Tiettyjä tilanteita vaan on aika paljon, kun lähtökohtaisesti on sodassa muita uskontoja vastaan. Se on sisäänkirjoitettu tuon uskonnon rakenteeseen.
Viimeiset sanat, "How Taqiyya Alters Islam's Rules of War
This, then, is the dilemma: Islamic law unambiguously splits the world into two perpetually warring halves–the Islamic world versus the non-Islamic–and holds it to be God’s will for the former to subsume the latter. Yet if war with the infidel is a perpetual affair, if war is deceit, and if deeds are justified by intentions-any number of Muslims will naturally conclude that they have a divinely sanctioned right to deceive, so long as they believe their deception serves to aid Islam “until all chaos ceases, and all religion belongs to God.”( n49) Such deception will further be seen as a means to an altruistic end. Muslim overtures for peace, dialogue, or even temporary truces must be seen in this light, evoking the practical observations of philosopher James Lorimer, uttered over a century ago: “So long as Islam endures, the reconciliation of its adherents, even with Jews and Christians, and still more with the rest of mankind, must continue to be an insoluble problem.”( n50)
Whereas it may be more appropriate to talk of “war and peace” as natural corollaries in a Western context, when discussing Islam , it is more accurate to talk of “war and deceit.” For, from an Islamic point of view, times of peace-that is, whenever Islam is significantly weaker than its infidel rivals–are times of feigned peace and pretense, in a word, taqiyya.
Niin no, mitä on “jatkuva syöttö”? Ulkopolitiikassa nyt ei joka tapauksessa liikaa pidä luokkaa sanomisiin, on kyseessä sitten pohjoinen, eteläinen, läntinen tai itäinen valtio.
Uskonnonvapaus on toki melko myöhäsyntyinen ilmiö, mutta siinä islamilaisessakin historiassa on aika paljon vaihtelua, mitkä ovat milloinkin olleet toisuskoisten olot.
Sitä vain, että jos tuo valehtelu on sisäänkirjoitettu islamiin, tulisiko jokaiseen muslimiin suhtautua kuin jihadistiin vai millaisia erotteluita ja toimenpiteitä suosittelisit?
Itse sanoisin, että esittämäsi voidaan katsoa olevan lähtökohtaisesti totta islamististen ja aseinkin edistettävää jihadismia aktiivisesti keskiössä pitävien suuntausten ja organisaatioiden kanssa (Esim. Muslimiveljeskunta, salafi-islamistit ja shia-khomeinistit).
Ja noin yleensä ulkopolitiikan tasolla, länsi ei ole oikein vieläkään hokannut millaista sunnilaisuutta se on tavallaan edistänyt läheisillä liittolaisuuksillaan ja kaupankäynnillä tiettyjen arabi -islamilaisten maiden kanssa. Pelkkä khomenismin torppaaminen ei kerta kaikkiaan riitä, jos haluamme torjua tehokkaammin ääri-islamin leviämistä islamilaisissa maissa ja täällä Euroopassa.
Eikö jokainen muslimi ole jihadisti samoin kuin jokainen kristitty kilvoittelija? (Kielitoimiston sanakirjan määritelmä on epälooginen tässä kohden, niin kuin monessa muussakin kohden, sillä se on deskriptiivinen ja tulkitsee merkityksen ilmeisesti lehtijuttujen perusteella.) Muuhun viestissäsi minulla ei ole oikein kommentoitavaa; viimeisestä virkkeestä toki samaa mieltä.
Taitaa olla tuo kristillinen kilvoittelu ja askeesi sellainen “semipelagiolainen” vääristymä. Sitä “omavanhurskautta” monien reformaattisten kirkonoppineiden mukaan. Mutta toki totta tai ideaali meillä ortodokseilla, orientaaleilla ja katolisilla.
En kuitenkaan sanoisi, että jokainen muslimi on jihadisti sanan nykyisessä Isis ja AlQaida merkityksessä. Ja toisaalta khomeinistisen shialaisuuden sanoisin kohdistuvan joidenkin militioiden kautta Irakin sunneihin, mutta toki he ovat kiinnostuneita israelilaista ja mahdollisesti amerikkalaisista. Tämä jälkimmäinen taasen on tänään enemmänkin kiinni Trumpin ja Israelin halusta eskaloida kuin Teheranin mullaheista. Ja tässä he ovat kyllä “kilvoitelleet” paremmin nuo ensinmainitut.
Ja kun nyt puhutaan jihadismista tai sodan pyhyydestä, rohkenisin kyllä väittää että erityisesti Yhdysvaltojen valkoisten evankeelisten/herätyskristillisten kannattamassa ulkopoliittisessa orientoitumisessa, jota Trump näyttää mukailevan, on selviä viitteitä uskonnollisuudesta, jota ei mielestäni voida pitää maltillisena tai askeettisena. Ja paikoin edes kristillisenä.
En löytänyt ihan sopivaa viestiketjua, mutta tänne sopinee. Aihe tuli mieleeni alla olevasta tuoreesta uutisesta:
“Rikosoikeuden professori haluaa poistaa laista säännöksen, joka kieltää Koraanin polton Suomessa”
Koraanin polttaminen on mielestäni yksinkertaisen tyhmää, koska kyseinen kirja ei nähdäkseni sisällä mitään erityisen moitittavaa. Se on jopa melko kesy verrattuna Vanhaan testamenttiin.Toki kirjan häpäisy loukkaa muslimeja, mutta on otettava huomioon, että islamilainen maailmahan ei seuraa suoraan Koraanin opetuksia vaan jatkuvasti itse loukkaa niitä.
Toki fanaattisimmat muslimit puolestaan näyttävät olevan hyvinkin herkkiä loukkaamaan muiden pyhintä kuten polttamalla valtiolippuja.
Itse olen sitä mieltä, että lakipykälän uskonrauhan häirinnästä tulisi koskea vain selkeitä häirintätapauksia elävässä elämässä eikä laisinkaan uskontoon kohdistuvaa kritiikkiä tai pilkkaa.
No, entinen apulaisvaltakunnansyyttäjä tunnusti, asiaa tiedustellessani, eduskunnan lakivaliokunnan vieraillessa valtakunnansyyttäjän toimistolla, että islamin kritiikkiä koskevaa sananvapautta rajoitetaan muslimien vihareaktioiden takia.
Mutta Koraanihan ei todellakaan kehota vastaamaan kritiikkiin räjähteillä.
Ilmeisesti käsitteet menevät harmillisesti sekaisin virkamiestasolla. Sananvapaus kuitenkin on yksi asia ja uskonrauhan rikkominen toinen. Miten jonkin asian polttaminen liittyy sananvapauteen millään tavalla? Sananvapaushan tarkoittaa sitä, että sanottavansa voi sanoa vapaasti, mutta jonkin asian sytyttäminen tuleen ei ole minkään asian sanomista, vaikka teon merkitys olisikin suunnilleen sama kuin sanoisi, että pitää parempana sitä, että Koraania ei olisi koskaan kirjoitettu.
Kyse on ilmaisunvapaudesta, joka toki käsittää sananvapauden lisäksi muutakin. Pilapiirrokset ja kirjojen polttaminen yms mahtuvat hyvin siihen kategoriaan.
Huomauttaisin, että Koraani ei todellakaan kehota tuollaisia tekemään. On täysin selvää, että fanaattiset muslimit ovat luopuneet Koraanista ja Allahista (=Jumalasta). Koraani voi hyvinkin olla Allahin kirja, mutta sitä selittävät hadithit, joita nykyislam ja muslimit seuraavat, ovat selvästikin keskiajan sarvipäiden tulkintoja.
“Islam perustuu hadith-kirjallisuuden ohella myös Koraaniin. Vaikka Koraani on periaatteessa islamin korkein auktoriteetti, tiedot Muhammedista, Mekasta, ja uskonnollisista rituaaleista tulevat lähes kokonaan hadith-kirjallisuudesta eivätkä Koraanista. Hadithit myös kertovat, miten Koraanin sanoja on oikealla tavalla tulkittava, joten tässä suhteessa Koraani jää niille alisteiseksi.” (Wikipedia)