Joo eri kirkkokunnilla on näkemyksissään omat hienosäätönsä ja opilliset painotuksensa. Mielestäni on iloinen asia, jos näkemyseroista huolimatta voimme pitää toisiamme veljinä ja sisarina. Ja varmaan sitäkin parempi olisi, jos voisimme pitää toisia parempina kuin itseämme.
Usko lienee luovuttamaton kristittyjen tunnusmerkki ja kriteeri. Tuntuisi mahdottomalta ajatella ihmisten olevan kristittyjä ilman henkilökohtaista tai vähintään perheen tai yhteisön uskoa. Tämä seikka korostuu varsinkin lasten kohdalla, ja siinä mielessä myös kasteen tärkeä merkitys tulee ilmeiseksi.
Kokemuksesta voin suositella vakavasti, että pyrkii (VAIN) rakastamaan niin kuin itseään. Monta vaaraa tulee, jos ylittää tai pyrkii ylittämään tämän: niin kuin itseään.
“eroa mikä on sillä että on nähnyt videoita valtameren aalloista verrattuna siihen että seisoo vyötäisiään myöten niissä ja antautuu niiden vietäväksi.”
Prosessin nimi on mielen kuolema. Nisujyvä putoaa maahan ja kuolee. Sitten vasta siitä alkaa kasvamaan jotakin. Vielä ennen juurien kasvattamista, josta myöhemmin seuraa varsi jne… tapahtuu kuolema.
Sanoilla "mielen kuolema " kuvaan koko prosessia kuitenkin. Minua ainakin nuorena kolautti Jumalan olemassaolon mahdollisuus. Erilaisten vaiheiden jälkeen uudestisynnyin pari vuotta takaperin.
Ihminen luopuu aivan kaikesta mikäli haluaa pelastua. Ihmisillä on kamala tarve pelastua. Mielen kuolema on jännä prosessi. Pääsin yhdeksäntoista vuotiaana huumeista eroon ja kiitin Jumalaa. Elämä alkoi rispaantumaan ja kulumaan. Kunnes sitä myöhemmin ahtaalla ovella ei ollut lainkaan. Elämää.
Olen viimeiset kolme vuotta naputellut koneen ääressä pikku hiljaa erästä luterilaisen ortodoksian aikaista tekstiä paremmalle kielelle eli suomeksi. Matkalla on tullut huomatuksi se, miten tärkeänä nähtiin pitää kiinni siitä, mikä on omaksuttu oikeaksi. Vaikka uskottiin, että Jumala säilyttää kansaansa huonoissakin porukoissa (vaikkakin todennäköisesti vähälukuisempana kuin oikein opettavien yhteisöissä), ja jopa ajateltiin, että niillä, jotka ovat väärissä porukoissa joko tietämättömyytensä tai yksinkertaisuutensa tähden, mutta uskovat oikein olennaisissa asioissa, on todellinen yhteys Kristuksen oikean näkyvän kirkon uskovien jäsenten kanssa. Silti, koska kokemus toisesta on altis erehdyksille, yksilöihin suhtauduttiin (teologisesti) yhteisönsä tunnustuksen edustajina, vaikka näkymätön yhteys olisikin. Julkisen opin tasolla torjuttiin laajalti synkretismi eli se, että väärä ja oikea hyväksyttäisiin rinnakkain ja vastavuoroinen moittiminen lopetettaisiin; mentäisiin siis tietoisen erimielisinä ehtoollispöytään. Eriuskoisten yksilöiden uskonveljellinen yhteys privaatisti taas ehkä olisi teologisesti koettu “henkiseksi synkretismiksi”. Tiedä sitten, mikä oli ruohonjuuritason todellisuus; varmaan oli jonkinlaista kanssakäymistä myös toisuskoisten kanssa. Itse en pidä enää kovin kamalana juttuna kristikunnan pirstoutumista, vaan näen asian Jumalan ensimmäisestä ja seuraavasta tahdosta käsin: Jumala alun perin ja lähtökohtaisesti on tahtonut, että olisi maailmanlaaja, yksimielinen näkyvä yksi kirkko, mutta kun se on synnin ja perkeleen vuoksi jo hajonnut, on parempi toteuttaa yksimielisyyttä siellä, missä se on mahdollista, erityisesti ilman oppiriitaista ehtoollispöytää: yksimielisyys siinä, mitä saa julkisesti opettaa, on melkeinpä itseisarvo (sallittakoon nyt tämä sana). Se ei merkitse vihollisuutta niitä kohtaan, joiden kanssa on erimielisyyttä, vaan sen toteamista, että ollaan eri mieltä. Ehkä joskus päästään yhteisymmärrykseen.
Tänään aamuyöllä Jumala puhui minulle ja opetti tärkeitä. Tai ainakin niin asian koin: Jumala ”puhui”. Toisinaan aamuyöllä mieleeni nimittäin tulee tavallista voimakkaammin erilaisia aiheita raamatunkohtineen, ja jos niitä ei nouse kirjaamaan ylös, ne helposti unohtuvat kuin unet.
Koko teksti
Tänään aamuyöllä Jumala puhui minulle ja opetti tärkeitä. Tai ainakin niin asian koin: Jumala ”puhui”. Toisinaan aamuyöllä mieleeni nimittäin tulee tavallista voimakkaammin erilaisia aiheita raamatunkohtineen, ja jos niitä ei nouse kirjaamaan ylös, ne helposti unohtuvat kuin unet.
Nyt mieleeni tuli vahvasti sellainen asia, että Jeesus ei tullut ”kutsumaan vanhurskaita vaan syntisiä parannukseen” (Lk 5:32). On suuri armo, kun ihminen tulee siihen kohtaan, että Pyhä Henki ”osoittaa todeksi synnin” (Joh 16:8). Jeesus sanoi, että ”terveet eivät tarvitse parantajaa, vaan sairaat” (Lk 5:31). Lisäksi hän moitti niitä, jotka ”itse mielestään olivat vanhurskaita” (Lk 18:9).
Kun tutkin itseäni joudun toteamaan, että koko elämäni Kristuksen kanssa tai oikeastaan ainakin 45 vuoden tietoisen uskonelämän jälkeenkin oma tilani ns pyhityksen saralla ei ole kehuttava. Matkan varrella olen monet kerrat saattanut ”Jumalan Pyhän Hengen murheelliseksi” (Ef 4:30), ja joskus olen kuningas Daavidin tavoin pahasti langennutkin. Tulee mieleeni laulun sanat, jotka on kirjoittanut rehellinen taivaan tien kulkija Vilho Rantanen:
”Vaikk’ oon vieraana Herran pöydän, pedon takkini alta löydän.”
Kristus asuu minussa ja voi Pyhän Hengen kautta tuottaa hedelmää eli rakkautta, iloa, rauhaa, pitkämielisyyttä, ystävällisyyttä, hyvyyttä, uskollisuutta, sävyisyyttä ja itsensähillitsemistä (Gal 5:22), mutta sellaiseen ei ihmisellä itsellään ole minkäänlaista ansiota. On tärkeää ymmärtää, että ”yhä enenevä armo” (2.Kor 4:15) meitä kasvattaa loppuun saakka voidaksemme tällaisina synnin spitalisina edelleenkin (Gal 2:17) elää edes jossakin määrin Jumalan tahdon mukaisesti tässä pahassa maailmanajassa
(Gal 1:4; Tit 2:11:12).
LISÄÄ JUMALAN PUHETTA
Aamulla Jumala puhui minulle hieman toisesta asiasta, ja tutkiskelin asiaa sisimmässäni. Minusta olisi tärkeää, että innokkaat uskovaiset eivät kaventaisi elävää kristinuskoa pelkkään helluntaityyppiseen tai baptistiseen seurakuntaelämään tai niin sanottuun ”karismaattiseen” hengellisyyteen, koska sellainen voi sisältää vakavaakin vinosuuntausta.
Saman viestin lähettäisin tietenkin myös ortodoksikirkolle ja muille yhteisöille, jotka yksin kuvittelevat edustavansa ainoaa oikeaa ja aitoa Kristuksen kirkkoa. Ovat nimittäin höpöjä kuvitelmia. Lisäksi ajattelen niin, että kaikki kaavamaisuudet ja liturgiset vaatteilla koreilut ovat vieraita autenttiselle ja alkuperäiselle kristinuskolle.
Valitettavasti monissa uskonsuunnissa ja lahkoissa uskonnollista eksklusivismia ja varsinkin ”preferentialismia” ilmenee surullisen paljon myös meidän aikanamme. Sellainen hengellisen korskeus on ilkeää ja erittäin vastenmielistä myös henkilökohtaisella tasolla.
”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.” (Matt 7:1)
