Itsekkyys, kohtuus ja toisten auttaminen

Jos yrittää (kompastellen kykynsä ja luontonsa mukaan) olla ja elää kristitty, ymmärtää, että lähimmäistään tulee auttaa. Periaate on kaunis. Entäs käytäntö?

Jos on kova halu auttaa, ja saa positiivisia fiiliksiä toisten auttamisesta, niin sitä toki tekee niin paljon kuin pystyy. Kykyjensä ja mahdollisuuksiensa ja osaamisensa mukaan. Miten asettaa rajat? Mikä on kohtuus? Kuinka tulkita “lähimmäinen”? Kuinka paljon saa ajatella itseäänkin? Ellei pidä itsestään huolta, ei pysty muitakaan auttamaan.

Olen usein törmännyt tähän kysymykseen, ja jo ajat sitten löytänyt omat rajani läheltä. Mikä olisi mies, joka ei oman perheensä ihmisiä auta? Lisäkohteita löytyy hakemattakin lähisuvusta, ja sieltä löytyvien kohteiden lisäksi ei oikein jää sen enempää taloudellisia kuin muitakaan resursseja laajempaan auttamiseen. Ulompi rajani on kotimaan sotaveteraanit ja vähävaraiset lapsiperheet. Maailmaa en enää kykenee auttamaan.

On niin paljon kärsiviä ihmisiä, omat reaaliset voimat rajalliset.

Moskova opettaa, arki puree, reality bites, ja elämä on kovaa, ja juuri nyt tavallistakin kovempaa (kirjoitan sairaalan letkuissa neljättä päivää paastoten ja odottaen, että lääkärit uskaltaisivat aloittaa rankan operaation monivaivaiselle).

Autettavia on paljon, hyvin paljon - jo lähipiirissäkin iäkkäitä huonokuntoisia sairaita, jotka asuvat yksin. Meitä ajokortillisia ja auton omistavia ja ajokykyisiä kuljettajia ja asioiden toimittajia sen sijaan on suvussa niukasti, sota vei miehet. Olen auttanut minkä olen pystynyt, ja aika paljoon olen pystynyt, vaikka itse kehunkin.

Paitsi autokuskina, olen remontti- ja korjausmiehenä, ja elektroniikka-, ja sähkölaitteiden korjaajana ja huonekalujen korjaajana ja kasaajana ja vaikka minkä laitteen virittäjänä antanut nikkarointiapua. Myös nuoremmillekin sukulaisille, koska eivät ole ehtineet vielä oppia kaikenlaista tarpeellista pienkorjaushommaa.

Sairastuminen ja sairaalakeikka joka venyy onkin tuonut esiin mielenkiintoisesti sen, kuinka arvokas ja “arvokas” olen.

Arvokas olen vaimolleni ja lapsilleni ja lastenlapsilleni, aidosti arvokas. Pienin lapsenlapsi kysyi vaimoltani: “itkikö vaari kun se joutui jäämään yksin sairaalaan?”

“Arvokas” olen niille etäisemmille sukulaisille, joille on ikävää kun heille tulee pulmia ja järjesteltävää kun passaripoika ei olekaan heti valmis hyppäämään hommiin kun kutsu kuuluu.

Kun kyvyttömyyteni hoitaa “velvollisuuksiani” johtuu vakavasta sairaudesta, tämä tuntuu kohtuuttomalta. Kun oikeasti kyse ei edes ole aidoista velvollisuuksistani, vaan silkasta hyväntahtoisuudestani auttaa, jota jotkut ilmeisesti pitävät itsestäänselvyytenä niin, etten edes sairaspoissaoloa saisi. Tekisi mieli puhua itsekkyydestä ja apuni hyväksikäytöstä.

Mitkä ovat auttamisen rajat?

Ketkä kaikki ovat lähimmäisiä?

Mikä on kohtuus?

5 tykkäystä

Olen tämän kanssa joutunut pitkään kipuilemaan. Nimenomaan sen kanssa, että on oikein ja välttämätöntä sanoa monesti ei myös läheiselle ihmiselle. Torjua täysin ja jatkaa omaa elämäänsä.

Periaatteessa vastaus on mielestäni yksinkertainen: auta sitä mitä haluat auttaa. Jos et halua kysy miksi? Vastaus voi auttaa ymmärtämään omia heikkouksiasi, tai se miksi toisesta johtuvasta syystä et halua “auttaa”. Lainausmerkit siitä, että sellaisen auttaminen, joka ei apua kaipaa on negatiivista toimintaa molempien kannalta.

Lähimmäinen on jokainen, joka kohdataan. Arkielämässä läheiset ovat lähimmäisiä, ja sitten ne, joita kohtaa kylällä/kaupungilla käydessä. Lähimmäisiä eivät ole varsinaisessa mielessä ne, joita ei kohtaa, koska he ovat jossain kaukana. He ovat kauimmaisia. On helppo tosiaan ajatella, että perhe on läheisiä; heidät kohtaa vähän väliä. Myös p. apostoli Johannes sanoo, “Jos joku, jonka toimeentulo on turvattu, näkee veljensä kärsivän puutetta mutta sulkee häneltä sydämensä, kuinka Jumalan rakkaus voisi pysyä hänessä?” Tässä on kyse siis veljestä, sellaisesta, joka on lähellä. Ja jos ei lähellä olevaa = läheistä = lähimmäistä auta, niin se on merkki siitä, että Jumalan rakkaus ei pysy hänessä - sillä hän ei rakasta.

Kun toiset pyytävät ilmaista apua, siis jotain tällaista autonkuskina toimimista tai muuta vastaavaa, jossa on kyse siis siitä, että he eivät halua maksaa palveluksesta, vaan käyttää ilmaista sukulaispalvelua, on minusta noudatettava näitä p. apostoli Paavalin “kolehtipuheen” ohjeita (2. Kor. 8, 9):

Jos antajalla on hyvää tahtoa, hänen lahjaansa pidetään arvossa sen mukaan, mitä hänellä on, eikä vaadita sellaista, mitä hänellä ei ole. Tarkoitus ei toki ole, että muiden tilanteen helpottuessa te joutuisitte tiukalle. Kysymys on vastavuoroisesta jakamisesta. Nyt on teillä yllin kyllin ja voitte lievittää heidän puutettaan, sitten voivat taas he yltäkylläisyydestään lievittää teidän puutettanne, ja näin toteutuu oikeus ja kohtuus. Onhan kirjoitettu: – Sillä, joka oli koonnut paljon, ei ollut liikaa, eikä siltä, joka oli koonnut vähän, puuttunut mitään.

Kukin antakoon sen mukaan kuin on mielessään päättänyt, ei vastahakoisesti eikä pakosta, sillä iloista antajaa Jumala rakastaa. Hänellä on teille annettavana runsaasti kaikkia lahjoja, niin että teillä on aina kaikki mitä tarvitsette ja voitte tehdä runsaasti kaikkea hyvää. Onhan kirjoitettu: – Hän jakelee, hän antaa köyhille, hänen hyvyytensä kestää ikuisesti. Hän, joka antaa kylväjälle siemenen ja suo ravinnoksi leivän, antaa teillekin siemenen ja moninkertaistaa sen, ja hän sallii teidän hyvyytenne sadon karttua. Te saatte kaikkinaista rikkautta ja voitte osoittaa runsaasti anteliaisuutta. Näin meidän työmme synnyttää kiitollisuutta Jumalaa kohtaan. Tämän palveluksen toimittaminen ei vain täytä pyhien tarpeita, vaan lisäksi se saa yhä useammat kiittämään Jumalaa. Kun te tällä työllänne annatte todistuksen uskostanne, lahjanne saajat ylistävät Jumalaa siitä, että te näin tunnustatte kuuliaisuutenne Kristuksen evankeliumille ja jaatte omastanne anteliaasti heille ja kaikille muillekin. Näin he myös rukoilevat teidän puolestanne ja ikävöivät teitä sen ylenpalttisen armon vuoksi, jota Jumala on osoittanut teille. Kiitos Jumalalle hänen sanomattoman suuresta lahjastaan!

On tosiaan muistettava, että tässä on kyse nimenomaan kolehdista, ei mistä tahansa lähimmäisen, keskimatkalaisen tai kauimmaisen auttamisesta.

2 tykkäystä

Organisoitu hädänalaisten auttaminen saa monenmonet ihmiset osallistumaan kustannuksiin ja antamaan lahjoituksia vähästäänkin.

Mutta kaikkialla, missä rahat liikkuu, tulevat toimintaan myös langenneen ihmiskunnan ikävimmät edustajat, kohtuuttoman ison siivun itselleen avustuksen ohella ottavat ja joskus ihan täydet huijaritkin.

Kuinka paljon saa ajatella itseäänkin?

Minä en ole kristitty, mutta olen ajatellut, että auttaessa tulee pohtia todellista hätää. Jos vastakkain ovat tutun luottotietojen meneminen ja oma uusi läppäri tai lomamatka, niin minusta tuntuisi epäreilulta ostaa uusi läppäri tai lähteä lomalle, koska luottotietojen menetys vaikeuttaisi tutun elämää kauan aikaa. Jos tuttu sen sijaan tahtoisi hääjuhliinsa jonkin kivan jutun, niin en antaisi, koska ilman kivaa juttuakin tulee toimeen.

Kun tarkastelun ulottaa globaaliksi, rupeaa tuntumaan, että mitään ei saisi tehdä. Silloin minusta on vain hyvä tunnustaa, että olen äärimmäisen itsekäs ja valitsen oman nautintoni sen sijaan että lahjoittaisin ylimääräiseni köyhille, jotka kipeääkin kipeämmin tarvitsevat. Kun muistaa, että minä lähden lomalle samaan aikaan, kun muut kuolevat halvan perusterveydenhuollon puutteeseen, niin se pitää elämässä kiinni, muistuttaa ihmisen perusluonteesta ja omasta vajavaisuudesta.

Minulla on kokemus, että mitä enemmän rahaa on, sitä vaikeampi on auttaa. Kun olin köyhä opiskelija, lahjoitin rahaa surutta. Jätin tilille vain sen verran, että kuun loppuun selvisin. Mitä enemmän omaisuutta kertyy, sitä vaikeammaksi lahjoittaminen muuttuu. Kun ei ole antaa kuin vähän, antaa melkein kaiken, mutta kun on antaa paljon, niin antaa vähän.

Jos opiskelijana pystyin auttamaan köyhää ostamalla tälle melkein viimeisillä rovoillani välttämättömät kengät, niin kylläpä siitä tuli hyvä olo. Ei haitannut, että kuukauden viimeisen viikon jouduin syömään vähän yksinkertaisemmin ja jättämään yhden aterian yliopistolla väliin. Kun omaisuutta on enemmän, niin ei tee mieli lahjoittaa edes niitä kenkiä.

Rahaan jotenkin kiintyy. Kun tietää, että käytännössä kuitenkin kaikki mikä tulee, myös menee, on lahjoittaminen helpompaa. Kun tietää, että olisi mahdollisuus kerätä säästöjä, kitsaus lisääntyy.

Lueskelin juuri äsken monikulttuuristen suhteiden käytännöistä. Monesti näyttää olevan tapana, että vauraampaan länsimaahan muuttanut jakaa merkittävän osan tuloistaan köyhemmille sukulaisilleen. Myös puolison rahaa saatetaan jakaa.

Jos pitäisi arvata, niin arvaisin, että harvoinpa suomalaisen kristitynkään rahat menevät eniten tarvitsevalle, ihmiselle, joka on välttämättömän tarpeessa. Sen sijaan ne saatetaan antaa omalle lapselle, vaikka lapsi tulisi toimeen ilmankin - vaikka sitten opintolainan turvin.

Minusta auttamisessa on tärkeintä kohdata oma k-sipäisyys eikä ruveta selittämään sitä pois. En auttanut, vaikka olisin voinut, koska olen itsekäs. Jos itsekkyyttä rupeaa selittämään pois, joutuu elämään sen ristiriidan kanssa, että omat nautintoni ovat tärkeämpiä kuin monien ihmisten aivan välttämättömät perustarpeet.

Itsekkyydellä omien tarpeiden pistämisen etusijalle voi selittää, mutta muuten se on vaikeaa.

4 tykkäystä

Tähän näköjään jäi kännisellä päällä jatko kirjoittamatta. Kirjoitan sen nyt selvänä.

Mainituissa monikulttuurissa suhteissa näkyy todellisuus, jossa ihminen ei ole yksi tai yksin vaan kiinteä osa yhteisöään. Hänellä on sekä sukuun liittyviä oikeuksia että velvollisuuksia.

Ero suomalaiseen kulttuuriin on suuri. Suomessa ajatellaan, että ihmisen ansaitsemat rahat ovat hänen omiaan. Hän voi halutessaan jakaa niistä hyvyyttään muille, mutta se ei ole velvollisuus. On kuitenkin kulttuureita, joissa suomalainen hyvyys on kulttuurista neutraaliutta. Omasta annetaan, koska katse on yhteisössä ja lähimmäisessä eikä yksilössä.

Lieneekö kristillisellä perinteellä vaikutusta yksilökeskeiseen kulttuuriin?

[quote=“Junatunneli, post:6, topic:1997, full:true”] Mainituissa monikulttuurissa suhteissa näkyy todellisuus, jossa ihminen ei ole yksi tai yksin vaan kiinteä osa yhteisöään. Hänellä on sekä sukuun liittyviä oikeuksia että velvollisuuksia.

Ero suomalaiseen kulttuuriin on suuri. Suomessa ajatellaan, että ihmisen ansaitsemat rahat ovat hänen omiaan. Hän voi halutessaan jakaa niistä hyvyyttään muille, mutta se ei ole velvollisuus. On kuitenkin kulttuureita, joissa suomalainen hyvyys on kulttuurista neutraaliutta. Omasta annetaan, koska katse on yhteisössä ja lähimmäisessä eikä yksilössä.

Lieneekö kristillisellä perinteellä vaikutusta yksilökeskeiseen kulttuuriin? [/quote]

Takuulla on. Mutta ei ihan sellaista kuin moni ehkä toivoo, ts. “kristinusko tekee ihmisistä itsekkäitä!!!” Ennemmin näin: Kristillinen perinne on vahvasti vaikuttanut siihen, että yhteisön heikoimmista huolehtimista ei ole jätetty vain perheiden varaan, sillä kaikki perheet ja suvut eivät voi samalla tavalla tukea omiaan. Varhaisessa kirkossa on itsestään selvästi autettu toisia kristittyjä, olivat nämä sukua tai eivät. Ja mahdollisuuksien mukaan tätä velvoitetta on toteutettu myöhemminkin. Protestanttisissa ja erit. luterilaisissa maissa yhteiskunta kehittyi siihen suuntaan, että nämä velvollisuudet siirtyivät kirkolta maalliselle esivallalle. Sitä kautta on kehittynyt ns. hyvinvointivaltio. Sen heikkous on kuitenkin se, että kun auttamista tehdään yhteisillä varoilla ja keskitetysti (ja jäljistä päätellen kokonaisuutena tehokkaammin kuin noissa sukutasolla yhteisöllisemmissä kulttuureissa), yksilöiden tietoisuus omasta henkilökohtaisesta vastuusta heikentyy.

Eipä kannata demonisoida noin kovasti kristinuskoa, saati suomalaisia. Muunkulttuurisiin kehitysmaihin verrattuna kristillisissä maissa kerätään kaikilta veroja, ja suomalaisilta erityisen raskaasti. Veroilla tuotetaan tasa-arvoinen ja kaikkia auttava (ei vain sukua ja omaa kylää) hyvinvointivaltio: terveydenhuolto, sosiaali- jne.

Varmasti suomalainen - länsimainen kristillinen - systeemi on tasa-arvoisempi ja heikoimpiakin auttava, ilman sukulaisten suosimista.

1 tykkäys

Niin. Karkeana esimerkkinä voisi esittää vaikkapa satunnaisen rikkaan yrittäjän antama apu liikuntakyvyttömälle vammaiselle.

On selvää, että ilman mitään apua tämä vammainen ei kykene huolehtimaan itsestään ja kuolee nälkään.

Rikkaan yrittäjän antama tuki on hyvä antaa pienissä erissä ja pitemmän ajan kuluessa. Koska jos tämä rikastunut yrittäjä ennen yritystoimintansa aloittamista olisi lahjoittanut kaiken siinä vaiheessa vielä vähäisen omaisuutensa tälle vammaiselle, niin lopputuloksena molemmilla menisi paljon huonommin.

Tässä tietysti on yksinkertaistettu rajusti todellisuutta, mutta idea tuli varmasti selväksi.

Sellaisten ihmisten, jotka kykenevät tekemään tuottavaa työtä yhteiskunnan hyväksi, on huolehdittava siitä, että heidän liiketoimintansa on jatkuvaa ja mahdollisimman kannattavaa. Näin ollen rikkaankaan ihmisen ei tulisi tehdä liian suuria lahjoituksia köyhille, vaan köyhille täytyy kerätä monta pientä puroa, joista yhdessä tulee riittävän suuri virta.

1 tykkäys

Olenpa itsekin tätä pohtinut - ja tullut vakuuttuneeksi siitä, että myös yksilön insentiivit tehdä työtä täytyy ottaa huomioon. Jos lähtökohta on pelkästään tuo, minkä kuvaat, niin silloinhan ihmisen ei kannata nähdä vaivaa yhtään sen enempää kuin että itse saa perus elintarpeet, eli Suomessa elellä sossupummina vaikkapa teologiaa lueskellen.

Olen erittäin kiinnostunut kuulemaan hyvin perusteltuja ratkaisuja tähän dilemmaan.

Moni ihminen antaa hätää kärsivälle, kun hätää kärsivä tulee lähelle konkreettisessa muodossa, tunteisiin vedoten. Joissakin lehdissä, joissa kerjätään avustusta hädänalaisille, on lapsien kuvia, jotta vaikutus lukijan tunnemaailmaan olisi voimakkaampi. Moni ihminen ei välitä sikojen tai kanojen huonosta kohtelusta, mutta jos esim. kissoille tehtäisiin samaa kuin niille, älähdettäisiin voimakkaasti, koska kissoihin on ehtinyt syntyä tunneside. Tällaisia ajatuksia heräsi, kun satuin tänään katsomaan alla näkyvän lyhyen videon, jossa kerjäläinen kerjää yhdessä suloisen kissansa kanssa. Voi olla, että moni antaa kyseiselle kerjäläiselle suloisen kissan tähden. (Kyltissänsä lukee: Kitty and I need help!) Jos kerjäläisellä olisi lemmikkinään esim. ruma sammakko, luultavasti harvempi antaisi.

2 tykkäystä

Satuinpa törmäämään eurooppalaiseen ilmiöön uudessa länsimetrossa. Junaan tuli nuori vierasmaalaisen näköinen jätkä kerjäämään jakamalla ensin lappuja matkustajille ja sitten keräämällä potin ja laput takaisin.

En suostunut ottamaan lappua jossa luki jotain sinnepäin että I have no job, I have two sisters and brothers etc. Olen ainakin Italiassa ja Israelissa törmännyt vastaaviin. Sanoin että I dont have money, koska en juuri koskaan pidä lompakkoa mukana, ainoastaan kortin pienessä kotelossa ajokortin kanssa.

Tuolla kaverilla tuskin oli metrossa lippuakaan, joten tarkastajan tulisi puuttua tällaiseen ja vaatia 80€ tarkastusmaksu liputtomuudesta ja ohjata ulos häiritsemästä. Olen nimittäin alkanut saada tarpeekseni ammattikerjääjistä, joita istuu vähän siellä täällä kadunkulmissa.

Olen kerran antanut yhdelle romanialaisnaiselle joka työnsi lastenvaunuja ja antoi uskottavan kertomuksen yli kymmenen vuotta sitten ennen kuin kerjäläisongelma oli alkanut katukuvassa. Se että kerjäys on ammattimaista, joku ostaa heille lentoliput ja sitten laittaa heidät kadunkulmiin tai juniin ja kerää potin on törkeää ihmiskauppaa maassa, jossa sosiaaliturva on avuntarvitsijoille.

7 tykkäystä

Kysyisin, myisikö tyyppi kissansa kympillä ja veisin sen sitten parempaan kotiin.

1 tykkäys

Nykyään kohtaa niin usein täyspäiväisiä, ammattimaisia kerjäläisiä, että on vaikea päättää, onko pyytäjä todellisessa pulassa vai jossakin hämäräbisneksessä toimiva.

Ikävin tuore esimerkki:

2 tykkäystä

Tästä joskus kirjoitinkin. Laupiaan samarialaisen tapauksessa oletetaan aina itsestäänselvästi, että mies oli joutunut hyökkäyksen uhriksi ja oli oikeasti hädässä. Mutta apuun tullutta voidaan myös pahasti retkuttaa, kun ‘loukkaantunut’ onkin syötti.

Tätä syöttinäkökohtaa ei Raamattu tuo ollenkaan esille, vaan ohitse kiitävät ihmiset jättivät apunsa antamatta aina itsekkäiden syiden vuoksi. Tietenkin, jos syöttinäkökulma tuotaisiin Raamatussa edes esille, se ei oikein sopisi tarinaan, vaan itseasiassa tekisi tarinasta jo hieman naurettavan. Siitäkin syystä on luonnollista, että moisesta ei hiiskuta mitään. Tarina kärsii, jos autettavan ajatellaan olevan aina aidosti hädässä ja jos auttaja ei olekaan sydämeltään täysin puhdas (rikkaus ei ole auttamisen välttämätön ehto, vaan rovonkin lahjoitus on mitä suurin teko, jos antaja vain on sydämeltään täysin puhdas (tarinassa).

Mikään ei tietenkään ehdottomasti sulje pois sitä, että aitoja avun tarvitsijoitakin on ja että kaikki eivät ole liikkeellä vilpillisellä mielellä.

Mutta tässä Sakarjan linkkaamassa jutussa nähdään, että avuntarvitsija voi itse olla täysi peto ja että auttaminen voi olla sulaa hullun hommaa.

Kunpa kukaan yksityinen ihminen ei antaisi lutiakaan noille romanikerjäläisille. SIllä heistä päästäisiin. Jos heille haluttaisiin antaa apua, se pitäisi tapahtua jonkun järjestön kautta suoraan Romaniaan etc.

Tietääkö kukaan tarkemmin sitä, miksi Romanian romanit ovat yhä nykyäänkin tuossa surkeassa jamassa? Kohtaavatko he joka paikassa julmaa rakenteellista rasismia vai eikö esim opiskelu ja muut nykyajan hömpötykset oikein kiinnosta heitä?

Oletko varma, että ryövärien syötti-taktiikka olisi toiminut tuon ajan yhteiskunnassa ja maailmanajassa?

Ei varmaan tuolloin ollut lainkaan tavaton näky, että jossain näkee piestyn ruumiin. Nykypäivänä reaktio olisi yllättyneempi ja järkyttyneempi. Siltikään moni ei jää auttamaan tai tarkistamaan maassa makaavan tilaa. Ja juutalaisten tuli huolehtia puhtaussäädöksistään ym.

Tuo ja monta muutakin näkökulmaa, joita ei suoraan kerrota vertauksessa, olivat luultavasti kuulijoilla mielessä. Sinäkin ajattelet, että jotkut menevät ohi “aina itsekkäiden syiden vuoksi” (ja lisäät mukaan muitakin oletuksiasi), mutta sitäkään ei Jeesus sano. Ei edes vihjaa. Se jää kuulijoiden pohdittavaksi. Ja he sentään tunsivat paikalliset olot paljon paremmin kuin sinä tai minä. Maantierosvotkin olivat heille arkitodellisuutta, toisin kuin meille.

Minä olen kuullut/lukenut seuraavia ajatuksia:

  1. Pappi ja leeviläinen olivat todennäköisesti menossa temppelipalvelusta hoitamaan, eivätkä halunneet vaarantaa rituaalista puhtauttaan. (Tämä ei välttämättä ole itsekäs idea vaan velvollisuudentuntoinen.)
  2. P & L katsoivat uhrin olevan jo mennyttä kalua, eivätkä siksi menneet apuun.
  3. P & L pelkäsivät, että ryövärit väijyvät yhä lähistöllä, ja siksi kiiruhtivat eteenpäin.

Lisääkin löytynee, ja osa voi pitää paikkansa yhtä aikaa. En silti keksi yhtään näkökulmaa, joka tekisi tarinasta naurettavan. Vaikka samarialainen olisi epäillyt tapausta huijaukseksi ja uhria syötiksi, hän otti riskin, koska tämä saattoi myös olla oikea uhri. Hepun auttamishalu näyttäytyy yhä ihailtavampana, kun siihen liittyy oman hengen ja/tai omaisuuden riskeeraaminen.

3 tykkäystä

Yksi parhaita Raamatun kertomuksia jonka tulisi kolahtaa aikakaudesta riippumatta. Ja ihan hyviä huomioitavia vaihtoehtoja toit esille. Monesti on niin, että itsekin valitsee vastaavia syitä, vaikka eivät olisi todellisiakaan, saadakseen mielenrauhan ja päästäkseen luikertamaan jostakin jonka kokee lähimmäisen velvollisuuksekseen.

1 tykkäys

Suomennoksesta ei käy ilmi, että pappi ja mahdollisesti myös leeviläinen kulkivat tietä alas, siis Jerusalemista Jerikoon päin, eivätkä olleet menossa toimittamaan temppelipalvelusta. Joissakin muissa käännöksissä se sanotaan, esim. Lutherbibel ja King James.

Ok, sitten puhtauden tarve ei ole niin akuutti. Toisaalta luulisin, että temppelipalvelusta tekevät olivat siitä keskimäärin tarkempia muutenkin.