Silloin tällöin tulee huomattua tahi ymmärrettyä Raamatusta jotakin sellaista, mitä ei ole ennen huomannut tai ymmärtänyt (tai sitten on, mutta on ehtinyt unohtaa). Ainakin minulle käy välillä näin. Ja sitten tahtoisin mainita asiasta jossakin, ihan vaan pätemisen jakamisen ilosta, mutta en keksi sopivaa paikkaa. Siltä varalta, että en ole ainoa, perustettakoon asiaa varten oma ketjunsa.
Ei, tämä ei ole sama juttu kuin Mikä puhutteli sinua. Nämä löydöt voivat toki olla puhuttelevia, mutta eivät välttämättä, ainakaan juuri sillä hetkellä. Eli tässä on kyse pikemminkin älyllisestä kuin tunnetason jutusta.
Aloitan.
Päivän saarnateksti oli Luukkaan evankeliumista, Sakkeus-kertomus. Siitä kolme juttua, joista eka tuli saarnasta, muut juolahtivat mieleen muuten vaan.
Jeesus nähdään usein köyhien ja sorrettujen puolustajana. Tämä on ihan ok juttu, mutta Sakkeus vauraana Systeemin edustajana oli ennemmin sortaja kuin sorrettu. Takuulla hänellä oli halveksijoita ja vihamiehiä, mutta varmasti myös liehittelijöitä ja suosijoita.
Puuhun kiipeäminen on ollut lapsuudesta asti niin normaali osa kertomusta, etten ole miettinyt sen epänormaaliutta. Kuinka tavallista oli, että rikkaat ja mahtavat kiipeilivät puissa? Kunnia ja maine olivat ihan eri lailla arvostettuja juttuja kuin meillä päin nykyään. Moinen tempaus oli kai jo itsessään melkoinen uskon (tai ainakin toivon, tai epätoivon) osoitus.
Kun sivustaseuraajat paheksuivat Jeesuksen veljeilyä syntisen kanssa, Sakkeus sanoi kaikkien kuullen (KR38: “astui esiin ja sanoi”) antavansa puolet omaisuudestaan köyhille jne. Miksi juuri tässä kohtaa ja miksei vain salassa Jeesukselle, nöyrästi? Olisiko motiivina julkiselle julistukselle ollut halu varjella Jeesuksen mainetta? Ainakin nyt tuli kaikille selväksi, että se, mitä tapahtuu, on Jeesuksen ansiota.
Tosin jos Sakkeus publikaanina oli hyvin inhottu henkilö (ja mahdollisesti epälegitiimiksi katsotun “miehitysvallan” edustaja; emme tiedä koettiinko näin), niin hänellä ei kenties paikkakuntansa ihmisten silmissä ollut tietyssä mielessä “kunniaa” menetettävänä. Toisaalta tällaisessa asemassa hänen olisi kannattanut yrittää käyttäytyä vähintään mahdollisimman arvovaltaisesti.
Mutta antiikinkin aikana oli (korkea-arvoisiakin) ihmisiä, jotka eivät käyttäytyneet asemansa vaatimalla tai muuten oman etunsa mukaisella tavalla, kuten tuon ajan historiateoksista ja luonnetutkielmista tiedämme.
Tuon ajan oloissa Välimeren itäpäässä oltaisiin luultavasti ensi sijassa noustu talon katolle jotta nähtäisiin joku kylään tulija väkijoukon yli. Ehkä kukaan ei olisi päästänyt Sakkeusta taloonsa (tai tämä olisi aistinut siellä vihamielisen ilmapiirin?) ja Sakkeuksen oma talo oli väärällä puolella kylää?
Yleisesti tuota käytetään väärin, että ne ns. auttajat saisivat itselleen nostetta siitä, kuinka hyviä ihmisiä he nimenomaan ovat. Auttavat niitä huonompia ihmisiä. Eläen tuon ryhmän kanssa symbioosissa, koska ilman uhriuttajia ei olisi uhriutujia. Molemmat elävät omassa mudassaan. Toki uhriuttajat elävät monesti näennäisesti loistokasta elämäänsä, jonka ovat saaneet usein riistämällä uhriutujia.
Pidän epätodennäköisenä sitä, että Sakkeus olisi ollut jokaisen jerikolaisen hyljeksimä ressukka jolla ei ollut mitään menetettävää mainetta. Kaikki asukkaat tuskin olivat juutalaisia, ja juutalaisillakin hurskauden ja isänmaallisuuden(?) aste takuulla vaihteli. Lisäksi rahalla saa kavereita ja suosiota. Veroheebojen päämiehenä hän oli organisaation pomo, ei yksinäinen susi/kojootti.
Ehkä Sakkeus ei halunnut tulla nähdyksi kurkkimassa jotain kohusaarnaajaa, joka Luukkaan evankeliumin edellisissä luvuissa oli käyttänyt hyvinkin kovaa kieltä rikkaita vastaan?
Muuten, joitakin lukuja aiemmin kohdassa Luukas 13: 6-9 hedelmätön viikunapuu saa armonaikaa:
Jeesus esitti vielä vertauksen: "Eräällä miehellä oli viinitarhassaan kasvamassa viikunapuu. Hän meni etsimään siitä hedelmiä, mutta ei löytänyt. 7 Silloin hän sanoi puutarhurille: ‘Jo kolmena vuotena olen käynyt etsimässä hedelmiä tästä viikunapuusta, mutta en ole löytänyt. Kaada se, sehän vain vie voiman maasta.’ 8 Mutta puutarhuri vastasi: 'Herra, anna sen olla vielä yksi vuosi. Minä muokkaan ja lannoitan maan sen ympäriltä. 9 Jospa se ensi vuonna tekee hedelmää. Jollei niin käy, käske sitten kaataa se.’"
Ja mistä puusta Jeesus sitten löytääkään Sakkeuksen roikkumasta? Metsäviikunapuusta!
Yleisesti kai ajatellaan niin, että evankeliumit eivät anna täysin kronologista kuvaa Jeesuksen saarnatoiminnasta - mikä selittää niissä olevat erot asioiden ajallisessa kertomisessa- vaan pikemminkin opetukset ovat temaattisesti järjestettyjä.
Teoriassa piileskely on varmasti mahdollista. Mutta ovatko puut keskellä cityä yleensä kätsyjä piilopaikkoja? Ja väkijoukosta huolimatta Sakkeus oli Jeesuksen “ulottuvilla”. Tämähän katsoi ylöspäin ja puhutteli S:a.
En oikein tiedä. Tästä raamatunkohdasta voisi saada sellaisenkin käsityksen, että ei oltu vielä Jerikon muurien sisäpuolella (jos sillä tuohon maailmanaikaan oli muurit) tai muuten varsinaisella taajama-aluella.
“Niinpä hän juoksi jonkin matkaa edemmäs ja kiipesi metsäviikunapuuhun nähdäkseen Jeesuksen, joka oli tulossa sitä tietä.” (Luuk. 19:4)
Eli näkisitkö asian mieluummin niin, että Sakkeus oli (tietoisesti tai tiedostamattaan) suuressa sielunhädässä, ja halusi osoittaa sen Jeesukselle riittävän dramaattisella teolla?
Mielestäni tein aloituksessa selväksi seuraavat jutut:
Puuhun kiipeäminen ei Sakkeuksen asemassa olevalta henkilöltä ollut “normaali” teko.
Edellisestä voi ihan mielekkäästi päätellä, että Sakkeukselle Jeesuksen näkeminen (kohtaaminen?) oli jotenkin iso juttu.
En ainakaan itse huomannut sanoneeni, että puuhun nouseminen olisi ollut jokin Jeesukselle suunnattu tempaus. Järkevämpää on lähteä siitä, mitä evankelista kertoo: Sakkeus ei päässyt näkemään Jeesusta, ja siksi kiipesi puuhun. En minä tuota ideaasi jyrkästi kiistä, mutta en näe sille erityistä tarvettakaan.
Muutama viikko sitten oli saarnatekstinä tuhlaajapoika-kertomus. Saarnaaja sanoi, että tp oli rohkea kun uskalsi myöntää epäonnistumisensa ja tulla pyytämään anteeksi. Toisaalta taas, eikö tp samalla tai jopa ennemmin ollut tolkuttoman röyhkeä? Hänhän ensin vaati ennakkoperinnön, siis käytännössä katkaisi välit isäänsä. Vain kuolleet peritään, joten poika ilmaisi että isä oli hänelle yhtä kuin kuollut, täysi turhake, pelkkä omaisuuden panttaaja. Ja kun omaisuus oli käytetty ja nälkäkuolema uhkasi, miehekäs teko olisi tietenkin ollut nääntyä siellä kaukomailla. Mutta silti poika tuli vielä takaisin.
Kyllä, komppaan. Nykyaika on vaan sellainen, että kaikessa korostetaan henkilön “rohkeutta” - jolla ei edes tarkoiteta mitään oikeaa, perinteistä rohkeutta, vaan jonkinlaista epäsovinnaista käytöstä, jonka “rohkeus” tulee siitä, että se on omien tunteiden motivoimaa - ja oikeuttamaa. Henkilö, joka lähtee pitkästä avioliitosta uuden onnen perään on “rohkea”. Toisen sukupuolen edustajaksi tälläytyvä on “rohkea”. Performanssin järjestäminen kirkossa kesken jumalanpalveluksen on “rohkeaa” jne. Tuli vaikutelma, että hieman samaan tapaan kuulemasi saarnaaja on puhunut tuhlaajapojan “rohkeudesta”. Anteeksipyytäminen vaatii nöyrtymistä, ei niinkään rohkeutta.
Itse ajattelen, että tuhlaajapoikakertomus on hyvin samankaltainen kuin kertomus viinitarhan työmiehistä (Matt. 20:1-16). Työnjohtaja on kuin isä, ensiksi tulleet ovat se kunnollinen veli, ja tuhlaajapoikia ovat ne työmiehet jotka saavat saman palkan minimaalisesta työstä. Tuhlaajapoikakertomuksen selityksessä se toinen veli jää usein liian vähälle huomiolle, vaikka juuri hänen reaktionsa on se, josta ihmisten yleensä pitäisi ottaa oppia taistellakseen omaa kateuttaan vastaan.
No kyllä tuhlaajapojalta varmasti rohkeuttakin vaadittiin lähestyä ihmistä, jota on verisesti loukannut. Sellainenhan saattaa vaikka kostaa. Mutta minkäs teet, kun ei muutakaan keinoa enää ole jäljellä.
Mua puhuttelee tuhlaajapoikavertauksessa erityisesti se, että anteeksipyynnössä ei tarvitse olla 100% puhtaat motiivit ja teologisesti hiottu toteutustapa, jotta Isä ottaisi vastaan. Tuhlaajapoikahan ei varsinaisesti edes pyydä täyttä armahdusta, vaan alempaa asemaa kuin hänellä ennen oli eli palvelijan tehtävää, ja isän reaktio on täysi yllätys. Riittää kun palaa kotiin.
Jep, tuota minäkin: kun ei muutakaan keinoa enää ole jäljellä. Tästä vähemmän jalosta motiivista riippumatta isä ihan juoksi vastaan, sangen epäarvokkaasti. Jos hän olisi edellyttänyt pojalta kelvollisia vaikuttumia, poika olisi nääntynyt katuojaan.