhtä mieltä voitte näin ulkopuolisen silmin olla on usko toisen osapuolen vilpittömyyteen. Siis ettei yksi puoli halua ensisijaisesti tasa-arvoisempaa maailmaa ja ole siksi valinnut pappeutta tai kirkossa vaikuttamista välineeksi; ja että toinen puoli ei ensin halua syrjiä naisia ja siksi tulkitse Raamattua kuten tulkitsee.
Tuolla tavallahan normaali politiikka toimii. Demari voi ajatella että kepulainen on kyllä “väärässä” jollain sanan määritelmällä, mutta vilpittömästi väärässä. Silti en oikein näe miten kirkossa tämä sama toimisi, jos ajatellaan että kirkko on jotain muuta kuin maallinen yhdistys.
Ekasta kappaleesta samaa mieltä. Toinen ei minusta ole enää täysin ajankohtainen. Rajalinjojen kannalta avioliittokysymys on kuitenkin nyt jo merkittävämpi. Vaikka virkakysymyksestä ja siihen liittyvästä yhteistyöstä jollakin ihmeellä päästäisiin nykyistä paljon suurempaan yhteisymmärrykseen, niin siitä koituva sopu jäisi varmaan melko lyhytaikaiseksi eikä se pelastaisi ev.lut. kirkkoa murenemasta tai jakautumasta (en ole varma siitä, kumpi näistä kahdesta kirkkoamme odottaa).
Varmasti tällainen sopu auttaisi siinä, että kirkossa olisi aiempaa suurempi porukka niitä, jotka yrittävät taiteilla jossakin keskivaiheilla ja aidosti suvaita eri tavoin ajattelevia. Ja se kai hidastaisi murenemista/jakautumista. Mutta sekin on minusta epävarmaa, olisiko hidastaminen hyvä vai huono juttu.
Usko siihen, että toinen osapuoli tavoittelee vilpittömästi hyvänä pitämiään asioita, on tosiaan tarpeen. Mutta, kuten sanoit, se ei voi riittää kirkon kaltaisessa yhteisössä, jossa jäsenten pitäisi jakaa paljon täsmällisemmät säännöt/opetukset kuin vain yleinen pyrkimys hyvään elämään. Demari ja kepulainen sentään molemmat tavoittelevat riittävän samanlaista tulosta.
On eri asia kokea oma ajattelu jostain asiasta kirkkaaksi ja ehdottomaksi kuin luopua kahdeksannen käskyn kunnioittamisesta ja kiistää asiasta toisin ajattelevien vilpittömyys.
Huomioksi myös ketjun otsikko joka viittaa viiden todellisen henkilön vihkimiseen Inkerin kirkossa ja seikkaan että Inkerin kirkko haluaa ylläpitää ykseyttä ja hyviä kirkollisia yhteyksiä Suomen ev.lut. kirkkoon. Eivät kyseiset henkilöt itse taikka Inkerin kirkko opeta että Suomessa kirkko olisi virkakysymyksessä tietoisesti ja tarkoituksellisesti luopunut Jumalan sanasta.
Inkerin kirkolla on oma piispansa, jonka kaitsennassa myös kyseiset suomalaiset pastorit ovat. Myös tämä piispa haluaa vaalia sisarkirkkojen välistä ykseyttä.
Näinhän se on. Kotimaan pääkirjoituksessa taas puututtiin siihen, että naispappeuden vastustajat olisivat epäasiallisia. Ja varmasti tällaisiakin on. Mutta kyllä epäasiallisuutta on toisellakin puolella. Ja erittäin paljon. Se unohtui pääkirjoituksesta. Nykyään pitäisi muka ottaa huomioon erityisesti vähemmistön asiakin, kirkossa näin ei tehdä.
Eiköhän se ole yhteinen minimi, että virka on evankeliumin julistamista ja sakramenttien toimittamista varten eikä toisinpäin.
Ensisijaisesti yksimielisyys tulee olla evankeliumin totuudesta ja sakramenteista.
Luterilaisessa kirkossa julistetaan luterilaisen tunnustuksen mukaista opetusta. Seikka kuka julistaa ja toimittaa on tähän ydinasiaan nähden sivuseikka.
Asiallinen ja kunnioittava kohtelu voi toki tuntua tylsältä, kun on saanut jo valmiiksi leiman vastapuolelta. Epäasiallinen kuitenkin aivan varmasti pahentaa asioita.
Jopa se pitää muistaa että vaikka ei “turvaa toimintamahdollisuuksia” eli on lähtenyt toiseen kirkkokuntaan tai viis veisaa muuten evl-piispoista, niin silti kohteliaisuus ja kärsivällisyys ovat Hengen johdossa elävän toimintatapoja. Kutsuttakoon sitä vaikka ekumeniaksi.
Naispapeille tullutta vihapostia tietenkin voidaan myös tietoisesti käyttää mediassa aseena. Voidaan yleistää sellaistakin, missä pitäisi nähdä muuta kuin käytetyt sanat. Kyseessä on toisinaan psyykkisesti häiriintyneiden tapa purkaa pahaa oloaan. Tällaisia on herätysliiketeologien mahdotonta täysin estää ja siitä on heitä väärin syyllistää.
Itseasiassa saman piispan suorittamat erillisvihkimykset siksi että vihittävät eivät tunnusta toistensa virkaa ei ole piispuuden kannalta teologisesti perusteltua.
Viran suhteen erilainen kirkkojärjestys tilanteessa jossa vihittävien kesken vallitsee yhteisymmärrys, ettei kumpikaan puoli ole harhaoppinen olisi peruste että sama piispa vihkii erikseen miehiä ja naisia.
Inkerin kirkon edellinen piispa vihki itse virkaan vain miehiä, mutta Suomen puolella teki kyllä alttari yhteistyötä myös naispuolisten pappien kanssa ja osallistui myös mm. Kaisa-Mari Hintikan piispanvihkimiseen. Tosin vieraana ei vihkijänä.
Jos Suomessa kirkkojärjestys sallisi erikseen vanhan virkakannan messuyhteisöt, olisi myös erillisvihkimykset perusteltuja.
Näin. Kirjoitin jossain edellä, että jos tahtoa olisi, vaihtoehtoja löytyisi.
Messuyhteisöt ovat kuitenkin tosiasia. Niitä on muillakin kuin konservatiivien järjestöillä.
Piispa Häkkinen oli aloitteellinen messuyhteisöjen roolin vahvistamisessa. Hän kertoi eläkkeelle jäätyään että tarkoitus ei ollut alunperin niinkään kontrolloida messuyhteisöjä kuin antaa niille tukea. Toisin kävi, hänen harmikseen.
Toinen mahdollisuus olisi myös helppo. Papit vihittäisiin kesäjuhlilla. Järjestöjen palvelukseen. Kirkon lähetystyötä on nääs Sleyn ja Kansanlähetyksen jne lähetystyö.
Mutta kuten Antti huomautti, jakolinja kons lib ei ole enää virkakysymyksen kohdalla.
Naisteologien kannanotto korostaa että lähetystyötä eivät saisi kirkon yhteydessä tehdä järjestöt jotka opettavat perinteistä avioliitto- ja seksuaalietiikkaa.
Tietämäni mukaan kaikissa ns.viidennen herätysliikkeen järjestöissä työntekijöiden tai vastuunkantajien epäasiallinen käytös asiassa johtaisi ennen pitkää “kehitys keskusteluun”. Oletan että sama pätee myös evankelisiin.
Muistelin jo aiemmin kiihkeitä vuosia, tarkemmin ehkä noin 2006-2008.
Silloin tuttu, merkittävässä asemassa ollut Sleyn teologi yritti osittain tuloksetta hillitä pahimpia päästöjä …
Eikä hän todellakaan itse luopunut vakaumuksestaan.
Mutta silloinkin suurin haaste oli maallikoiden ja liikkeen aktiivien tunnetila.
Olen tuntenut elämäni aikana kymmeniä vanhan virkakannan pappeja eikä tule mieleen juuri ketään joka ei olisi pyrkinyt asialliseen puheeseen.
Tätä esittämääsi vastakkainasettelua kyllä näkee usein naispappeuden kannattajien käyttävän. Se ei kuitenkaan ole asianmukainen. “Luterilaiseen tunnustukseen” kuuluu se, mitä Raamatussa lukee, jopa niin, että Raamattu on tunnustuksen normi ja tunnustuskirjojen yläpuolella. Se, kuka julistaa, ei ole mikään “sivuseikka” – koska Raamattu sisältää ohjeita siitä, kenen tulee julistaa, eikä Raamattu ole “sivuseikka”.
Kesä- ja lähetysjuhla vihkimiset voisivat olla perusteltuja, jos kyseessä olisi yleisempi järjestely koskien kaikkia järjestöjä. Vihittävän henkilökohtaisen virkakannan vuoksi erityisjärjestelyjä on vaikea perustella.
Nykyisellään pappisvihkimyksen ehtona ei ole pelkästään seikka että suostuu yhteisvihkimykseen. Lisäksi edellytetään että suostuu pappisviran hoidossaan yhteistyöhön kirkon kaikkien muiden pappien kanssa.
Perinteinen neuvo asiaa pohtineille nuorille teologeille: älkää ajatelko sitä vihkimistä, ajatelkaa sitä 40 vuoden työuraa.