Niin, ja tarkkaan ottaen ihan sekään ei ole päämääräni. Päämääräni on korostaa kaikille kristityille yhteisiä tekijöitä ja “lempeyttää” asenteita, ei poistaa kaikkia näkemyseroja. Kasteesta lienee varsin laaja yksimielisyys siitä, että se on luovuttamaton osa kristinuskoa. Sen sisällöstä ja merkityksestä uskonyhteisöt ovat ja saavatkin olla erimielisiä - kunhan eivät sulje muilta pois Jumalan lapseutta. Sama koskee ehtoollista ja muitakin pyhiä toimituksia.
Itse olen aivan varma, että ne yhteiset tekijät riittävät sielujen pelastukseen. Vaihtoehto olisi nimittäin se, että kirkkokunnat sulkisivat toinen toisensa Jumalan valtakunnan ulkopuolelle.
Kukin saa toki pitää omaa perinnettään ja sen käsityksiä opillisista yksityiskohdista oikeina, mutta eri aitauksissa laiduntavia Jumalaan ja Jeesukseen uskovia ei saa sulkea pelastuksen ulkopuolelle.
Eli opillista diversiteettiä saa olla, mutta ristin Jeesus on meille kaikille yhteinen.
Kun tässä ketjussa kerran saa ja on jopa suotavaa keskustella erilaisuudesta niin miksi aina puhutaan risti sitä ja tätä kun ristillä ei ole sitä anteeksiantavaa merkitystä ollenkaan ilman ylösnousemusta.
Eikö voisi puhua ensisijaisesti ylösnousemuksesta joka antaa merkityksen ristille.
Ylösnousemuksen valossa valaistu risti.
Tuo on kyllä hiukan ristiriitaisesti sanottu. Jos kaste on “luovuttamaton”, sen täytyy olla tärkeä asia, eli meillä pitää olla selkeä käsitys siitä, mikä se sellainen kaste on. Sellaisestako “saa” olla ihan ongelmattomasti eri mieltä?
En siis vastusta kristittyjen yhteyspyrkimyksiä. Mutta ei asia etene, jos ei suostuta keskustelemaan opista ja siis myös oppierimielisyyksistä.
No mutta minähän olen juurikin rohkaisemassa keskustelemaan opillisista erimielisyyksistä… Niistä voi ja pitää keskustella. Kyse on siitä, mikä on niiden erimielisyyksien painoarvo kun ajatellaan suhtautumista toisissa kirkoissa eläviin Jeesukseen Kristukseen uskoviin.
Onko tämä oikeasti jotenkin vaikea asia ymmärtää ja siten kriittinen keskustelun aihe? Onko oikeasti?
Ainakin luulen ymmärtäväni asiasi. Olet sitä mieltä, että oppierimielisyyksien painoarvo on vähäinen. Kun taas minusta opin painoarvo on suuri, joten erimielisyyksienkään painoarvo ei ole pieni.
Mutta pelastuksen ulkopuolelle en ole sulkemassa toisin ajattelevia. Kristuksen hankkima pelastus on evankeliumissa tarjolla kaikille ihmisille, ja sen voi uskossa ottaa vastaan eri tunnustuskunnissa.
Seurakuntaan kuuluvat ne, jotka osalistuvat kanssamme alttarin sakramenttiin. Kun ymmärrän näin seurakunnan merkityksen ei minun tarvitse pohtia miten oman seurakuntani ulkopuoliset uskovat, pelastuvatko he vai eivät, se ei ole minun vallassassani. Pidän siis kiinni vain siitä miten itse uskon ja näin tehdessäni huomaan etteivät monet muut jaa luterilaista uskoani eivätkä osallistu minun kanssani samalle yhteysaterialle.“Portti on ahdas ja tie kaita ja harvat ovat ne, jotka sen löytävät,” sanoo Jeesus. Eivät hetikään kaikki, jotka kutsuvat itseään kirkoksi, ole kirkko. On kaksi eri asiaa olla kirkko ja väittää olevansa kirkko näin Luthermaisesti asian ilmaisten.
Mielenkiintoinen linjanveto, jos kirjaimellisesti tarkoitat mitä sanot. On varmaankin paljon kirkon jäseniä, jotka eivät käy ehtoollisella, uskoviakin. Silti ymmärrän ilmaisun, jos tarkoitetaan nimenomaan paikalliseurakuntaa.
Minulle eri tunnustuskunnat ovat vain erilaisia paikallisseurakuntia, ja siten jokainen niistä on osa Kristuksen globaalia kirkkoa. Sen pohjalta näkisin, että muussa tapauksessa kyseessä onkin tietyn kirkkokunnan pöytä eikä varsinainen Herran pöytä. No, silloinkin osaan toki katsoa sen myös ihan aidoksi Herran pöydäksi, mutta suppeammassa muodossa. Mutta esimerkiksi minä en voi osallistua ehtoolliselle paikallisessa luterilaisessa kirkossa, koska en ole kyseisen kirkon jäsen.
Jaksan jauhaa tästä asiasta koska kyseessä on tärkeä pelastusopillinen asia. Jos pelastus edellyttää tietylle viralliselle ehtoolliselle osallistumista ollaan ongelmissa. Sen sijaan katson ehtoollisen olevan tärkeä pyhä toimitus varsinkin uskon vahvistajana.
Yksinkertaistan: näkemykseni mukaan pyhät toimitukset ovat ihmistä varten, eivät Jumalaa varten.
(Sellainen kansankirkkoajatus, jossa jokainen kastettu kirkon jäsen on automaattisesti pelastettujen joukossa, on minulle vieras. Mutta tuskin sellaista missään virallisesti opetetaankaan.)
Minä taas olen aina kokenut niin että mikään tämänhetkinen tunnustuskunta ei todellisesti edusta Kirkkoa eli Kristuksen mystistä ruumista. Kaikissa on osa opetuksesta ihan hyvää, mutta vaikka Kristuksesta ja Hänen Ruumiistaan puhutaan paljon ja ylevästi, sitä ei olla.
Omassa mallissani tunnustuskunnat eivät ole osa Kristuksen globaalia kirkkoa vaan ovat ikäänkuin Kristuksen kirkon äänenkannattajia.
Todellinen Kirkko sinänsä on mysteeri, Kristuksen mystinen Ruumis.
Olen varsin vaikuttunut siitä miten paavi Benediktus XVI, silloinen Joseph Ratzinger näki kirkon tulevaisuuden.
Juttu Ratzingerin haastattelusta Saksan radiossa vuonna 1969. Tästä aiheesta ei valitettavasti ole mitään suomenkielistä lähdettä olemassa. Radiopuhe on julkaistu kirjassa Faith and future.
Otan sen tähän keskusteluun koska Ratzingerin visiossa voidaan tulkita olevan tärkeässä roolissa “pieni, uskollinen jäännös”. Sen jäännöksen nimittävien tekijöiden olisi hyvä kuulua kristittyjä yhdistäviin tekijöihin.
Kyllä näin on, tottakai. Sehän on Uuden testamentin keskeinen sanoma.
Samaa todistaa usein käytetty Pienoisevankeliumi Joh.3:16. Se vielä selventää: Jeesus ei ole vain jokin hahmo tai taikasana vaan itse Jumalan poika, jonka Isä rakkaudessaan antaa meille.
Nämä lauseet ja vakuutukset ovat varmasti riittäviä vaikkapa kuolinvuoteellaan lepäävälle jaettaviksi. Siinä mielessä olet oikeassa: Kristittyjen on hyvä löytää yhteinen minimi.
Jostain syystä monet muut sanonnat listassasi karkaavat sitten ikään kuin omille teilleen. Johtuu varmaan siitä että kysymykset siitä mitä tuo keskipisteeksi nimeämäsi usko sitten merkitsee ja mitkä kaikki Raamatun sisältämät lupaukset ja neuvot sisältyvät käsitteeseen Jeesukseen uskominen - ne kysymykset ovat mietityttäneet kristittyjä 2000 vuoden ajan. Niitä mietteitä ja tehtyjä johtopäätöksiä on vaikea sivuuttaa ilman että alkaa kuulostaa oman “kirkon” perustajalta.
Esimerkiksi kasteen ja ehtoollisen kohdalla tulee erikoinen tunne: Millä tavalla ne ovat tärkeitä jos ne pitää jotenkin arvottaa ja asetella suhteessa “pääasiaan” eli uskoon?
Ajattelen että kaikki uskontunnustukset - ja toki laajemmat dokumentit - selittävät juuri kysymystä, millä tavalla usko (Jeesukseen) ilmenee? Vaikkapa niin että uskominen on ehtoollisen vastaanottamista.
“What will remain is the Church of Jesus Christ, the Church that believes in the God who has become man and promises us life beyond death.”
“The Church will be a more spiritual Church, not presuming upon a political mandate, flirting as little with the Left as with the Right… The process will be long and wearisome as was the road from the false progressivism on the eve of the French Revolution — when a bishop might be thought smart if he made fun of dogmas and even insinuated that the existence of God was by no means certain.”
Varmaankin on niin, että poimit listasta tärkeimmän. Itse asiassa tuosta tulikin mieleeni aika tärkeä seikka, jota olen pohdiskellutkin näissä yhteyksissä. Evankeliumi on hyvä sanoma, joka on välitettävissä vaikkapa juuri kuolinvuoteella. Ja sehän on silloin aika lailla kaikesta sälästä riisuttu versio. Ja koska se on sanoma, siihen ei tarvita edes Raamattua puhumattakaan sen lukemista tai opin ymmärtämistä. Oppiasiat lienevät lähinnä sanoman välittäjiä varten.
Arvelen silti, että tehokkainta ja vakuuttavinta ja lohduttavinta sanoman välittäminen on silloin, kun Raamattu on käsillä sanoman vahvistajana. Evankeliumin lukeminen suoraan pyhistä kirjoituksista on ikäänkuin mustaa valkoisella ja toimii siten hauraalle sielulle ikuisen elämän toivon vakuutena.
LISÄYS: Eikä varmasti ole haitaksi, jos suoritetaan kaste (jos ei ole kastettu), annetaan ehtoollinen ja vielä viimeinen voitelukin.
Tuntuu kyllä hyvin kummalliselta käsitykseltä ikään kuin evankeliumi olisi pelkkä viesti irrallaan Kristuksesta ja Sakramneteista so. ollen Sanasta. Minulla on vaikutelma, että sinulle on jäänyt sakramenteistakin symbolinen käsitys, etkä todella myönnä Kristuksen olevan niissä?
Hurmahenget sanovat, että Kristus on ristillä eikä hän siksi voi olla näkyvänä ehtoollisessa, kasteessa ja Jumalan sanassa. Tällainen on Kristuksen tuntemisen puutetta: ei tiedetä, millä tavalla Kristusta käytetään. Heillä on pelkkä tapahtuma, ja he puhuvat Kristuksesta metafyysisesti, mikä on sama kuin jos puhuttaisiin siitä, että hänellä on ruumis ja hiukset. Mutta Kristusta käytetään siihen, minkä vuoksi hän kuoli: syntien anteeksiantamiseen. Kasteessa ja ehtoollisessa Kristusta käytetään sinun syntiesi anteeksiantamiseksi. Ryövärikään ei olisi saanut syntejään anteeksi ilman näitä sanoja: "Tänä päivänä pitää sinun oleman minun kanssani paratiisissa’ (Luuk. 23:43). Kristuksen havaitseminen sinänsä ei vaikuta mitään. Kun sana yhdistyy sakramenttiin, hänen kärsimyksensä liittyy siihen hengellisesti ja vaikuttaa sitten sydämessämme jne. Mutta Kristukseen uskovan on uskottava yhä uudelleen ja uudelleen eli käytettävä häntä hengessä.
Hurmahenkien kristusta minä en huoli. Heidän kristuksensa käskee halveksimaan evankeliumia ja pitämään sakramentteja pelkkinä symboleina.
Toki evankeliumi on viesti, ja erittäin iloinen viesti onkin, mutta eihän kyseinen viesti tietenkään irrallaan Kristuksesta ole, ja voidaan perustellusti sanoa, että Hän on itse se viesti (ja kaikin puolin vastaanottamisen arvoinen). Pietari kirjoittaa mielestäni varsin hienosti:
“Puhdistakaa sielunne totuuden kuuliaisuudessa vilpittömään veljenrakkauteen ja rakastakaa toisianne hartaasti puhtaasta sydämestä, te, jotka olette uudestisyntyneet, ette katoavasta, vaan katoamattomasta siemenestä, Jumalan elävän ja pysyvän sanan kautta. Sillä: ‘kaikki liha on kuin ruoho, ja kaikki sen kauneus kuin ruohon kukkanen; ruoho kuivuu, ja kukkanen varisee, mutta Herran sana pysyy iankaikkisesti’. Ja tämä on se sana, joka on teille ilosanomana julistettu.”(1.Piet 1:22-25)
“Usko tulee siis kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta.” (Room 10:17)
Raamatunkohdilla ja eri kirkkokuntien auktoriteettien kirjoituksilla voi toki pallotella loputtomiin, mutta minuun vetoaa ennen kaikkea se, mitä Raamattuun on kirjoittu eikä se, kuinka pyhiä kirjoituksia on tulkittu. Kuten tiedämme, niitä on tulkittu eri kirkkokunnissa eri tavoin. Sen tähden itse viittaan yleensä suoraan raamatunpaikkoihin, ja senkin yritän tehdä aina mahdollisimman lyhyesti ja tiivistetysti. Tämä on tietenkin varsin luonnollista, koska en edusta mitään olemassa olevaa kirkkoa, ja vaikka pidän Lutheria ja monia muita kirkkohistorian teologeja suuressa arvossa, ne eivät ole minulle auktoriteetteja, ei edes suuresti kunnioittamani Hengen ja älyn jättiläinen Mauri Vikstén.
Ja minähän voin hyvin yhtyä ajatukseen, että Kristus on läsnä pyhissä toimituksissa aivan erityisellä tavalla. Itse asiassa pidän sitä jopa itsestäänselvyytenä. Puheena oli tilanne kuolinvuoteella. Jos ihminen siinä tunnustaa uskovansa ja turvautuvansa Jeesukseen Kristukseen, ainakin minusta olisi erikoista, että hänen pelastuksensa olisi jotenkin epävarma (mahdolliseen kasteeseen ja) ehtoolliseen saakka. Käsitykseni mukaan siinä tilanteessa kuoleva menee heittämällä taivaaseen kuten toinen ristin ryöväreistä.
Onko Kristuksen ruumis ja veri sinun käsityksesi mukaan konkreettisesti läsnä ehtoollisaineissa, niin ettet saa pelkkää leipää ja viiniä vaan Kristuksen tosi ruumiin ja tosi veren?
Kukaan ei voi tietää kuinka ja millä tavalla, mutta läsnä kuitenkin, ja se on helppo uskoa. Onhan ehtoollishetkessä aina aivan erityinen pyhyyden ilmapiiri. Mutta tässä on sellainen alue, josta kirkkokunnat ovat erimielisiä, joten erilaiset opilliset näkemykset eivät voi edustaa kaikille yhteisiä tekijöitä.
Sanoisin, että ainakin opillisesti leipä ja viini OVAT Kristuksen ruumis ja veri. Olisi kovin ongelmallista, jos pelastus edellyttäisi tarkkaa ja tasan oikeaa näkemystä sellaisesta yksityiskohdasta.
Pelastusopillisesti sangen ongelmallista olisi sekin, jos ehtoollista pelkkänä yhteys- ja muistoateriana pitävät uskonsuunnat eivät olisi Kristuksesta osallisia.