1. Myönnän, että toisen tekstiä luettaessa on mahdollista ymmärtää väärin. Tätä mahdollisuutta voi silti pienentää huolellisuudella ja kysymällä asiantuntijoiden neuvoa.
2. Myönnän, että pari tuhatta vuotta vanhojen tekstien äärellä väärinkäsityksen vaara on sitäkin suurempi, ja tarvitaan erityistä huolellisuutta ja erityisasiantuntemustakin.
3. Myönnän, että kaikkia Raamatun kohtia en ymmärrä (ehkä ei kukaan muukaan), ja että siinä, mitä luulen ymmärtäväni, saatan erehtyä.
4. Silti edelliset kohdat 1-3 eivät kelpaa verukkeeksi sille, että Raamatun selitettäisiin tarkoittavan sitä, mitä nykylukija haluaa sieltä löytää.
Aah, halleluja! Nyt on enää kaksi mahdollisuutta. Toinen on, että Raamattu ei edellytä minkäänlaista halua tullakseen ymmärretyksi. Silloin Raamatun ymmärtäminen voi olla kylmä akateeminen toimitus, jossa kirjaimet puhuvat puolestaan.
Toinen on, että Raamatun ymmärtäminen on nimenomaan kiinni halusta. Se ei tarkoita, että nykylukijan halu olisi itsessään paha asia tai hänen virheensä. Vaan virhe on siinä, että nykylukija haluaa tekstiltä liian vähän. Tähän voisin laittaa kasan sitaatteja Vuorisaarnasta. Sieltä saa ainakin sellaisen kuvan, että kyseessä ei ole pelkkä rationaalinen, akateeminen tai moralistinen ymmärrys.
Kyllä, olet oikeassa. Tässä kuitenkin nyt huomataan tämän keskustelun ongelma. Minä olen puhunut (kärjistäen) noista kohdista 1-3. Sinä olet puolestaan tullut keskusteluun sillä mentaliteetilla, että nyt on vain keskeistä kieltää sellainen ajatus, että nykylukija saa löytää tekstistä mitä haluaa. Näyttää siis siltä, että sinä et ole tässä keskustelemassa itse asiasta, vaan jostain tietystä raamatunkohdasta, jonka joku on sattunut tulkitsemaan - sinun mielestäsi - “niin kuin haluaa” (eikä “niin kuin siellä lukee”).
Kärjistäen minä olen jopa sitä mieltä, että mikään teksti ei mahdollista pääsyä kirjoittajan tarkoittamaan merkityshorisonttiin. Tekstit muodostavat itsenäisiä maailmojaan, joita voidaan toki tutkia, mutta tekstit eivät luo meille pääsyä kirjoittajan mieleen. Mikään teksti ei tee näin. Saat ehkä välähdyksen jostain mielipiteestäni, mutta kokonaista mieltäni et voi tekstin kautta hallita. Jonkinlainen ymmärrys on löydettävissä keskustelun kautta, jossa kahden ymmärtäjän välillä on dialogi, vuorovaihto, jossa ongelmallisia asioita voidaan kysyä ja voidaan vastata. Paljon kirjoittaneiden kirjoittajien tekstien analyyttinen tutkimus lähestyy, mutta ei saavuta tällaista keskustelua. Esimerkiksi Augustinuksen tai Lutherin kohdalla voimme sanoa olevamme kohtuullisen pitkälti selvillä heidän ajattelustaan, ja voimme varmaan - jos olemme siis heidän koko korpuksensa tutkineet jne. eli akateemisen uran loppuvaiheilla - sanoa, mitä mieltä hän voisi olla jostain asiasta. Me emme kuitenkaan voi kopioida heidän ymmärrystään, joka perustuu (luultavasti jonkinlaisen emergenssin tai jonkinlaisen kausaalisen suhteen kautta) heidän aivosähkökemiallisiin reaktioihinsa.
Minä en innostu sellaisesta raamattuhermeneutiikasta, jossa on sallittua pysyä ainoastaan aatehistoriallisessa kontekstissa. Raamatun yksittäisten kirjoittajien tekstien vähyys johtaa siihen, että mielestäni emme voi adekvaatisti tulla samanlaiseen ymmärrykseen kirjoittajien intentioista kuin mitä voimme paljon kirjoittaneiden, esim. Augustinuksen ja Lutherin kohdalla. Aatehistoriallinen raamattututkimus ei täytä kirkon raamatunluennan tarpeita. Siitä on kyllä hyvin paljon hyötyä, koska - ja sanon tämän nyt taas kerran uudestaan - historiallinen eli ns. sananmukainen (tälle on joku toinen sana, mutta olen sen unohtanut) merkitys on lähtökohta kaikelle Raamatun teologiselle käytölle. Historiallinen merkityskin voi toki olla luonteeltaan vertaus, tai muuten erilainen kirjallinen genre aktuaalisen historian sijasta. Genre voi olla myös määräys, laki, tai muu vastaava.
Tämän vuoksi palaan nyt siihen, mitä sanoin jo aiemmin. Perustuen lähestyskäskyyn se, mitä Kristus käskee, on moraalisesti välttämätöntä. Siis vain sellainen kohta, jossa sananmukainen genre on moraalinen käsky tai ohje, on meille välttämätön. Kun nyt näin sanotaan, niin monet toki tulevat huutelemaan, että tällä tavalla toimittaessa katoaa kristinuskosta todella paljon. Ehkä katoaakin! Sic transit gloria mundi. Kristinusko elää aina suhteessa Raamattuun ja sen muovaamana. Sen välttämättömiä säädöksiä ja sen hyvinä pidettyjä säädöksiä (jotka siis voivat olla myös toisin!) tulkitaan myös eri tavoin eri aikoina.
Minä uskon, että Pyhän Hengen ohjaava rooli raamatuntulkinnassa on keskeistä. Se tarkoittaa sitä, että tulkintaa ei ohjaa aatehistorian professori, vaan uskon ymmärrys. Seurakunnan ykseyden kannalta on toki oma ongelmansa se, jos meillä on kaksi henkilöä, jotka luulevat kumpikin olevansa uskossa ja siten saaneensa saman Pyhän Hengen; jos nämä kaksi sitten tulkitsevat merkittävästi eri tavalla pyhiä kirjoituksia, voi herätä kysymys, onko toinen sittenkään uskossa, kun uskon kautta syntynyt tulkinta on näin erilainen. Minusta tällainen lähestymistapa on pelosta lähtöisin; pelko omasta uskosta saa epäilemään myös toisen uskoa, ja koska kukaan ei uskalla tunnustaa olevansa itse uskon ulkopuolella, aletaan toista syyttämään ei-kristityksi ja ties miksi Jumalan sanan pilkkaajaksi ynnä muuksi. Minä olen sitä mieltä, että rakkaudessa ei ole pelkoa. Sen vuoksi tällaisessa tilanteessa ei täydy kysyä, onko toisella lainkaan Henkeä, vaan miksi Henki antaa toiselle erilaisen tulkinnan! Kirjoitusten mukaan Henki antaa eri ihmisille eri asioita, jotta he rikastuisivat lahjojen keskinäisestä jakamisesta. Mutta se, joka pelon vuoksi eristäytyy toisesta, jota ei ymmärrä, toimii vastoin rakkauden henkeä. Totta kai tällaisen rakkauden mentaalinen rakentuminen on todella vaikeaa - mutta siihen meitä on kutsuttu.
Palauttaakseni keskustelun varsinaiseen ketjun aiheeseen, totean että tuolla kahden korin tarkastelumetodilla Raamatusta voi poimia aivan mitä mielipiteitä vain haluaa, mistätahansa asiasta.
Älä varasta! - Mutta rakkaudellisesti ajatellen, voihan sitä vähän…
Älä tapa! - Mutta mutta jos on traumaisoitunut ja on eri kulttuurista ja kun kantasuomalaisetkin ja … rakkaudellisesti ajatellen …
Esimerkit ovat ongelmallisia. Ensinnäkin, varastamisen kiellon kategorisuuden voi kyseenalaistaa ihan uskottavasti: Mitä jos voi varastamalla jonkun liiasta pelastaa yhden tai useamman ihmisen hengen? Varmasti sellaisia tilanteita on ollut ja on. Entä saako sodassa ottaa “voittosaalista” vaikka vihollisen polttoaineista ja ammuksista? Päädymme siis hyvin pian huomaamaan, että kieltoa pitää tulkita eri tavoin eri tilanteissa.
Tappamisjuttua koskevat samat ongelmat. Viittaus maahanmuuttajiin kyllä oli niin väkinäinen, että lukija joutuu ihmettelemään, mistä lähteestä se pulppusi.
Kahden korin ajatukseen tosiaan yleensä sisältyy jonkinlainen ajatus siitä, että korin yleiset periaatteet ovat muuttumattomia. Näin esimerkiksi “rakkauden korin” perustana on rakkauden kaksoiskäsky ja kultainen sääntö.
Monet luterilaiset tosiaan tulkitsevat, että kaikki eettinen pohdintaa täytyy tapahtua näistä kahdesta lähtökohdasta käsin, ja tällöin kaikki, mikä on tämän vastaista - myös Raamatun sisällä - on kiellettyä!
Edelleen ihmettelen, miksi on tai pitäisi olla olemassa jokin erityinen “luterilainen” eksegetiikka. Tai jos luterilaiset todella tulkitsevat Raamattua eri tavalla kuin muut kristityt, mitä syytä meillä on olettaa, että tämä luterilainen linja on oikea?
Sitäkään en ymmärrä, miksi Kristuksen ja apostolien sanoilla olisi käytännössä mitään eroa kristityn kannalta. (“Ontologiasta” en haluaisi väitellä.) Oleellisestihan me olemme saaneet uskon juuri Kristuksen palvelijoiden kautta, jotka toki puhuvat isäntänsä arvovallalla (Luuk.10:16).
No nimenomaan siksi, että Kristus ja apostolit itse erottavat omien sanomistensa arvovallan. Näin ainakin siis Paavali. Tämä on siis “sanan sisäisen itsereflektio”, joka osoittaa, että sanassa itsessään on eri tasoisia lausumia.
Luterilainen eksegetiikka tosiaan perustuu ns. sola scriptura -oppiin, jossa luterilaisuus hieman (vain hieman) eroaa katolisesta ajattelusta. Taustalla on kysymys vanhurskauttamisesta ja siitä, kuka voi esittää sitovia käskyjä. (Tähän on syntynyt mm. de iure divino ja de iure humano -erottelu, jne.)
“Hallita mieltä”, tarkoitin siis, koko tarkoittamani merkitystodellisuuden hallintaa. Pahoittelen, ilmaisin ehkä vähän väärin. Ylipäänsä siinä, mitä sanoin, että tekstit eivät mahdollista pääsyä kirjoittajan (tarkoittamaan) merkityshorisonttiin tarkoittaa sitä, että kirjoittajan ja lukijan/tulkisijan välinen ikuinen kuilu säilyy aina! Sitä ei siis koskaan voi ylittää. No, varsinainen kärjistykseni oli siinä, että olen kyllä sitä mieltä, että kuilu voidaan ylittää, mutta se on mahdollista vain dialogisessa suhteessa, jota varsinaisessa mielessä minkään tekstin kanssa ei voi syntyä. Teksti on kirjain, ja kirjain ei elä.
Huomautukseni mentaliteetistasi nousi siitä, että yleisistä raamattuhermeneuttisista lausahduksistasi (1-3) tunnuit tekevän ihmeellisen hyppäyksen jonkinlaiseen kirkkopoliittiseen kieleen, jossa puhut verukkeista ja nykylukijasta ja nykylukijan ilmeisesti virheellisestä tahdosta löytää sieltä jotain omaansa, jne. Hyppäys hermeneuttisesta keskustelusta nykylukijan tahtoon kuulosti minun korvaani siltä, että koko keskustelun tarkoituksena sinulle on ollut yrittää löytää “kättä pidempää” sille, että voisit kieltää jotkut tavat tulkita pyhiä kirjoituksia.
Asiayhteydessään Paavalin lausuma (1.Kor.7:25) tarkoittaa kyllä muuta. Paavali olettaa, että korinttilaiset pitävät hänen lausumiaan arvovaltaisina (1.Kor.4:1). Kohdassa 1.Kor.7:25 hän joutuu nimenomaan huomauttamaan siitä poikkeuksellisesta seikasta, että hänellä ei ole asiassa varmaa sanottavaa. Toisaalta lausuma “Herran käskyn” puuttumisesta voi viitata siihenkin seikkaan, että Jeesus ei maan päällä ottanut asiaan kantaa, sikäli kun Paavali tiesi. Vastakohtana on tällöin 1.Kor.7:10, jossa Paavali kieltää avioeron ja tietää tässä toistavansa Jeesuksen maanpäällistä sanaa (Mark.10:9). – Oikeassa olet siinä, että Paavalin sanoja luettaessa on yritettävä selvittää, on hän tarkoittanut ne ehdottomiksi vai ehdolllisiksi, kaikkialla päteviksi vai vain jossakin jne.
Taitaa meidän välillämme olla jonkinlainen ymmärryskuilu En ymmärrä tehneeni mitenkään “ihmeellistä” hyppäystä kirkkopolitiikkaan; tässä ketjussa puhutaa myös luterilaisesta kirkkopolitiikasta. On aika yleistä luterilaisen kirkon sisäisessä keskustelussa, että vedotaan siihen, että Raamatun tai tunnustuskirjojen kanta olisi jotenkin epäselvä ja että perinteestä poikkavia ratkaisuja on siksi lupa tehdä. (Tämän lienet havainnut itsekin?) Tätä taas perustellaan useinkin sillä hermeneuttisella periaatteella, että tekstiä yleensä olisi vaikea ymmärtää objektiivisesti. Ja varsin usein tällainen päättely paljastuu aika epäuskottavaksi. Mainitsin jo esimerkkinä homoseksuaaliset suhteet, joista on käyty runsaasti keskustelua viime vuosina. Ei se Paavalin kanta homoseksuaalisiin akteihin ole lainkaan niin epäselvä kuin meille halutaan väittää.
Jos tämä on todellinen, kärjistämätön mielipiteesi, olen suuresti hämmästynyt. Ihan oikeastiko arvelet, että emme voi saada tekstin merkitystä selville sen jälkeen kun sen kirjoittaja on kuollut?
Emme voi saada tekstin merkitystä selville myöskään silloin, kun kirjoittaja vielä elää, jos emme ole tekstin ja kirjoittajan kanssa kolmenkeskisessä dialogissa. Itse asiassa koko tämä sanallinen keskustelumme osoittaa, että dialogi on se, mikä mahdollistaa ymmäryksen kehittymisen. (Ja kuten sanottua, ymmärrys kehittyy ensin sen kautta, että tajutaan kuinka äärettömän eri mieltä toinen ihminen onkaan, ja sen jälkeen vasta aletaan nähdä ne autenttiset yhtymäkohdat.) Olen koko tämän saman asian sanonut eri sanoin jo aiemmin, mutta sinä et ole ymmärtänyt, mitä minä olen sanonut. Siksi sinä olet esittänyt lisää kysymyksiä, ja vastaavasti minä olen reagoinut siihen, miten sinä kirjoitat. En ole kuitenkaan muuttanut niitä perusmerkityksiä ja perustavanlaatuisia kantoja, joiden pohjalta kirjoitan. (Tunnustan, että jotkut yksittäiset asiat ovat tarkentuneet ja hioutuneet keskustelun aikana.)
Ymmärryksen välinen kuilu on mahdollista silloittaa vain dialogisessa suhteessa. Totta kai on niin, että mitä pidempi teksti, sitä enemmän se sisältää kirjoittaman merkitysmaailman avaamista. Tekstin pitkäaikainen tarkastelu voi paljastaa siitä siihen itseensä kätkeytyviä puolia, jotka eivät aiemmin olleet itsestäänselviä. Tähän viittasin jo aiemmin; suurten tekstikorpusten avulla voidaan ikään kuin käydä dialogia niiden kirjoittajien kanssa. Fakta kuitenkin on, että me emme saavuta täydellisesti sitä merkitysmaailmaa, joka kirjoittajalla on kirjoittaessaan ollut. Tämän vuoksi täydellinen ymmärtäminen on mahdotonta.
Huomaa nyt, että puhun ymmärtämisestä ja erityisesti täydellisestä ymmärtämisestä. Se sisältää sen, että lukijan ja tekstin/kirjoittajan merkitysmaailmat tai merkityshorisontit tai mikä tahansa sana, jolla tarkoitetaan kirjoittajan mieltä, sulautuvat. Tällainen ymmärrys on minun mielestäni absoluuttisena ja täydellisenä mahdoton yksinkertaisesti siitä syystä, että ymmärrys on jonkinlaisessa vastaavuussuhteessa aivosähkökemiaan ja aivoanatomiaan, ja nämä yksityiskohdat eivät koskaan toistu täysin samanlaisina toisissa ihmisissä.
Tiettyjä samankaltaisuuksia on kyllä olemassa, ja voimme joidenkin tekstien kanssa perustellusti sanoa, että meidän ymmärryksemme lähestyy (vrt. raja-arvo) kirjoittaman merkitysmaailmaa ja siten hänen tekstillä tarkoittamaansa merkitystä.
Austinin mukaan puhetoimitusta lausuttaessa tehdään tarkasti ottaen neljänlaisia asioita. Hän nimittää lokuutioksi itse lausumista: siinä esitetään tietty lause, jolla on merkitys ja viittaussuhteet. Illokuutio tarkoittaa puhujan aietta eli intentiota: hän esittää väittämän, tarjouksen, lupauksen jne. Perlokuutio tarkoittaa, että kuulijassa koetetaan saada aikaan tiettyjä vaikutuksia yksityisessä puhetilanteessa; nuo vaikutukset saatavat olla toisenlaisiakin kuin puhuja tarkoitti. Neljäntenä on esittäminen, siis fyysinen tapahtuma. (Lähde)
Sen verran annan kyllä löysiä, että on mahdollista, että (em. puheaktiteorian sanoin) kirjoittajan tarkoittama perlokuutio toteutuu. Toisin sanoen: vaikka emme pääsekään koskaan täysin tekstin (kirjoittajan) merkitysmaailmaan, on mahdollista, että teksti vaikuttaa siitäkin huolimatta meissä sillä tavalla, mitä kirjoittaja on tarkoittanut.
Kysymys tekstin mahdollisuuksista välittää merkityksiä liittyy myös kirjaimen ja Hengen väliseen ristiriittaan, josta mm. Paavali Room. 7:6 ja erit. 2. Kor. 3:6: “Kirjain näet tuo kuoleman, mutta Henki tekee eläväksi.” Kirjain tuo kuoleman, koska kirjain ei ole elävä ihminen. Kirjain on meidän silmämme tavoittama valo kirjaimesta, meidän aivojemme tulkinta siitä ja sanasta, meidän ymmärryksemme yritys tavoittaa jotain absoluuttisesti toista. Ymmärrys ei kuitenkaan tavoita kirjaimesta mitään muuta kuin itsensä kirjaimessa. Me siirrämme aina oman merkitysmaailmamme tekstiin, ja luemme kirjaimen siinä.
Raamattu on meille elävän Jumalan puhetta, mutta ei siksi, että sen kirjain olisi jotenkin erityinen ja että kykenisimme jotenkin saavuttamaan kirjallisia merkityksiä, vaan siksi, että Pyhä Henki puhuu siinä. Lukiessamme pyhiä kirjoituksia me seurustelemme Pyhän Hengen kanssa, ja koska hän on elävä, ja näkee meidän ajatuksemme, hän nostaa meissä kirjaimen kautta esiin sellaisia ajatuksia, joista emme olleet tietoisiakaan. Hän opettaa meitä kirjoitusten avulla tuntemaan sen kirkkauden, joka on Jeesuksessa Kristuksessa. Me emme siis seurustele Pyhän Hengen kanssa aatehistoriallisen eksegeesin kanssa, vaan uskon valossa lukiessamme pyhiä kirjoituksia. Me emme lue kirjoituksia ensisijaisesti oppiaksemme, mitä tapahtui, vaan kohdataksemme Pyhän Hengen, joka vastaa meidän tämän hetken tarpeisiimme. Hänhän jatkuvasti kuulee sydämissämme meidän ajatuksemme, meidän toiveemme ja tarpeemme - nekin, joita emme ääneen lausu. Hän kuulee ne, ja kun rukouksessa avaamme Raamatun kuunnellaksemme hänen puhettaan, hän myös käyttää pyhää sanaa siten, että kirjaimen kautta loistaa jumalallinen valo.
Minusta se, että emme kykene ymmärtämään Raamattua objektiivisesti, on annettua. Sen sijaan voimme esittää perustellumpia ja vähemmän perusteltuja arvailuja siitä, mikä tekstin kirjoittajan tarkoittama merkitys (tai ehkä ennemmin, mikä oli kirjoittajan oli tarkoittama perlokuutio, tekstistä johdettu toiminta) on.
Luterilainen teologinen etiikka on myös perinteisesti sellaista, joka nostaa kultaisen säännön ja rakkauden kaksoiskäskyn kaiken muun eettisen materiaalin yläpuolelle, ja sanoo, että näitä kahta on noudatettava myös silloin, kun ne väittävät Raamatussa olevan eettisen käskyn olevan väärä.
En ole itse koskaan törmännyt sellaiseen homoseksuaalisuuden selittämiseen, jossa väitetään, että Paavali olisi jotenkin ollut epäselvä. Sitä perustelua olen nähnyt, että Paavalin tarkoittama homoseksuaalisuus (homoseksuaalisuus Paavalin merkitysmaailmassa) on täysin erilainen asia kuin se, millaisessa maailmassa homoseksuaalisuus tänä päivänä esiintyy. Esimerkiksi Vanhan testamentin osalta on myös sanottu, että kielto maata miesten kanssa tarkoittaisi sitä, että sotaa käyvät miehet eivät saa raiskata vangiksi jääviä miehiä - tämähän on aivan toisenlainen merkityskokonaisuus kuin sellaiset homoseksuaaliset suhteet, joita tänä päivänä maailmassa on nähtävillä! Oma asiansa on vielä sekin, että ajatus seksuaalisuudesta on suhteellisen moderni ajatus; ennen sitä, mitä nykyään ajattelemme seksuaalisuutena, jonkinlaisena preferenssien ja orientaatioiden kokonaisuutena, ajateltiin enemmän viettien ja aktien kautta. Tai näin olen antanut itseni opettaa.
Nämä olivat nyt vain huomioita homoseksuaalisuudesta ja merkitysmaailmojen erosta, eikä minun tarkoitukseni ole lähteä vääntämään homoseksuaalisuudesta tai siihen liittyvistä raamatunkohdista sen enempää tässä ketjussa. Jos yrität minua siihen vetää, en lähde. Sanon tämän: minusta on itsestään selvää, että Paavali ei tarkoittanut homoseksuaalisuudella sitä, mitä sillä tänään tarkoitetaan. Tämä ylitsepääsemätön kuilu Paavalin tarkoittaman “miesten kanssa makaavien miesten” ja meidän maailmassamme ilmenevien “miesten kanssa makaavien miesten” välillä on se periaate, joka pakottaa meidät hermeneuttiseen prosessiin. Se pakottaa meidät tekemään itse samanlaisia päätelmiä, mitä Paavali on tehnyt. Se pakottaa meidät tekemään teologiaa Paavalin rinnalla. Hänen todistuksensa on aina meidän keskuudessamme, koska tunnistamme siinä Pyhän Hengen erityisen puhuttelun. Mutta hänen sanansa ja merkityksensä olivat 100-luvun koinee-kreikkaa ja sen maailman käsitteitä, meidän sanamme ja merkityksemme ovat 2000-luvun suomea ja tämän yhteiskunnan käsitteitä.
Tässä on käyty ihan antoisa keskustelu. Kiitos, @Silvanus, kärsivällisestä selittämisestä; luulen nyt ymmärtäväni ajatuksiasi paremmin kuin vielä muutama päivä sitten. Lisäpisteet siitäkin, että edellisessä puheevuorossa esitit tulkinnan teorian lisäksi myös havaintoesimerkkejä siitä, miten sovellat teoriaasi käytännön tulkintatapauksiin, vaikka Paavalin Roomalaiskirjeeseen. Yleensäkin konkreettista tekstiä on miellyttävämpi lukea kuin abstraktia. (Ymmärrän nyt selkeämmin, että olemme tosiaan eri mieltä eräistä asioista.)
Itse pidän hyvänä sellaista keskustelutapaa, jossa abstraktiot jätetään vähemmälle ja otetaan esiin jokin todellinen ja havainnollinen kiistakysymys, josta kukin keskustelija esittää yksityiskohtaisen ja perustellun mielipiteen. Tästä saadaan usein tulokseksi todellinen keskinäinen ymmärrys, tieto siitä, missä ollaan samaa, missä eri mieltä. Ilmeisesti tähän emme nyt mene, kun kerran annat ymmärtää, ettet halua käydä vääntämään raamantunkohdista.
Ketjun aiheeseen palatakseni: Kenelle oikein kuuluu valta päättää, minkälainen teologia on “luterilaista” ja mikä ei? Se on aika suuri valta, koska ev.lut. kirkossa se näyttää olevan monen mielestä totuuden kriteeri.
Selitäpä sinä, missä näet meidän erimielisyytemme!
Tämä on ihan hyvä kysymys, sanon! Usein kun puhutaan “luterilaisesta raamattuhermeneutiikasta” tai “luterilaisesta etiikasta”, sitä käytetään usein normatiivisena, ja tarkoitetaan oikeastaan “oikeaa etiikkaa/tulkintatapaa”. Itse en ole käyttänyt sitä tällä tavalla, vaan lähinnä deskriptiivisenä. Tällöin “luterilaista” on se, mitä suurin osa luterilaisista tekee, tai millä on näkyvin asema. Kysymys ei rajoitu myöskään kirkkoon, vaan koskettaa myös akatemiaa.
1. Periaatekysymys: Sinulle se, että emme kykene ymmärtämään Raamattua objektiivisesti, on “annettua”. Minä taas pidän annettuna sitä, että pystymme ymmärtämään Raamattua objektiivisesti siinä määrin, kuin se on tarpeen autuudeksemme.
2. Yksityiskohdista tartun yhteen esimerkkiin, jonka itse nostit esiin: Sinulle on itsestään selvää, että “Paavali ei tarkoittanut homoseksuaalisuudella sitä, mitä sillä tänään tarkoitetaan”. Tämä ajatuksenkulkusi on minulle tuttu, se kun on sanakäänteitä myöten se, mitä ovat viime vuosikymmeninä esittäneet vaikkapa eksegeetit Sollamo ja Nissinen. Pidän näitä analyysejä epäuskottavina; sen sijaan eksegeetti Räisänen esittää asian oikein: “Historialliseksi tosiasiaksi jää, että Paavali suhtautuu - - homoseksualismiin jyrkän tuomitsevasti - - Paavalille koko homoseksualismin ongelma on ollut selvä; hän ei olisi moderneihin jaotteluihin yhtynyt.”
Nämä ovat minusta kaksi väitettä, jotka eivät ole toistensa vastakkaisia. Kykenemättömyytemme ymmärtää toisiamme ja Jumalan ilmoitusta oman kykymme perusteella on yksi asia. Toinen asia on se, kykenemmekö ymmärtämään Raamattua siinä määrin oikein, mikä on tarpeen autuudeksi. Kyllä minäkin olen sitä mieltä, että me kykenemme tietämään uskosta (huomaa tosin nyt tuntemisen eri kohde!) jotain. (Suhtaudun kriittisesti niihin väitteisiin, jotka väittävät, että pelastava usko on luonteeltaan tiedollista väitelauseiden hyväksymistä. Siis suhtaudun kriittisesti siihen väitteeseen, jonka mukaan “Raamatun objektiivinen ymmärtäminen jossain määrin on tarpeen autuudeksemme”)
Olen myös sitä mieltä, että kykenemme sanallisesti julistamaan evankeliumia tavalla, joka herättää uskoa - tosin tässäkään julistamisen onnistumisen takeena ei ole meidän ymmärryksemme Jumalan sanasta, vaan se, että Pyhä Henki on luvannut toimia, ja hän herättää uskon - ei meidän julistuksemme. (Puhun toki nyt papin näkökulmasta, kun puhun julistuksesta; sen suonet anteeksi.)
Vinkki: on suotavaa laittaa lähdeviite, kun viitataan teoksiin, joista ei ole puhuttu aiemmin. Eli missä Räisänen puhui näin?
No, joka tapauksessa olen eri mieltä. Homoseksuaalisuudesta meidän on huomioitava se, että tosiaan tällaista käsitettä ei ole ollut olemassa. Olen antanut opettaa itselleni, että ylipäänsä nämä seksuaalisuuskäsitteet ovat syntyneet hyvin varhain. Meillä on ajatus jonkinlaisesta seksuaalisuudesta, joka on taipumusten, viettien, tekojen, elämäntapojen ja muiden asioiden yhdistynyt kokonaisuus. Tällaista ei ollut olemassa esimerkiksi antiikin Kreikassa - vähän niin kuin ei ollut olemassa sinistäkään. Katso myös tämä. Tämäkin on kiinnostava.
On toki ollut olemassa jotain samanlaista. On ollut, sananmukaisesti, miesten kanssa makaavia miehiä (αρσενοκοιτης); mutta mitä tuo sana tarkoittaa?
“Ettekö tiedä, että vääryydentekijät eivät saa omakseen Jumalan valtakuntaa? Älkää eksykö! Jumalan valtakunnan perillisiä eivät ole siveettömyyden harjoittajat eivätkä epäjumalien palvelijat, eivät avionrikkojat, eivät miesten kanssa makaavat miehet, eivät varkaat eivätkä ahneet, eivät juomarit, pilkkaajat eivätkä riistäjät. Tällaisia jotkut teistä olivat ennen, mutta nyt teidät on pesty puhtaiksi ja tehty pyhiksi ja vanhurskaiksi Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä ja Jumalamme Hengen voimasta.” (1. Kor. 6:9-11)
“Eihän lakia ole säädetty kunnon ihmisten takia, vaan lain ja järjestyksen rikkojien, jumalattomien ja syntisten, rienaajien ja pyhänhäpäisijöiden, isän- ja äidinmurhaajien, tappajien, siveettömien, miesten kanssa makaavien miesten, ihmisten sieppaajien, valehtelijoiden, valapattojen ja ylipäänsä kaikkien sellaisten takia, jotka toimivat vastoin tervettä oppia. Näin sanoo iäti ylistettävän Jumalan kirkkautta julistava evankeliumi, joka on minulle uskottu.” (1. Tim. 1:9-11)
Pikaisella googlauksella löysin tällaisen huomion, jota en valitettavasti voi verifioida, kun en ole nimenomaisesti tähän perehtynyt:
Recent scholarship suggests, however, that Paul’s word may draw on Hebrew precedent.[2] The two Greek words which compose αρσενοκοίτης are ἄρσενος (‘male’) and κοίτην (‘bed’), and these words appear side-by-side in Leviticus 20:13 in the LXX – – But the LXX reading remains suggestive, and it may well have influenced Paul’s more creative, stylistic word choice. If so – and this is often overlooked – locating the origin of (or influence for) αρσενοκοίτης in Leviticus automatically loads the word with the Hebrew, rather than the Greek, experience of homosexuality, a history not contained in two verses of Leviticus alone but Israel’s full and colorful history of male temple prostitution.[4] Paul draws on this same idolatrous history in fuller form in his other reference to male homosexuality, Romans 1. This may explain his need to avoid the available Greek vocabulary and instead use a unique, compound word that points to the Hebrew experience. (Lähde)
Jos tosiaan Paavalin ajatus on ollut viitata tällä sanalla temppeliprostituutioon, kyse on todellakin aivan erilaisesta kontekstista, mitä homoseksuaalisissa suhteissa voidaan näinä päivinä nähdä. (Tuossa kohdassa muuten annetaan tällainen viite: “Homosexual cult prostitution appears to have been the primary form in which homosexual intercourse was practiced in Israel.” Robert Gagnon, The Bible and Homosexual Practice: Texts and Hermeneutics; Nashville: Abingdon, 2001; p.130.) Ja jos itse asia on eri, niin vaikka teknisesti mies makaakin sängyssä miehen kanssa, kyse ei ole kuitenkaan samasta asiasta. Tällöin itse kohdan soveltaminen tähän päivään ei myöskään toimi samalla.
Sitten nousee toki kysymyksiä, voidaanko homoseksuaalisuus kieltää jollain muulla tavalla. Ja voidaanko itse asiassa koko seksuaalisuutta pitää jotenkin ongelmallisena kirjoitusten kohtien perusteella - voidaan toki!
Oletteko huomanneet, että vuoden 1992 suomennoksesta puuttuu yksi väärintekijäryhmä verrattuna 1933/38 suomennokseen ja käännöksiin muille kielille? Olen lisännyt numerot:
1992 Jumalan valtakunnan perillisiä eivät ole 1. siveettömyyden harjoittajat eivätkä 2. epäjumalien palvelijat, eivät 3. avionrikkojat, eivät 4. miesten kanssa makaavat miehet, eivät 5. varkaat eivätkä 6. ahneet, eivät 7. juomarit, 8. pilkkaajat eivätkä 9. riistäjät.
1933/38 Eivät 1. huorintekijät, ei 2. epäjumalanpalvelijat, ei 3. avionrikkojat, ei 4. hekumoitsijat eikä 5. miehimykset, eivät 6. varkaat, ei 7. ahneet, ei 8. juomarit, ei 9. pilkkaajat eivätkä 10. anastajat saa periä Jumalan valtakuntaa.
Käsittääkseni tuossa on vedetty yhteen kaksi ryhmää, apostoli puhuu kahdesta erilaisesta homoseksuaalisesta ryhmästä. Sekä aktiivinen homoseksuaali että katamiitti tuomitaan. Sievistelevä kääntäjä ei ole halunnut tuoda tätä ilmi.
En ymmärrä tehneeni mitenkään “ihmeellistä” hyppäystä kirkkopolitiikkaan; tässä ketjussa puhutaa myös luterilaisesta kirkkopolitiikasta. On aika yleistä luterilaisen kirkon sisäisessä keskustelussa, että vedotaan siihen, että Raamatun tai tunnustuskirjojen kanta olisi jotenkin epäselvä ja että perinteestä poikkavia ratkaisuja on siksi lupa tehdä. (Tämän lienet havainnut itsekin?) Tätä taas perustellaan useinkin sillä hermeneuttisella periaatteella, että tekstiä yleensä olisi vaikea ymmärtää objektiivisesti. Ja varsin usein tällainen päättely paljastuu aika epäuskottavaksi. Mainitsin jo esimerkkinä homoseksuaaliset suhteet, joista on käyty runsaasti keskustelua viime vuosina. Ei se Paavalin kanta homoseksuaalisiin akteihin ole lainkaan niin epäselvä kuin meille halutaan väittää.