Jumalan ja ihmisen välinen unio osana pelastusoppia

Muistan näitä keskusteluja. Oma positioni oli silloin sellainen että en edes ymmärtänyt että joku kristitty suhtautuu epäluuloisesti ajatukseen kristillisestä uniosta.

Huomaan nyt mm. tällaisista The Vital Place Of Union In Lutheran Soteriology: Part 1 Of N-or-“Thank God For Theosis” | Trentdemarest vanhoista artikkeleista, että amerikkalaisten luterilaisten kesken on ollut keskustelua uniosta noina ensimmäisinä foorumivuosinani. Olin tietenkin itse autuaan tietämätön asiasta.

Sittemmin unio-ajatuksen tämän tyyppinen

vastustaminen luterilaisissa piireissä teki luterilaisuuden minulle hieman vastenmieliseksi kristilliseksi suuntaukseksi, mutta viime vuosina olen ymmärtänyt että luterilaisetkin voivat suhtautua ajatukseen uniosta arvostavasti.

@BroJohannes tietenkin tuossa myös kysyy, että ymmärsikö hän käsitykseni oikein. En usko että kumpikaan, BroJohannes tai Lumimarja, ymmärsivät oikein.

Jumalan tulo ihmiseksi kuvataan sanalla inkarnaatio, eli Jumala tuli lihaksi (Joh. 1:14).
Tuossa linkkaamassani Trent Demarestin artikkelissa vuodelta 2014 hän kirjoittaa:

The problem with Osiander was that his understanding of the unio fidei formalis was almost Nestorian, for he held that the believer could commune with the divinity of Christ apart from His humanity, and on account of that communion and the renewal resulting therefrom, be declared righteous.
Oma käännökseni: Osianderin [näkemyksen] ongelma on, että hänen ymmärryksensä unio fidei formaliksesta oli lähes nestoriolainen, sillä hänen näkemyksensä mukaan uskova pystyi olemaan yhteydessä Kristuksen jumalallisuuteen ilman yhteyttä ihmisyyteen, ja perustuen tähän yhteyteen jumalalliseen ja siitä seuraavaan [ihmisluonnon] uudistumiseen, olemaan julistettu vanhurskaaksi.

Eli siis Demarest puolustaa näkemystä, jonka mukaan ihmisen tulee olla yhteydessä Jumalaan siinä yhteydessä minkä Jumala muodosti tultuaan ihmiseksi, lihaksi, voidakseen tulla vanhurskaaksi Kristuksessa ja osaksi Kristuksen ruumista. Tämä totta kai tapahtuu syntymällä uudelleen Hengessä, niin kuin Lumimarja muistuttaa, mutta yhteys on koko ihmisyyttä koskeva, koska Jumala otti omakseen koko ihmisyyden.

Tässä kohtaa on oleellista muistaa myös juutalainen, vanhatestamentillinen antropologia. Ihmisyys on lihaa, sisuksia ja henkeä. Koko ihminen on lihaa basar, koko ihminen on sisuksia (usein käännetty sieluksi tai olennon elävyydeksi) nefesh ja koko ihminen on henkeä, ruah. Erotukseksi kreikkalaisesta sielu-ruumis -dikotomiasta. Tätä liha-sanan merkitysta ei kannata unohtaa Uutta testamenttia lukiessa, vaikka lihallisuudesta kirjoitetaan siellä myös hieman toisenlaisessa merkityksessä, kuitenkin ajatuksen juontuessa vanhatestamentillisen basarin merkityksestä sillä Jumala on kaiken lihan Jumala (Jer. 32:27).

Artikkelissaan Demarest siteeraa myös Lutheria

So, when we eat Christ’s flesh physically and spiritually, the food is so powerful that it transforms us into itself and out of fleshly, sinful, mortal men makes spiritual, holy, living men. (This is My Body, AE 37:101)
Oma käännös: Niinpä, kun me syömme Kristuksen lihaa ruumiillisesti ja hengellisesti, tuo ruoka on niin voimallista että se muuttaa meidät itsekseen ja tekee lihallisista, syntisistä ja kuolevaisista ihmisistä hengellisiä, pyhiä ja eläviä ihmisiä.

ja muutamia “luterilaisuuden isiä” ja toteaa:

Like other food, the Body and Blood of Christ “become us”; unlike other food, they communicate the incorruptible life of Christ to our sinful flesh, converting us ever more into New Men.
Oma käännös: Niin kuin muunlainenkin ruoka, Kristuksen Ruumis ja Veri “tulevat meiksi”, toisin kuin muunlainen ruoka, ne välittävät turmeltumattoman Kristuksen elämän meidän syntiseen lihaamme, muuttaen meidät vieläkin enemmän Uusiksi Ihmisiksi.

Joten, oma lauseeni “Jos Kristuksen todellinen läsnäolo sakramenteissa ja lihaksi tulon ei inkarnaation kautta ihmisessä ja luomakunnassa hämärtyy, palataan pakanuuden aikaan jossa ihmienn huutaa itseään erillistä Jumalaa” on ymmärretty väärin jos ajatellaan että pidän Jumalaa panteistisena Jumalana. Ajattelen Jumalan ja ihmisen suhteen olevan määrittynyt Jumalan lihaksi tulon kautta, minkä muodostaman yhteyden kautta ihmiselle tulee mahdolliseksi uskoa ja uskon kautta tulla osalliseksi uniosta, Jumalan valmistamasta yhteydestä ihmisen ja Jumalan välillä. Union muodostumiseen tarvitaan siis Jumalan kädenojennus, Hänen avaamansa yhteys koko ihmisyyteen ja koko ihmiseen, liha, sielu ja henki.

@9x, jos jaksat keskustella aiheesta, olisin kiinnostunut kuulemaan mikä sai sinut huomaamaan että Wigelius oli oikeassa ja sinä väärässä.

Sen tähden mies luopukoon isästään ja äidistään ja liittyköön vaimoonsa, ja ne kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. Tämä salaisuus on suuri; minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa. Mutta myös jokainen teistä rakastakoon vaimoaan niin kuin itseään, ja vaimon tulee kunnioittaa miestään. Ef. 5:31-32

Yksi perusongelma näissä partisipaatiokysymyksissä on se miten luonto, inhimillinen ja jumalallinen määritellään. Onko se jokin olemassaoleva itsessään vai jollekin kuuluva osallisuuden, siis johonkin kuulumisen kautta.

D

1 tykkäys

Muistan että näistä väännettiin. Olisiko kuitenkin jotenkin mahdollista keskustella aiheesta ilman että se menisi ihan kokonaan termien määrittelyksi? Jotenkin samaan tyyliin kuin matemaattisissa ongelmissa määritellään ensin mikä on totta, ja sitten niillä reunaehdoilla lähdetään ratkaisemaan.

Oma näkemykseni on se, että mielestäni kaikki yhteys jumalalliseen ihmisessä on Jumalan avaaman yhteyden tulos. Ensin luomisessa, sitten pelastussuunnitelman toteutumisessa vaihe vaiheelta.

Kysymys on joka tapauksessa asioista, jotka mitä luultavimmin menevät yli ihmisen järjellisen ymmärryksen ja sanojen ilmaisuvoiman, mutta asiasta voi kuitenkin keskustella tiedostaen käsitteiden ja ajattelun rajallisuuden.

Ei matematiikassa ihan noin mennä. Mutta en ala kiistelemään. Olisi tietenkin hyvä määritellä mikä on totta. Esim. Tunnustuskirjojen substanssi - aksidenssi määritelmä on ongelmallinen monessa suhteessa. Se ei tietenkään ole mikään jumalallinen ilmoitus asioista ja sitäkin saa kritisoida.

Ja mikä sitten on tämä yhteys. Onko se khalkedonilainen yhteys, vai tahdon yhteys vai mikä. Siis mitä partisipaatio tarkoittaa konkreetisti.

D

Onko sinulla tähän mitään käsitystä. En väitä että minulla olisi mitään lopullista käsitystä asiasta, ja siksi haluaisin kuulla mahdollisimman paljon erilaisia vaihtoehtoja.
Itse läheen siitä että kerään aiheeseen liittyviä raamatunkohtia ja mietiskelen niitä hiljaa sydämessäni.

Jotain tämä kohta Pietarin kirjeessä tarkoittaa. Mitä se mahdollisesti on, sitä haluan mietiskellä ja olla avoin kuulemaan eri mielipiteitä. Raamattu joka tapauksessa sisältää niin VT:ssa kuin UT:ssa aiheeseen viittavia kohtia. Jumalan sana siis jollain lailla kehottaa mietiskelemään näitä asioita.

Hänen jumalallinen voimansa on lahjoittanut meille hänen tuntemisensa kautta kaiken, mitä tarvitaan elämään ja jumalanpelkoon. Hän on kutsunut meidät omalla kirkkaudellaan ja voimallaan ja niiden kautta lahjoittanut meille kallisarvoiset ja mitä suurimmat lupaukset, että te niiden avulla tulisitte osallisiksi jumalallisesta luonnosta ja pääsisitte pakoon turmelusta, joka maailmassa himojen tähden vallitsee

Nyt voidaan tietysti alkaa keskustelemaan siitä mitä jumalallinen luonto on, ja mitä on ihmisen osallisuus siitä. Ei kai sitä muuta voi, koska asia on melko mahdoton täysin ymmärtää. Minusta myös ruohonjuuritason uskovalla voi olla tähän sanottavaa, vaikka ei täysimittaista teologista keskustelua käytäisikään. Tämän lauseen Pietarin kirjeestä moni uskova lukee säännöllisesti ja se puhuttelee eri ihmisiä eri tavalla, tämäkin minua kiinnostaa.

En itse usko että minkään kirkkokunnan positio tähän on tyhjentävä. Ortodoksit pitävät usein tietynlaisena lippulaivanaan jumalallisesta luonnosta osalliseksi tulemista ja siihen sitten tartutaan haluttaessa osoittaa ortodoksien harhautuminen, mutta tämä on itse asian kannalta hajota ja hallitse taktiikkaa. Itse en ainakaan osaa täysin hyötyä sellaisesta keskustelusta missä kilpailutetaan mielipiteitä keskenään.

Lähden kirurgiseen operaatioon. Palaan asiaan.

D

1 tykkäys

Jumalan suojelusta sinne.

Listaan hieman yksityiskohtia mitkä minua tässä aiheessa kiinnostavat. Josko jollakulla olisi niihin jotain kommentoitavaa.
Palaan alkuperäiseen lauseeseeni mikä kirvoitti toisaalla keskustelua ja kritiikkiä.

Viittaan tuossa pakanuuteen. Mielestäni on ero pakanajumalan avuksi huutamisella ja kristittyjen Jumalan avuksi huutamisella. Ei siis ainoastaan sen takia että pakanajumalaa on turha huutaa, koska se on epäjumala, vaan eroa on myös siinä ajatuksessa mitä huutaminen on, mikä on minun asemani Jumalaan nähden huutajana. Kristittynä saan ajatella mm. että olen lapsi joka puhuu Isälleen. Lapsen ja Isän valillä on jo hyvin yhdistävä suhde.

Paljon on puhuttu siitä minkä tyyppinen ihmisen osallisuus on jumalallisuudesta, mutta millainen on Jumalan yhteys luomakuntaansa ja erityisesti siellä ihmiseen. Erityisesti minua kiinnostaa tässä ajatukset raamatunjakeesta Kol. 1:16, joka on otettu myös Nikean uskontunnustukseen, sekä Joh. 1:3.

Yhdistääkö ihmisluonto ihmisiä toisiinsa jos Jumalan tuleminen ihmisluontoon voi yhdistää Jumalaa ja ihmistä?
Jos Kristus on uusi Aadam jossa koko ihmisluonto tulee osalliseksi pelastuksesta, toisin kuin Aadamin vuoksi koko ihmisluonto tuli osalliseksi syntisyydestä, onko “luonto” jokin sellainen asia että saman luonnon jakavat ovat yhteydessä toisiinsa?

Ja millainen yhteys Jumalalla on näihin jotka ovat suoranaisesti syntyneet Jumalasta.

Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat hänen nimeensä, jotka eivät ole syntyneet verestä eikä lihan tahdosta eikä miehen tahdosta, vaan Jumalasta. Joh. 1:12

Jos unio-ajatus tuntuu epäkristilliseltä, miksi se tuntuu siltä? Millainen unio voisi olla kristillinen?

En tiedä teistä muista, mutta minun silmiini Raamattu piirtää Jumalasta ja ihmisestä ja heidän välisestä yhteydestään kuvan joka minun silmiini näyttää todelliselta yhteydeltä ja osallisuudelta. En tiedä mitä siinä vastustetaan jos yhteyttä ja osallisuutta kritisoidaan. Itselle se on myös pelottava asia, sillä jos minulla on todellinen yhteys Jumalaan, on aivan varmaa että minulle ei kunnian kukko laula jos en tartu Jumalan valmistamiin lupauksiin. Ilman niitä minusta tulee kuin kuolioituva käsi Kristuksen ruumiissa joka väistämättä tippuu pois, koska minun kuolemani ei kuitenkaan voi kuolettaa itse elämää, niin kuin itse elämä pystyy elävöittämään kaiken. Toisaalta, kun riipun kiinni Kristuksessa, Hän pistää elämän mahlan kiertämään minussa.

Minulla on näihin kysymyksiin oma näkemykseni, mutta ei kaikkia vastauksia joten kiinnostaa todella paljon kuulla erilaisia vastauksia.

1 tykkäys

Mukavaa kun välillä keskustellaan teologiastakin, eikä alituiseen moraalista.

Kysymys on kuitenkin aina uskon uniosta, eli klassista sanontaa käyttääkseni “uskossa Kristus on läsnä.”

Uskon unio ei myöskään ole vanhurskauttamisen perusta, vaan sen seuraus. Perusta on aina Kristuksen sovitustyö, johon me liitymme uskolla, eli tapahtuu uskon unio.

2 tykkäystä

Jep. Seuraan nyt ajatuskulkuasi paremmin tutustuttuani Trent Demarestin artikkelin lähteisiin, jotka antavat minulle eväitä seurata luterilaisen teologian ajatuskulkuja.

Artikkelissa on tällainen pätkä. Kiinnostaa miten foorumin luterilaiset kommentoivat tätä. Laitan tämän nyt kiireessä tähän kokonaisuudessaan näkyville. Käännän sen tarvittaessa, vaikka onhan nykyään hyvät kääntäjät netissä, ja laitan sen paremmin piiloon, kun palaan. Minullakin on nyt asioita hoidettavana.

Demarestin artikkelista marraskuulta 2014

CHRIST OUR RIGHTEOUSNESS” AND THE UNIO FIDEI FORMALIS

Rev. Rossow, you write:

It all hangs on the definition of “image of God.” Walther and the rest of the Lutheran church fathers define the image of God as righteousness. And so we are in violent agreement with you that the preaching of the forgiveness of sins sets us free from sin, death and the devil to live a new, sanctified life in the righteousness of God.

This is all true, but it raises as many questions as it answers, for “righteousness” is not an abstract nominal predicate; rather, “righteousness” is Christ Himself, for Christ is the Image of God (cf. Colossians 1:15). The Father looks upon the perfect obedience of Christ—His perfect life and His innocent suffering and death—and resurrects Him, thereby declaring Him righteous. Why does the Father declare Christ righteous? Because He is righteous. He doesn’t become righteous when the Father declares that He is.

Where are “you” in all of this? Well, if St. Paul is to be believed, you are in Christ through baptism (cf. Romans 6:3-5), dying and rising, just as you once were in Adam, sinning in the garden and incurring wrath (cf. Romans 5:12). This “being in Christ” is the formal union of faith (unio fidei formalis). In faith Christ’s righteousness covers you like a garment. In faith Christ enfolds you within Himself in such a way that you are one with Him without ceasing to be yourself. Thus Doctor Luther writes:

Christ, therefore, saith he, thus joined and united unto me, and abiding in me, liveth this life in me which now I live; yea Christ Himself IS this life, which now I live. Wherefore Christ and I in this behalf are both one. This union or conjunction, then, is the cause that I am delivered from the terror of the law and sin, am separate from myself, and translated unto Christ and His kingdom, which is a kingdom of grace, righteousness, peace, life, salvation and eternal glory. Whilst I thus abide in Him and dwell in Him, what evil is there that can hurt me? (Great Galatians 2:20; 1535)

“This union…is the cause.” The cause of what? Of being delivered from the terror of the law and sin, or being separated from oneself, and of being translated unto Christ and His kingdom. Sure sounds like justification to me. Note well that this is not mystical union (unio mystica) that is being spoken of here, but faith. And not merely an aspect or part of faith, but faith itself: faith is union with Christ (unio fidei formalis); it is not mere relationality towards God. To wit, Luther again:

As concerning justification, Christ and I must be entirely conjoined, and united together, so that He may live in me and I in Him. And this is a wonderful manner of speech. Because Christ liveth in me, look now what grace, righteousness, life, peace and salvation is in me, it is His, and yet it is mine also, by that inseparable union and conjunction which is through faith by the which Christ and I are made as it were one body in spirit. (Ibid.)

This union is the instrumental cause, i.e., it is not the basis of our receiving the imputation of Christ’s righteousness, but rather the means through which this blessed exchange takes place. The impulsive cause is the will of God, i.e. … election. Yep. Election. It’s a Lutheran doctrine. But it’s not the topic of this paper, so let us quickly abscond, ducking fruit as we run…

The Father declaring us righteous on account of our being-in-Christ-our-Righteousness is not even remotely similar to Him declaring us righteous on account of an abstract “divinity” within us. That is the Osiandrian error. The problem with Osiander was that his understanding of the unio fidei formalis was almost Nestorian, for he held that the believer could commune with the divinity of Christ apart from His humanity, and on account of that communion and the renewal resulting therefrom, be declared righteous.

Juuri näin!

Aiheena tämä vain sellainen, että teorioita siitä miten uskon unio on käsitettävä onkin lopulta hyvin vähän, oikeastaan vain kaksi kun ne pelkistetään. Toinen on tuo pelkkä rationaalinen suhde Jumalaan, niiden kannattamana, jotka tukeutuvat voimakkaasti luettuun vanhurskauden oppiin ilman uskossa tapahtuvaa partisipaatiota Kristukseen. Itse olin jonkin aikaa, ehkä liiankin kauan tällaisen opetuksen kohteena, ennen kuin sain ymmärtää Johann Gerhardin kannan, jota alussa mainitsemasi Wigelius toi foorumille ja jota kantaa minä alussa vielä vastustinkin, mutta josta myöhemmin sitten luovuin, kuten alun lainauksestasi käykin ilmi.

1 tykkäys

Mitä kannattaisi Gerhardilta lukea, jos unio kiinnostaa?

Gerhardin tuotanto on niin massiivinen, että elämä on liian lyhyt sen läpikahlaamiseen, noin pähkinäkuoressa sanottuna. Hänen Locinsa englanninkielelle käännettynä on 17 osainen ja jokainen osa tiiliskivi.

Siksi suosittelen Martti Vaahtorannan väikkäriä “Jumalan kuvan uudistuminen”, joka on saatavana Teologisen instituutin julkaisemana Iustitia sarjassa. Martti on tehnyt kovan työn kahlatessaan Gerhardin suunnatonta tuotantoa ja poiminut sieltä asiaan liittyvät teemat onnistuneesti.

Olen kylläkin sitä mieltä, että jos uskova on päässyt siihen pisteeseen, että pohtii leuka kourakuopassa tätä unio-oppia, sen olemusta, niin hän on päässyt uskonelämässään jo niin pitkälle, ettei tämän asian käsittäminen enää näyttele kovinkaan suurta roolia pelastusopillisessa merkityksessä hänelle itselleen.:grinning_face:

1 tykkäys

Samana vuonna 2014, heinäkuussa (linkkaamani Demarestin artikkeli kirjoitetaan vasta marraskuussa), Just and Sinner -keskusteluun uniosta liittyy Jordan Cooper. The Place Of Union With Christ In The Ordo Salutis | Jordan Cooper

Han siteeraa Hollatzia ja ehdottaa että pelastusopillisessa järjestyksessä on ikäänkuin kaksi uniota. Unio fidei formalis ja unio mystica.

The distinction between mystical union and the unio fidei formalis (formal union of faith) finds its beginning in Hollaz. In the section on mystical union in his Examin Theologicum Acroamaticum, Hollaz writes:

Though mystical union, where God inhabits man as in a temple, according to our mode of understanding comes after justification according to the order of nature; however, I must confess that the formal union of faith, by which Christ is apprehended, put on, and united with us, where Christ is the mediator and conveyer of grace, and the remission of sins, is prior to justification. For as faith is prior to justification, insofar as the merit of Christ is received and is united with us to become ours. “If we take the spiritual regeneration, the rebirth wrought by God, as consisting mainly in our union with Christ, this differs from justification as an effect to a cause. For we are justified because we are from God, or because we are in Christ,”[1] see Rom. 8:1: “For there is now no condemnation for those who are in Christ Jesus.” The righteousness of Christ is the chief spiritual benefit reckoned to those who believe being closely united to him, his members, who are found in him, Phil. 3:9.

Sen jälkeen Cooper lainaa Schmidiä ja Pieperiä, osoittaakseen että Hollatzin ajatukset ovat saaneet tukea.

This view is not unique to Hollaz, however, but is affirmed in other sources. Heinrich Schmid writes:

According to another mode of considering it, it can be said that union precedes justification, inasmuch as faith precedes justification ; and in faith as the organ, by which the union is effected, its beginning is already presupposed. (Doctrinal Theology of the Evangelical Lutheran Church, 497).

Francis Pieper similarly states that faith is a “clinging to Christ and joining oneself to him (adhaerere Christo, se adiungere Christo),” and cites Hollaz’ distinction between the unio mystica and the unio fidei formalis as a valid manner in which to explain the role of union in the ordo salutis (Christian Dogmatics II, 434. Footnote 65).

Mitäs näistä ollaan mieltä? Onko perusteita sille että union ilmenemismuotoja nimetään ja niille osoitetaan paikka pelastusopillisessa järjestyksessä?

Oma kokemukseni termin unio mystica käytöstä on se, että sen nimi on mystica, koska tämä unio on totta sakramenttien eli mysteerien vaikuttamana (kaste ja ehtoollinen). Myöhemmässä 1500-luvun katolisten mystikkojen askeettisessa teologiassa on jo hieman toisenlainen lähestymistapa sanan mystica ymmärtämiseen tässä yhteydessä, mutta hekään eivät väitä, että mikään unio Jumalan kanssa tapahtuisi yhtäkkiä ilman initiaatiota kristilliseen uskoon: Jumalan antamaa uskoa, vanhurskautumista ja subjektiivista uskomista ja sakramenttia. Heihin en kuitenkaan tässä viittaa, sillä en itse pidä siitä lähestymistavasta.
Yritän tässä siis sanoa, että mielestäni nimet unio mystica ja unio fidei formalis ovat käyttökelpoisia molemmat, mutta en ole itse varma tarvitseeko unio erottelua kahteen osaan Hollatzin tapaan. Lopulta Jumala on alkusyy kaikkeen unioon ihmisen kanssa. Jumala antaa ihmiselle myös uskon, joten en näe syytä miksi unio fidei formalis -nimitys ei voi pitää sisällään sekä Jumalan toimintaa että uskoa ihmisessä. Tällöin kahden termin käytön tarpeellisuus poistuu.

Kuitenkin itse vierastan sitä että puhutaan asiasta ikään kuin ihminen voisi uskollaan saada aikaan union, mikä joskus on väärinymmerrettävissä erilaisissa tulkinnoissa unio fidei formaliksen luonteesta. Jumala antaa, Jumalan antamasta tulee ihmiselle subjektiivisesti totta ja Jumala “iloitsee” ihmisen ottaessa omakseen Jumalan antaman uskon.

Tähän väärinymmärryksen mahdollisuuteen ja sen ratkaisemiseen Cooper lopettaakin kirjoituksensa. Itse olen sitä mieltä että tällä foorumillakin esille ottamani kardinaali Cajetanuksen vastine Lutherin opetuksiin sisältää mahdollisesti tämän väärinymmärryksen. ( @Diakoni, tämä siis siihen alun jälkeen kesken jääneeseen Cajetanus-keskusteluun.)

[…] faith is a cause of justification. (Contrary to some claims, this never meant that faith is a work which merits justification, but that faith is the prior receptive instrument of justification). This perfectly accords with Pauline language.

Voisiko tähän mielestäsi ottaa suuntaviitaksi sen miten ihmisyyden ja jumaluuden on ajateltu olevan yhdistyneitä Jeesuksessa Kristuksessa? Ettei täysin voida määritellä yhdistymisen laatua mutta määritellään etteivät ihmisyys ja jumaluus sekoitu, mutta eivät erotukaan. eivät muutu, eivätkä jakaudukaan, eli ilmeisesti tuon minkä nimeät khalkedonilaiseksi yhteydeksi

1 tykkäys

Robert Kolbin ja Charles P. Arandtin mukaan Luther vastusti ontologista muutosta pelastumisessa (The Genius of Luther’s Theology, s. 48).

D

Itse olen sitä mieltä että ihmisluonnossa ei tapahdu ontologista muutosta missään näiden vaiheiden aikana: ihmisluonto luomisessa ja Eedenissä, lankeemus, ihmisluonto Jumalan lihaksi tulossa, ylösnouseminen, taivaaseen astuminen, yleinen kuolleiden ylösnouseminen, kirkastusruumis.

Ihmisluonto pysyy nåissä kaikissa samana. En osaa sanoa mikä muuttuu, koska en halua lähteä minkään filosofisen koulukunnan termimyllytykseen, mutta jos joku muu haluaa filosofisen termistön keinoin avata näitä, olen kiinnostunut lukemaan lopputuloksia. Itse jätän tämän osuuden uniosta Jumalan mysteeriksi, jota tarkastelen mutta en väitä selittäväni. Paavali tekee analogian ajallisen ruumiin ja ylösnousemusruumiin välille siten että ne ovat samaa luontoa kuten siemen ja siitä kasvava kasvi ovat samaa luontoa. Enkä kyllä tiedäkään varmasti kirjoittaako Paavali juuri filosofien nimeämästä ihmisluonnosta vai jostain muusta.

Se ihmisluonto minkä Jumala loi luodessaan ihmisen, on ihan riittävä kaikkiin pelastushistorian vaiheisiin. Jos puhutaan lankeamattomasta ihmisluonnosta ja syntisestä luonnosta, ei tarvitse välttämättä olettaa että itse ihmisluonto muuttuu. Olosuhteet ja tilanne ihmisluonnossa muuttuvat ja se vaikuttaa ihmisluonnon toimimiseen ja manifestoitumiseen, mutta ihmisluonto ei muutu.

Tämä ei siis ole mikään sellainen mielipide jota en voisi alkaa tarkastelemaan myös siitä kulmasta että olosuhteet muuttavat itse ihmisluontoa. Tämä minun tapani tarkastella on vain osoittautunut paremmaksi työkaluksi kristinuskoa eläessä kuin joku toinen tapa.

Tuon tähän pari

lainausta Tapio Puolimatkan kirjasta Astui ylös taivaaseen (Väyläkirjat 2025).

Jeesuksen ruumiillinen ylösnousemus ja taivaaseenastuminen merkitsevät niin suurta poikkeamaa vallitsevista luonnonlaeista, että niiden valossa meidän on muokattava perusteellisesti koko maailmankuvaamme. Tämän takia kristillisen teologian historiassa on kamppaillut kaksi lähestymistapaa: Irenaeuksesta lähtevä perinne muodostaa kosmologiansa Jeesuksen elämänhistorian valossa ja rakentaa kosmologiansa sen ehdoilla. Origeneesta (n. 185-254) lähtevä perinne kehittelee teologiaansa vallitsevan maailmankuvan ja kosmologian ehdoilla tehdäkseen kristllisen sanoman helpommaksi hyväsksyä aikansa ihmisille. Tapio Puolimatka: Astui ylös taivaisiin s. 15

Ylösnousemuksen ja taivaaseenastumisen jälkeen hänen jumalallisen luontonsa kirkkaus ilmenee hänen ihmisluonnossaan täydessä voimassaan. Kristuksen inhimillinen luonto ei sulaudu jumalalliseen luontoon, mutta ylösnousemu ksen ja taivaaseenastumisen jälkeen hänen inhimillinen luontonsa loistaa jumalallista kirkkautta samalla tavalla kuin tulessa kuumennettu rauta hehkuu tulessa tuleen sulautumatta (Chemnitz: The Two natures of Christ, Concordia Publishing House 1971, s. 328). Tapio Puolimatka: Astui ylös taivaisiin s.49

Kristus nousi kuolleista siinä samassa ihmisluonnossa, joka syntyi neitsyt Mariasta, kuten hän sanoo: “Katsokaa minun käsiäni ja jalkojani, minä tässä olen, ei kukaan muu. Koskettakaa minua, nähkää itse. Ei aaveella ole lihaa eikä luita, niin kuin te näette minussa olevan.” (Luuk. 24:39) Kristus nousi taivaaseen ruumiissaan ja hän palaa ruumillisesti: “Katso, hän tulee pilvissä! Kaikki ihmiset näkevät hänet, nekin, jotka hänet lävistivät.” (Ilm. 1:7) […] Poika ei koskaan koko ikuisuuden aikana luovu omaksumastaan ihmisluonnosta, vaan hänen jumalallinen ja inhimillinen luontonsa ovat ikuisesti yhdessä persoonassa.
[…]
Martin Chemnitz torjuu nämä harhaopit: “On väärin sulkea Kristuksen jumalallinen luonto pois lunastustyöstä. Samoin on väärin sulkea Kristuksen ihmisluonto pois lunastustyön loppuunsaattamisen jälkeen toteutuvasta Kristuksen kuninkuudesta, pappeudesta, vanhurskauttamisesta, eläväksi tekemisestä ja pelastustyöstä kuvitellen, että taivaassa Kristuksen ihmisluonto ei osallistu näihin toimintoihin. Sillä Kristuksen ihmisluonto ei toimi ainoastaan omien luonnollisten voimien varassa, vaan Jumalihmisen inhimilliset kyvyt saavat kehittyneempiä ominaisuuksia osana Jumalihmisen persoonaa. Näin Jumalan Pojan jumalallinen luonto voi inhimillisen luontonsa välityksellä suorittaa Messiaan tehtävät seurakunnassa aina maailman täyttymykseen saakka, ei ainoastaan ansiollisuutensa perusteella vaan myös vaikutusvoimansa osalta.” (Chemnitz: The Two natures of Christ, Concordia Publishing House 1971, s. 225) Aivan kuten tulessa hehkuva rauta heijastaa tulen ominaisuuksia, samalla tavalla Kristuksen inhimillinen luonto ilmaisee ikuisen Jumalan Sanan ominaisuuksia ollessaan siihen yhdistyneenä Kristuksen persoonassa. Siksi Kristus pystyy Jumalihmisenä hallitsemaan koko maailmankaikkeutta, vanhurskauttamaan syntisiä, antamaan heille ikuisen elämän ja toimimaan kaikkien ihmisten tuomarina. Tapio Puolimatka: Astui ylös taivaisiin, s. 78 ja 79

Siis Chemnitz kirjoittaa että Kristuksen ihmisluonto on kuningas ja pappi taivaassa siinä missä hänen jumalallinen luontonsakin on niitä. Opetuslapset näkivät Kristuksen nousevan taivaaseen siinä ruumiissa, joka ylösnousi haudasta, joka oli lihaa ja luuta. Ei ainoastaan abstrakti käsitys ihmisluonnosta pysy mukana kaikissa pelastussuunnitelman käänteissä vaan Jeesuksen ihmisruumis on hänen ihmisluontonsa mukana taivaaseen saakka.

Tästä seuraa että minun ajallinen ihmisruumiini ei häviä kuolemaan vaan se sama ruumis (!), vaikka maatunutkin ja taivaan tuuliin hajonnut, nousee yleisessä ylösnousemuksessa ylös ja kirkastetaan. Ruumiilla on väliä, niin kuin ihmisluonnolla ja sen pysyvyydellä on väliä, sillä ruumis on se paikka missä ajallisuudessa tulen uskoon ja vanhurskaudun, kokonaan, ihmisluontoineni ja ruumiineni. Mielestäni synnillä joka minussa vaikuttaa ei ole pysyvää luontoa. Synti ei ole luotu luonto niin kuin vaikkapa ihmisluonto. Jumala ei luonut synnin luontoa. Usko ja kaste pelastavat niin että ihmisluonto ei enää synnin vaikutuksesta jää kuoleman valtaan. Yleisessä ylösnousemuksessa ihmisluonto lopulta pystyy elämään synnistä vapaana niin kuin Jumala tarkoitti ihmisluonnon elämään.

Jonkinlainen kristillinen unio on välttämätön koska yksi välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä tuli lihaksi. Silloin kaikki liha tulee kosketuksiin jumalallisen kanssa, osa tuhoutuakseen, osa pelastuakseen, Dan.12:2 (Liha tässä merkityksessä kol basar, Jer. 32:27). Vaikka minussa uskon kautta muodostuu unio, ja unio tuottaa minunkin ihmisluontoni ominaisuuksista uusia versioita, jotka ovat kuin raudan hehku jumalallisessa tulessa, minusta ei tule union vaikuttamana välimiestä, mutta olen Kristuksessa ja Kristus on Isässään, ja me olemme Kristuksessa ja Kristus meissä. (Joh. 14)

Siksi uniosta voidaan sanoa että usko on unio Kristuksen kanssa.
Demarest lainaa Lutheria:

This is the true faith of Christ and in Christ, through which we become members of His body, of His flesh and of His bones (Ephesians 5:30). Therefore in Him we live and move and have our being (Acts 17:28). Hence the speculation of the sectarians is vain when they imagine that Christ is present in us “spiritually,” that is, speculatively, but is present really in heaven. Christ and faith must be completely joined. We must simply take our place in heaven; and Christ must be, live, and work in us. But He lives and works in us, not speculatively but really, with presence and with power. (LW 26:357)
Google Translate -käännös: Tämä on tosi usko Kristukseen ja Kristuksessa, jonka kautta meistä tulee hänen ruumiinsa jäseniä, hänen lihaansa ja hänen luitaan (Ef. 5:30). Siksi me elämme ja liikumme ja olemme hänessä (Ap. t. 17:28). Siksi lahkolaisten spekulaatiot ovat turhia, kun he kuvittelevat, että Kristus on läsnä meissä “hengellisesti”, eli spekulatiivisesti, mutta todellisuudessa läsnä taivaassa. Kristuksen ja uskon on oltava täysin yhteenliittyneitä. Meidän on yksinkertaisesti otettava paikkamme taivaassa; ja Kristuksen on oltava, elettävä ja vaikutettava meissä. Mutta hän elää ja vaikuttaa meissä, ei spekulatiivisesti, vaan todellisuudessa, läsnäololla ja voimalla. (LW. 26:357)

Se on tämä. Mukavaa jos jaksat kaivaa alkuperäisen tekstin esiin.

Nyt kun katson tarkemmin tuon tekstin, niin huomaan, että kirjoittaja ensin selittää ylempänä leipätekstissä esiintulevaa Pieperin unio fidei formalis käsitystä ja sitten tässä alanootissa Pieperiä lainaten sitä miten Pieper Hollazia lainaten erottaa unio fidei formaliksen unio mysicasta asettaen unio mystican unio fidei formaliksen seuraukseksi. Tämähän on ihan oikein, anteeksi sekoiluni?

Jätin tuon nootin yläsosankin vielä näkyviin, jossa tulee ilmi kuinka Pieper erottaa unio mystican fides actualiksesta ja boldasin nyt kysymyksessä olevan tekstin.

65 This does not refer to the unio mystica, to the Christ in us, or to our renewal and sanctification. We obtain the remission of sins through Christ for us. Luther: Justifying faith “seizes and takes us far away beyond ourselves and beyond our heart (extra nos ipsos, extra cor nostrum). It takes me to Christ, whom I do not see, feel, or hear; faith would have me cling to the Son of God and believe in Him… We must cling to Him and not look upon our fasting, praying, and other works … in order to be justified.” (St. L. VII:2214 f.) Hollaz calls the union that is brought about by clinging to Christ outside us the unio fidei formalis in distinction from the unto mystica, which results from the former" (op. cit., qu. 11).

Francis Pieper, Christian Dogmatics, Vol. II, p. 434, Footnote 65.

1 tykkäys