Tämä ei ehkä liity suoranaisesti tähän. Mutta minua jäi ihmetyttämään tuossa Kansanlähetyspäivillä kuulemani lausunto, jonka säätiöpiispa-emeritus lausui. Hän nimittäin samasti täysin Raamatun ja Jumalan. Sanoi, että koska Kristus on Jumalan Sana ja Raamattukin, niin koska pitää täysin kuunnella Jumalaa, samoin Raamatulle pitää antaa samanlainen arvo. Minusta kristitty ei voi palvoa Raamattua Jumalana. Siinä mennään harhaan.
[quote=“cymbus, post:26, topic:1724, full:true”]Minusta kristitty ei voi palvoa Raamattua Jumalana. Siinä mennään harhaan.
[/quote]
Tästä tuskin kovin moni on eri mieltä. Siksi piispan sanomisista olisi kiva saada ihan tarkkaa sitaattia.
Säätiöpiispa-emeritus sanoi lausuntonsa Kansanlähetyspäivien tilaisuudessa, jossa olivat SEKL:n entiset johtajat. Yritin sitä etsiä, mutta en löytänyt tilaisuuden puheita. Mutta hän siis totesi, että Kristus on Jumalan sana ja Raamattu. Ja kun Raamatussa sanotaan, että pitää totella Jumalaa, niin se tarkoittaa että pitää totella Raamattua. Ja jotenkin pidemmällekin tämä asia tuntui menevätn, niin että Raamattu=Jumalan sana=Jumala. Valitettavasti enpysty verbatim tekemään lainausta.
Minusta on tosiaan pahemman luokan heresia, jos yhdistetään Jumalan Sana (Jumalan ainokainen kuolematon Poika ja Sana, joka on Jeesus Kristus) ja Jumalan sana (siis Raamattu, Pyhän Hengen voimasta syntynyt kirjoituskokoelma, jossa evankeliumitekstit kertovat lihaksitulleen Sanan elämästä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Jeesus ei ole lihaksitullut Raamattu!
1 tykkäys
Tässä mielenkiintoinen kannanotto, joka liittyy keskusteluun:
The Logos is the foundation of all human language, which symbolizes God’s logoi, or creative activities. The Bible is, as Maximus the Confessor professed, a verbal incarnation of the Incarnate Jesus Christ. If the world is a picture-book, the Bible is the words which enable us to read the world properly. Apologia Pro Ortho Doxa — Beliefs
Protestanttinen puhetapa Raamatusta Jumalan sanana tai ilmoituksena ei ole mitään uutta hapatusta, vaan sillä on patristiset juuret. Ja totta kai mekin teemme erotuksen Jumalan Sanan ja Jumalan sanan välille, emme tosin aina niin tarkasti eritellen kuin Maximos Tunnustaja. Hän tekee siis erittelyn Jumalan Sanan lihallisen ja verbaalisen inkarnaation välille.
Samalta tekijältä löytyy myös video, jossa käsitellään ortodoksista raamattuoppia. Mielenkiintoinen pätkä, koska raamattuoppi on hyvin korkea - toisin kuin tällä palstalla joissain kommenteissa. Ortodoksinen maailma vaikuttaa olevan hajallaan ilmoitus- ja raamattukäsityksissä.
Ei ortodoksinen kirkko ole hajallaan raamattukäsityksessä eikä missään muussakaan. Kaikki ortodoksisen kirkon jäsenet eivät vain tunne riittävästi kirkon oppia ja opetusta. Jotkut jopa antavat hereettisiä lausuntoja, kun innostuvat liiaksi pohtimaan asioita. Kaikki kirkkoisien lausunnot eivät ole sama asia kuin kirkon oppi tai opetus. Isät erehtyivät monessa asiassa. On päivän selvä asia, että oppi, jonka mukaan Raamatuksi nimitetty kirjakokoelma olisi inkarnoituneen Kristuksen sanallinen inkarnaatio on harhaoppi. Näin ehkä voidaan sanoa evankeliumeista, mutta ajatelkaapa mitä kaikkea muuta Raamattu sisältää!
1 tykkäys
Kirkon sisällä on ainakin kolmenlaista raamattukäsitystä: ensimmäistä edustaa David Bentley Hart. Hän pitää Raamattua ristiriitaisena ja osittain moraalittomana kirjana, joka käsittääkseni kertoo kuitenkin siitä, miten Jumala on jonain aikana koettu. Hän suhtautuu vakavasti historiallis-kriittisen raamatuntutkimukseen. Vastakkaisella kannalla ovat ne, jotka kirkkoisiä seuraten, pitävät Raamattua erehtymättömänä Jumalan sanana eivätkä voisi vähempää välittää tieteellisestä raamatuntutkimuksesta. Kolmas ryhmä on näiden kahden välillä.
Ilmoituksen suhteen keskeinen ero on se, uskotaanko yksi lähde vai kaksi lähde teoriaan. Nykyään yksi lähde vaikuttaa nauttivan suurta suosiota, mutta esimerkiksi Jerusalemin vuoden 1672 synodi, jonka päätökset ovat Kreetan suuren synodin mukaan ortodokseja sitovia, opettaa kahta uskon lähdettä. Ilmoituskäsitykseen liittyy toki osana mainitsemani kysymys Raamatun luonteesta.
Jos olisin ortodoksi, olisin pikkuisen varovainen sanomaan, että Maximos Tunnustaja opettaa harhaoppia jollain erittelyllään. Hän on ehkäpä filosofisesti kovatasoisin ajattelija, jota idän kirkolla on koskaan ollut. Tutkisin nyt ainakin aluksi, mitä hän oikeastaan sanoo, ennen kuin tuomitsisin hänen sanomaansa.
Ei ole ortodoksinen ajatus tuo edellä mainittu sitaatti. Oli se sitten keneltä hyvänsä. En ole kiinnostunut " filosofisesti kovatasoisesta ajattelusta", vaan siitä, ettei uskovia johdeta harhaan.
Plääh. Ja he he he. Kuvittelen - ja vaikka olisin väärässä, niin on hyvät syyt antaa se minulle moninkertaisesti anteeksi - että sinä halusit tällä vetäistä jonkin irtopisteen ensin minua tai sitten Hartia vastaan. Se tapahtuu parhaiten käsittämällä väärin se, mitä Hart on esimerkiksi linkittämässäni luennossa sanonut.
Auki jää kysymys, että onko tämä väärinkäsitys a) tahallinen, b) liian houkutteleva että sille kannattaisi itse etsiä uskottavia vaihtoehtoja vai c) modernin, nominalistisen protestantin ajattelun rajoituksista johtuva. Haluan veikata keskimmäistä, koska muuten kirjoitan ihan turhaan. Mutta pidän todennäköisenä viimeistä. Eli sinulta puuttuu vieläkin käsitys siitä, mitä vastapuoli väittää näistä asioista.
Hart sanoo luennossa, että suoraa, kirjaimellista tai literaalia tapaa lukea Raamattua ei ole olemassa. Vaan ihminen, seurakunta tai kulttuuri lukee Raamattua aina allegoriana tradition puitteissa. Ja että jos Raamattua silti väkisin yrittää lukea vain kirjaimellisena kuvauksena asioista, ilman mitään selittävää kontekstia (eli traditiota), niin siitä seuraa käsittämättömiä ja myös “moraalittomia” (mitä ikinä sillä sitten tarkoitetaankaan) tuloksia.
Kyseisen sanan voi Hartin käyttämänä tässä tapauksessa käsittää tahallaan väärin ja teeskennellä, että se tarkoittaa Raamatun käskevän ihmistä tekemään jotain ilmeisen väärää. Pienellä haeskelulla näyttää siltä, että Hart tarkoittaa siinä kohdassa evankeliumien radikaalia suhtautumista yhteiskunnallisiin instituutioihin.
Ensimmäinen huomio on, että Jeesus käyttää hyperbolaa. Toinen on se, että Hart vie tulkintansa niin pitkälle, että mainitsee puhtaan kommunismin olevan lähes suositeltavaa. Kolmas on oma näkemykseni, että uskovien pitäisi aina pitää mielessä Heb. 13:14. Jokainen sovittaa sen itseensä siten kuin kykenee. Ja uskon, että ei myöskään Hart tällä tarkoita mitään sen kummempaa. Se vain tuntuu niin radikaalilta, koska protestantismi on, karkeasti pyöristäen, keskiluokkaa varten tehty uskonto.
Koska keskiluokka on sen oletus siitä, minkälainen maailman tulisi olla ja individualisti on sen oletus siitä, minkälainen ihmisen tulisi olla, sille vaikkapa kommunismi on vain poikkeama tästä porvarillisesta ihanteesta - jollaisena se siis sisältää kaikki antikristilliset piirtensä. Mutta jos ei ole porvarillista maailmaa, niin jonkinlainen kommunalismi on yksinkertaisesti väistämätön pakko. Ei ollut varaa eikä tilaa yksilöydelle, eikä olosuhteita sen kehittymiselle näin pitkälle. Ei ollut sellaista tapaa ajatella maailmaa, joka olisi ollut literalistinen. Ei ollut niin hirveästi omistettavaa eikä ostovoimaa, että uusien asioiden tuottaminen olisi ollut niin keskeisellä sijalla.
Eli ihmiskunta ratkaisee ongelmansa askel kerrallaan, ja joka kierroksella synnyttää tukun uusia ongelmia. Kristinuskon tulo oli sinänsä ja sellaisenaan hyvä asia, mutta se myös edisti tätä ihmiskunnan taipumusta ensin ratkaista ongelmia ja niiden seurauksena tuottaa uusia. Kun taas protestanttinen ajattelu on, että maailma ja yhteiskunta (ja ihmisen sielu) ovat tulleet muodoltaan valmiiksi. Jolloin jos joku esittää näkökulman toisesta, eri tavalla keskeneräisestä sielun, maailman ja yhteisön mallista, niin moderni ihminen kuulee sen kilpailevana väitteenä siitä, minkälainen tulisi olla muodoltaan valmiin maailman, yhteiskunnan ja sielun malli.
Kommunismia ei tee antikristilliseksi sen kommunaalisuus. Kommunismin tekee antikristilliseksi sen ajatus siitä, että se on kuva valmiista ihmisestä valmiissa maailmassa, jonka keskiössä on valmis yhteiskunta. Raamattu on “moraaliton” kirja niiltä osin kuin se ei tue porvarillisia ihanteita.
Jos nyt tuntuu siltä, että olen joku Hartin fanipoika, joka haluaa puhua kaikki asiat hänen kannaltaan parhain päin, niin kyllä ja ei. On olemassa asioita, joista olen Hartin kanssa eri mieltä (ja Ed Feserin kanssa samaa mieltä). Kun Hartin tekstejä lukee, niin niissä on aina ensin hänen omintakeinen tyylinsä. Sitten on konteksti, mihin ne on kirjoitettu. Hart ei usko mihinkään literaaliin faktaan ja asioiden ilmaisemiseen sitä kautta. Kuten en usko minäkään. Koska literaali fakta kuvailee vain yhdenlaisen yhteiskunnan, todellisuuden ja ihmisyyden. Ja minun näkökulmastani se on köyhä ja epätosi.
Minä suhtaudun vakavasti Marilyn Fergusoniin ja Rudolf Steineriin. En siksi, että haluaisin oppia heiltä jotain sitä noudattaakseni. Vaan siksi, että kun katson ympärilleni, niin heistä saa paljon hyödyllistä lisätietoa siitä, miksi ja miten maailma nyt makaa. “Suhtautuminen vakavasti” voi tarkoittaa niin miljoonaa eri asiaa.
Aivan kuin nämä olisivat ne ainoat kaksi vaihtoehtoa. Aivan kuin kirkkoisien käsitys erehtymättömyydestä tulisi lähellekään sitä, minkä protestantit keksivät tuhat vuotta myöhemmin. Tai Amerikan fundamentalistit 1800-luvulla. Miten vaikeaa modernin protestantin nominalistin on ymmärtää, että jos joku käyttää samoja sanoja, niin hän ei väistämättä tarkoita niillä samoja asioita? Mahdotonta? Tuo linkitetyn videon poika ei vaikuta sen kummemmalta tietäjältä. Se, että saat jonkun sanomaan jotkut sanat, tilanteessa jossa sen enempää sinä kuin hän ette ymmärrä, mitä niillä tarkoitetaan, ei valitettavasti todista mistään mitään.
@Mauriina: on aika rohkeaa sanoa tietävänsä paremmin, mitä on ortodoksinen usko, kuin Maksimos Tunnustaja.
@Thinkcat: et ymmärtänyt viestiäni oikein. Olen tullut siihen tulokseen, ettei meidän kahden kannata keskustella, koska minä en kykene ymmärtämään sinua eikä sinulla ole halua tai taitoa kommunikoida niin, että ymmärtäisin.
Ortodokseilla on äärimmäisen korkea Raamattu-käsitys. Olin kymmeniä vuosia luterilainen mutta en koskaan nähnyt kenenkään luterilaisen kumartavan, kun pyhää Raamattua tai evankeliumikirjaa kuljetettiin ohi tai tekevän ristinmerkkiä ennen Raamatun ottamista käsiinsä. Ortodoksit sen sijaan kumartavat evankeliumikirjan saatolle joka kerta, kun se sisältyy palvelukseen. Samanlaista pyhän Raamatun kunnioittamista ei tapaa protestanttisissa palveluksissa koskaan.
Mitä tulee raamattukäsitysten hajanaisuuteen ortodoksisessa kirkossa, niin kysehän on siitä, että niitä käsityksiä on yhtä monta kuin on ihmisiäkin. Jokainen näet ymmärtää jumalalliset totuudet vain ja ainoastaan “kykyjensä mukaan”. Niin oli myös pyhien apostolien ja evanelistojen laita. Kirkko opettaakin heistä Kristuksen kirkastumisen juhlan troparissa (6. elokuuta): “Oi Kristus Jumala, sinä kirkastuit vuorella ja osoitit kunniasi opetuslapsillesi heidän kykyjensä mukaan. Valaiskoon Jumalansynnyttäjän rukouksien tähden meitäkin, syntisiä, ikuinen valkeutesi. Kunnia olkoon sinulle, Valkeudenantaja.”
On olennaista ymmärtää, että pyhän Raamatun kunnioittaminen ja arvossapitäminen ei edellytä protestanttisen raamattukäsityksen omaksumista - toisin kuin annat toistuvasti ymmärtää tekemällä keinotekoisen distinktion, jonka mukaan on olemassa vain sinun edustamasi arvollinen kanta, ja sitten on olemassa muut kannat, jotka ovat yhtä kuin matalakirkollinen, Raamatun pyhyyttä ja arvovaltaa väheksyvä suhtautuminen.
Mauriina, Filonilla ja me muutkin ortodoksit olemme toistuvasti todenneet, että pyhien omissa nimissään kirjoittamat ajatukset eivät ole yhtä kuin kirkon kanta tai oppi. Ortodoksisessa kirkossa saa vapaasti tutkia, mietiskellä ja ilmaista ajatuksiaan - olipa sitten piispa tai maallikko. Ne ovat kaikki yksityisajattelua, jotka voivat olla muillekin hengellisesti hyödyllistä luettavaa tai sitten ei. Sen sijaan kirkon oppi on ilmaistuna vain kirkon virallisessa opetuksessa ja päätöksissä, ei yksittäisten teologien - vaikka nämä olisivat kanonisoituja pyhiäkin - kirjoituksissa.
Esimerkiksi pyhä Maksimos Tunnustaja on tosiaan voinut kirjoittaa, että pyhät kirjoitukset ovat ikään kuin “Kristuksen verbaalinen inkarnaatio”. Ehkä jossain tilanteessa tuollainenkin ajatus on hyödyllinen jollekulle kirkon elämäntavan omaksumiseksi ja ymmärtämiseksi. Mutta pitää ymmärtää, että pyhä Maksimos luonnollisesti sitoutui kirkon kanoneihin ja opetuksiin. Niiden mukaan mm. ikonit ovat kaikessa tasa-arvoisia pyhien kirjoitusten kanssa. Niinpä voitaisiin sanoa, että “ikonit ovat Kristuksen kuvallisia inkarnaatioita”, ja voimme olla varmoja siitä, että pyhä Maksimos yhtyisi tähänkin ajatukseen. Sekä kirjoitusten että ikonien käyttötarkoitus on sama: kirkon elämäntavan ja uskon välittäminen, rukouksen apuvälineenä toimiminen, pyhän tradition välittäminen, hyveissä vahvistaminen jne.
Jumalallisella tiedolla ei kuitenkaan ole kahta lähdettä (Raamattu ja ikonit tai esim. Raamattu ja traditio), vaan vain yksi: jumalallinen ilmoitus, jonka Jumala on teoillaan antanut ihmiskunnalle historiassa, tietyissä tilanteissa, ajoissa ja paikoissa. Sekä Raamattu että ikonit kertovat, kuvaavat ja kommentoivat niitä tapahtumia ja henkilöitä, joiden yhteydessä jumalallinen ilmoitus on koettu, annettu ja saatu. Mitään muuta “lähdettä” kristinuskolla ei ole kuin Jumalan omat teot. Jos joku sanoisi, että “pyhä traditio on kristinuskon toinen lähde ja Raamattu on toinen”, niin minä sanoisin hänen käsityksensä olevan harhaoppinen, sillä lähteitä on vain yksi.
On hylättävä vääränä se käsitys, että kirjoitukset synnyttävät tradition. Ei, yhteisön elävä elämä kulkee aina edellä, ja kirjoitukset, ikonit, arkkitehtuuri, veisut ja kaikki muu sellainen syntyy tämän elävän elämän jälkihedelmänä. Pyhä Raamattu ei ole tradition synnyttäjä tai lähde vaan sen hedelmä. Siinä tulee esille rikkaana ja syvällisenä se karismaattinen ymmärrys, joka tietyllä uskovalla yhteisöllä tietyssä ajassa ja paikassa oli elävän elämän ja kokemuksien myötä. Pyhän Raamatun ja sen synnyttäneen yhteisön välillä ei ole kuilua eivätkä kirjoitukset ole syntyneet ikään kuin Pyhän Hengen sanelun tuloksena, vaan ne ovat yhteisön elävän ja karismaattisen elämän ja kokemuksien hedelmää. Näin traditio synnyttää kirjoitukset (ja muut hedelmät), ei päinvastoin. Esimerkiksi p. Paavali piti itseään traditioiden välittäjänä (paralabe), ei niiden aloittajana (1. Kor. 11:2, 23, ks. “paradosis”).
Ajatus siitä, että Raamattu olisi kirjaimellisesti Jumalan inspiroima ja kaikessa tieteellisessäkin tiedossa erehtymätön, on lähinnä protestanttisen “puhdasoppisuuden” luoma uutuus 1600-luvulta. Siinä pyhää Raamattua ei nähdä yhteisön karismaattisen elämän kokemuksen ja ymmärryksen hedelmänä, vaan repäistään kuilu ihmisten ja Raamatun välille “jumalallistamalla” Raamattu. Näin luovutaan kirkkoisille ominaisesta tavasta nähdä Raamattu pyhien traditioiden hedelmänä, ja käännetään asetelma päinvastoin: eli tehdään Raamatusta traditioiden lähde, jolla pitäisi arvioida kaikkea muuta (tieteellistä tietoa) ja jota pitäisi käyttää mm. käyttäytymisnormien sääntökirjana jne.
Tämä on irvikuva sille raamatulliselle käsitykselle, jonka mukaan yhteisön tulee kulkea “tulen ja kyynelten kautta” saadakseen jumalallisen kokemuksen, jonka sisältö on yhtä kuin yhteisön usko. Yhteisön totuus on ykseydessä sen kanssa, mikä on yhteisön historiallinen jatkuvuus ja kokemus: mitä on koettu ja kokemusten myötä ymmärretty, siihen uskotaan - ja sitä myös kuvataan, kommentoidaan ja välitetään niin kirjoitusten, veisujen kuin ikonienkin kautta.
Vain näin ajattelemalla säilytetään yhteys pyhän Raamatun ja yhteisön vaelluksen välillä kaivamatta kuilua näiden välille. Kuilua, joka näennäisesti korottaa Raamatun kaiken yläpuolelle, mutta joka käytännössä repäisee sen irti elävän yhteisön historiallisesta vaelluksesta ja karismaattisista kokemuksista, joiden elävää hedelmää kaikki pyhät kirjoitukset ovat. Kuten Nikos Matsukas muistuttaa: “Isät eivät koskaan erottaneet toisistaan pyhää Raamattua ja traditiota. Pyhän Raamatun kirjat ovat yksinkertaisesti tradition elämän valittuja ja mehukkaita hedelmiä. Niitä ei voi millään tapaa eristää.” Näin uskovat ortodoksit - ne, jotka kumartavat kun evankeliumikirjaa viedään saatossa ohi ja jotka tekevät ristinmerkin aina aloittaessaan lukemaan pyhää Raamattua ja lopetettuaan sen lukemisen.
Kertokaahan mulle turmeltuneelle nominalistille, mitä Dositheoksen uskontunnustuksen maininta Raamatun erehtymättömyydestä oikeasti tarkoittaa.
Wherefore, the witness also of the Catholic Church is, we believe, not of inferior authority to that of the Divine Scriptures. For one and the same Holy Spirit being the author of both, it is quite the same to be taught by the Scriptures and by the Catholic Church. Moreover, when any man speaks from himself he is liable to err, and to deceive, and be deceived; but the Catholic Church, as never having spoken, or speaking from herself, but from the Spirit of God — who being her teacher, she is ever unfailingly rich — it is impossible for her to in any wise err, or to at all deceive, or be deceived; but like the Divine Scriptures, is infallible, and has perpetual authority. The Confession of Dositheus (Eastern Orthodox)
Kreetan pyhän ja suuren synodin mukaan tämä uskontunnustus sitoo teitä.
Kyseinen uskontunnustus ei ole minulle tuttu - kuten ei myöskään Dositheos tai hänen tuotantonsa, joten en voi oikein kommentoida. Pikaisella vilkaisulla tuossa kuitenkin korostetaan sitä, että pyhät kirjoitukset ovat syntyneet siten, että Kirkko on yhteisönä toiminut Pyhän Hengen todistajana. Näin kirjoitukset eivät ole Kirkon itseilmaisua tai omaa puhetta - mikä olisi valhetta - vaan sitä, että kirkko on yhteisönä vaeltanut Pyhässä Hengessä ja siten kirjoitukset ovat todistusta Pyhältä Hengeltä saadusta opetuksesta ja sellaisena ne ovat luotettavia ja erehtymättömästi kuvaavat Kirkko-yhteisön ymmärrystä pyhistä asioista. Koska Kirkko elää Pyhässä Hengessä, se voi toimia auktoriteettina. Jumalallinen ymmärrys saadaan Pyhässä Hengessä tapahtuvan kollektiivisen ja karismaattisen elämän kautta, ei siitä irrallaan.
Lyhyesti sanottuna: erehtymättömyys tarkoittaa sitä, että kirkon pyhät kirjoitukset ovat luotettava todistus Pyhässä Hengessä eletyn elämän myötä syntyneestä ymmärryksestä jumalallisista totuuksista.
Uskontunnustus korostaa todella paljon sitä, että Raamattu tulee ymmärtää kirkon ymmärryksen mukaan, mutta huomaatko tekeväsi viestissäsi rajauksia, joita uskontunnustus ei tee? Se määrittelee erehtymättömyyden niin, että “it is impossible for her to in any wise err”. Eli Raamattu ei voi kirkon tavoin erehtyä millään tavoin. Rajausta ei tehdä vain pyhiin asioihin tai uskon totuuksiin, vaan tässä on sitä 1600-luvun nominalistista peruskauraa dogmatisoituna, eli että Raamattu on kaikessa erehtymätön.
Kuten sanoin, en tunne tuota uskontunnustusta tai Dositheosta, joten en tunne myöskään sitä, millaisessa tilanteessa ja tarpeessa ko. dokumentti on laadittu. Jokaisella muotoilulla on aina pyritty vastaamaan johonkin tarpeeseen, niin varmaankin tuossakin.
Minusta tuntuu, että sinä takerrut hieman liikaa yksittäisiin sanamuotoihin etkä katso ort. kirkon kokonaisuutta. Yksittäisiä dokumentteja kannattaa tarkastella myös suhteessa kirkon elämän ja käytäntöjen kokonaisuuteen. Kysy ennemmin, että miksi kaikki ortodoksit eivät näe tuota(kaan) dokumenttia samalla tavalla kuin miten itse siihen suhtaudut?
On aika rohkeaa sinun luulla, että olet käsittänyt Maksimoksen tässä kohdassa oikein.
Onko kenelläkään? Minulla oli literalistisen inerrantismin rippeet olemassa vielä 2010-11 talvella. Luin Chicagon julkilausuman ja olin todella tyytyväinen, että siinä sentään asia selitetään auki kiitettävän tarkasti. Mutta en nähnyt siinä enää silloin mitään henkilökohtaista pointtia, millä olisi ollut mitään tekemistä itseni tai kenenkään muunkaan elävän elämän kanssa.
Jos olet Hartin juttuja kuunnellut, niin varmasti olet törmännyt siihen ajatukseen, että Raamattu voi kirjaimellisesti sanoa jotain - kuten, että Jeesus käveli näin paikasta A paikkaan B - ja olla siinä tarkka ja täsmällinen. Raamattu voi sanoa myös, että Jeesus sai Lasaruksen nousemaan kuolleista, ja olla siinäkin tarkka ja täsmällinen. Mutta heti, kun alat sanomaan, että miksi teksti on Raamattuun laitettu tai mitä siitä tulisi päätellä, eli kun alat tekemään teologiaa, teet sen väistämättä jonkin tradition puitteissa. Eli vastaat johonkin kysymykseen, jota teksti ei anna ja johon teksti ei suoraan vastaa.
Traditio ei ole edes mitään, mikä voisi nousta Raamatusta. Johtuu siitä, että Raamattu ei voi antaa sekä kysymyksiä että vastauksia. Tai jos voisi, niin ne termit ja niiden merkitys, joilla ne kysymykset annetaan, ynnä motivaatio päästä niiden sisällöstä selville, on lähtöisin lukijasta.
Kyse on siitä, että nyt vaaditaan halu tai motiivi kuvitella sellainen maailma tai todellisuus, jossa literalistinen (meinasin kahdesti kirjoittaa että luteralistinen) tapa käsittää kielen ja tekstin olemus ei pidä paikkaansa. Siitä tulee ensin sellainen tunne, että mikään ei pidä paikkaansa, kaikki on epävarmaa, relativismi nielee kaiken ja joka asia on liikkeessä.
Kun sanon, että tuo koko ajatus täydellisestä kirjasta on loogisesti mahdoton, tai mahdollinen vain suljetussa ja fiktiivisessä käsitteiden avaruudessa, niin nouseeko siitä mitään motiivia tutustua mihinkään käsitteiden analyyseihin tai siihen, miten antiikin ihmiset käsittivät todellisuuden? Tai mihinkään kielitieteen yleisimpiin piirteisiin? Siihen, miten sanojen merkitykset muuttuvat ajan myötä, tai miten uusia merkityksiä syntyy?
Minulla ei ole halua eikä taitoa motivoida sinua. Mutta en näe, että se olisi minun tehtäväni. Näen, että se on sinun tehtäväsi, jos haluat oikeasti kyetä kommunikoimaan näistä asioista. Ei ole minun halustani tai taidostani kiinni jos vastapuolen position keskeiset sanat eivät tarkoita sinulle mitään, etkä ole motivoitunut oppimaan niiden sisältöä.
Kuvittelen sen koko ajan olevan selvää, että Hartin ja minun (ja ortodoksien) ajattelussa on kyse jostain uudesta ja erilaisesta. Tai ehkä se on selvää sillä tavalla, että siksi et halua oppia sitä. Koska se on sinun näkökulmastasi ilmiselvää harhaa ja relativismia. Ei tässä kysytä mitään sen kummempaa kuin että otat jonkin, mikä mielestäsi on harhaa ja relativismia, ja perehdyt siihen, miksi ja miten se joidenkin mielestä ei ole.
Se ei ikinä tule olemaan nykyisillä termeilläsi ja nykyisellä ajattelullasi muuta kuin harhaa ja relativismia. Sitä minä en voi muuttaa, vaikka olisin miten ymmärrettävä ja miten haluaisin ja osaisin kommunikoida.
Joka tapauksessa kaikki viittaa siihen, että jos käsittää luterilaisen position, voi edelleen hyvillä mielin olla idän tai lännen katolilainen. Mutta jos käsittää katolilaisen position, ei ole mahdollista enää olla luterilainen. Tai jos ymmärtää tarpeeksi kielen ja tekstin metafysiikasta. Luterilainen menettää luterilaisuutensa sillä, ja käsittää sen aluksi niin, että menettää uskonsa. Juuri tästä syystä, että ei osaa kuvitella muuta uskoa kuin sellaisen, mikä perustuu naiiviudelle kielen ja tekstin olemusta koskien.
Tunnustuksen kohta itsessään ei ole nominalistinen. Eikä se edellytä nominalismia ollakseen ymmärrettävä. Sinä luet siihen sisään nominalismin, koska ilmeisesti ajattelet maailman olevan yksinkertaisesti nominalistinen, niin ettei se voi muuta olla. Jos kykenet murtautumaan siitä ulos, niin asia alkaa avautua.
Jos ajattelet ymmärtäväsi Raamatun täysin, niin voit todentaa, että 1) se on erehtymätön. Ja voit 2) käsittää, mitä koko erehtymättömyys tarkoittaa. Jos et ymmärrä sitä täysin, niin nominalismin sisällä sinun ei ole mahdollista täysin todentaa sen erehtymättömyyttä. Vaikkakaan ei ole ongelma, että uskot ja väität silti sen olevan erehtymätön.
Mutta jos Raamattu ei ole nominalistinen teksti, niin silloin sen erehtymättömyys ei ole nominalistista erehtymättömyyttä. Jolloin et voi millään nominalismin mukaisella tiedolla todentaa sen erehtymättömyyttä. Mutta et voi myöskään väittää sitä erehtymättömäksi niin, että ymmärtäisit, mitä olet väittämässä. Tai ymmärtää sitä, kun joku muu esittää saman väitteen, että mitä hän sillä tarkoittaa.
Raamatun erehtymättömyys nominalistisessa merkityksessä ei ole niinkään tosi tai epätosi kuin merkityksetön asia. Se on eräänlainen varjo siitä, mitä tuo tunnustuksen tarkoittama erehtymättömyys sanoo.
Chicagon julkilausumasta sama asia. Vaikka se olisi totta, niin usko voisi silti olla pelkkä kielipeli. Pelkkä todellisuuteen liittymätön harrastus. Pelkkä roolipeli. Lausuma ei sano mitään siitä, miten ihmisten pitäisi Raamattuun suhtautua. Siis muuten kuin älyllisesti affirmoida sitä. Jos ihminen on asian kanssa tosissaan, niin hän menettää siihen (pelkkään älylliseen affirmointiin) ennemmin tai myöhemmin mielenkiintonsa.