Jos yrittää (kompastellen kykynsä ja luontonsa mukaan) olla ja elää kristitty, ymmärtää, että lähimmäistään tulee auttaa. Periaate on kaunis. Entäs käytäntö?
Jos on kova halu auttaa, ja saa positiivisia fiiliksiä toisten auttamisesta, niin sitä toki tekee niin paljon kuin pystyy. Kykyjensä ja mahdollisuuksiensa ja osaamisensa mukaan. Miten asettaa rajat? Mikä on kohtuus? Kuinka tulkita “lähimmäinen”? Kuinka paljon saa ajatella itseäänkin? Ellei pidä itsestään huolta, ei pysty muitakaan auttamaan.
Olen usein törmännyt tähän kysymykseen, ja jo ajat sitten löytänyt omat rajani läheltä. Mikä olisi mies, joka ei oman perheensä ihmisiä auta? Lisäkohteita löytyy hakemattakin lähisuvusta, ja sieltä löytyvien kohteiden lisäksi ei oikein jää sen enempää taloudellisia kuin muitakaan resursseja laajempaan auttamiseen. Ulompi rajani on kotimaan sotaveteraanit ja vähävaraiset lapsiperheet. Maailmaa en enää kykenee auttamaan.
On niin paljon kärsiviä ihmisiä, omat reaaliset voimat rajalliset.
Moskova opettaa, arki puree, reality bites, ja elämä on kovaa, ja juuri nyt tavallistakin kovempaa (kirjoitan sairaalan letkuissa neljättä päivää paastoten ja odottaen, että lääkärit uskaltaisivat aloittaa rankan operaation monivaivaiselle).
Autettavia on paljon, hyvin paljon - jo lähipiirissäkin iäkkäitä huonokuntoisia sairaita, jotka asuvat yksin. Meitä ajokortillisia ja auton omistavia ja ajokykyisiä kuljettajia ja asioiden toimittajia sen sijaan on suvussa niukasti, sota vei miehet. Olen auttanut minkä olen pystynyt, ja aika paljoon olen pystynyt, vaikka itse kehunkin.
Paitsi autokuskina, olen remontti- ja korjausmiehenä, ja elektroniikka-, ja sähkölaitteiden korjaajana ja huonekalujen korjaajana ja kasaajana ja vaikka minkä laitteen virittäjänä antanut nikkarointiapua. Myös nuoremmillekin sukulaisille, koska eivät ole ehtineet vielä oppia kaikenlaista tarpeellista pienkorjaushommaa.
Sairastuminen ja sairaalakeikka joka venyy onkin tuonut esiin mielenkiintoisesti sen, kuinka arvokas ja “arvokas” olen.
Arvokas olen vaimolleni ja lapsilleni ja lastenlapsilleni, aidosti arvokas. Pienin lapsenlapsi kysyi vaimoltani: “itkikö vaari kun se joutui jäämään yksin sairaalaan?”
“Arvokas” olen niille etäisemmille sukulaisille, joille on ikävää kun heille tulee pulmia ja järjesteltävää kun passaripoika ei olekaan heti valmis hyppäämään hommiin kun kutsu kuuluu.
Kun kyvyttömyyteni hoitaa “velvollisuuksiani” johtuu vakavasta sairaudesta, tämä tuntuu kohtuuttomalta. Kun oikeasti kyse ei edes ole aidoista velvollisuuksistani, vaan silkasta hyväntahtoisuudestani auttaa, jota jotkut ilmeisesti pitävät itsestäänselvyytenä niin, etten edes sairaspoissaoloa saisi. Tekisi mieli puhua itsekkyydestä ja apuni hyväksikäytöstä.
Mitkä ovat auttamisen rajat?
Ketkä kaikki ovat lähimmäisiä?
Mikä on kohtuus?