Olen viimeisen viikon päivät yrittänyt perehtyä kansalliseeppokseemme. Kirja on erittäin mielenkiintoinen ja johdattaa tarkkasilmäisen lukijansa syvemmälle kansamme identiteettiin, kuin mikään muu teos kulttuusissamme. Tämä ei sinänsä ole ihme, koska se on yhdessä Raamatun kanssa kulttuurimme peruspilari ja kielemme perusta.
Kalevala oli muinaisten suomalaisten pyhä kirja. Pyhät kirjat tarvitsevat avautuakseen avaimen niiden salaisuuksien aukomiseen. Onko joku yrittänyt tehdä kristinuskoon pohjautuvan avaimen Kalevalan salojen selvittelyyn?
Pekka Ervasti teki sata vuotta sitten Kalevalan avain teoksen, mutta se on epätyydyttävä koska pohjautuu osaltaan Blavatskyn okkultisiin näkemyksiin. Toisaalta myös Ervastin teos ei myöskään ole kattava, eikä mene kovinkaan syvälle tarinoihin. Joka sinänsä ymmärrettävää, onhan teoksessa jo muutoinkin se 500 sivua.
Ajatuksia? Itse uskon, että Kalevalan ymmärtämisellä tulee olemaan merkittävä merkitys kristityn Suomen tulevaisuudelle.
Kalevalan “kokosi” (käytännössä suurelta osin itse kirjoitti) Elias Lönnrot 1800-luvun alussa ja julkaisi sen vuosisadan puoleenväliin mennessä kahdessa (vai oliko se kolmessa) erässä. Niin että siihen nähden puhe Kalevalasta “muinaisten suomalaisten pyhänä kirjana” on vähän hassua. Kristinuskoa siitä on turha hakea muualta kuin viimeisiltä sivuilta. Kaikkialta muualta Lönnrot systemaattisesti karsi ne kansanomaisen kristinuskon piirteet, joita hänen keräämissään hajanaisissa vienalaisissa runofragmenteissa epäilemättä alun perin oli.
Kalevala ei ole mikään muinaissuomalainen eeppos, saati mikään pyhä kirja. Se on Elias Lönnrotin 1800-luvun alkupuolella kansanrunojen pohjalta kirjoittama runoelma. Se heijastaa oman aikakautensa, romantiikan ajan, näkemyksiä kansanrunoudesta. Kansanrunoja alettiin Suomessa systemaattisesti kerätä ja kirjoittaa muistiin 1700-luvulla ja 1800-luvun alkupuolella, ja niitä on koottu talteen vielä 1900-luvullakin. Elias Lönnrot oli yksi kerääjistä. Kalevala sisältää ennen kristiuskon tuloa syntyneitä runoja. Se päättyy Väinämöisen lähtöön. Väinämöisen sijaan hallitsijaksi tulee Marjatan (ts N. Marian) poika. Kalevalaan kannattaa tutustua, mutta Ervastin ja Blavatskyn näkemykset ovat täyttä hömppää.
Kalevala ei todellakaan ole koskaan ollut mikään suomalaisten “pyhä kirja”, sillä sehän on Lönnrotin luomus. Mitään aiempaa protokalevalaa ei koskaan ollut. Lönnrot sai runoja sieltä täältä ja muodosti niiden pohjalta kaunokirjallisen kokonaisuuden, jollaista ei missään tunnettu, vaan se on hänen luomuksensa siinä missä Iijoki-sarja on Päätalon.
Siltä osalta muuten olen vahvasti eri mieltä, että ne kootut runot eivät olisi muodostaneet Suomen kansan identiteetin (eli olisi pyhiä kyseiselle kulttuurille). Ja kun olemme siitä jälkeläisiä ja vielä kun Kalevalaakin on käytetty mm. taiteen innoittajana niin valtavasti on sen merkitys kulttuurissamme massiivinen.
Ja näin olisi myös sen kriittinen, mutta samalla sitä arvostava terve lähestyminen ja tarkastelu.
En usko, että Kalevalassa olisi ainoatakaan runoa, joka olisi esikristilliseltä ajalta. Jokin teema voi olla vanha, esimerkiksi morsiamenryöstö-motiivissa on kaikuja viikinkiajalta, mutta itse runot eivät ole kovin vanhoja. Väinö Kaukonen on kirjoittanut tästä aiheesta ja purkanut myyttejä.
Ei muuten pidä paikkaansa. Lönnrot ja muutamat muut käyttivät valtavasti aikaa keruureissuillaan ja Kalevala toki on kokoelmateos noista (ja ne mitä ei valittu ovat käsittääkseni myös pitkälti tallessa). Mutta kokoelmateokseen tupataan työntämään yleensä ne suurimmat hitit.
Hieman toistan itseäni, mutta tuon suuntaiset analyysit ovat mielestäni väärin. Jos otetaan joukko Suomen koko historian suurimpia taiteiijoita, niin heille se yhteinen tekijä on ollut Kalevalan toiminen innoittajana.
Joku tusinatavara 1800-luvun hengessä ei tuollaiseen pysty. Innoittajana voi toimia vain teos, joka on innoitettuansa suurempi. Muutoin se ei enää toimisi innoittajana.
Kalevalainen runous on kansamme hengen tuotoksista kansainvälisesti merkittävin, osa suurta itämerensuomalaista tarusykliä, joka tosin herättiin kirjaamaan vasta myöhään. Eliaksemme ei ollut mikään vieras kokoilija, vaan osa samaa kansaa ja siten jakoi tämän runouden, oli yhteydessä samaan kohtalonyhteyteen, jossa nämä olivat syntyneet ammoisina aikoina.
No eikö Suomenkin tutkijoista voi löytää ties miten monta tapausta, joiden mielestä Raamattu on surkesti kirjoitettu ja mietitty satukirja. Sitten vaan monet kirjailijat käyttävät esimerkkeinään Raamatun kirjoja kun puhuvat ihmiskunnan kaikkien aikojen parhaista kaunokirjallisista tuotoksista.
En väitä olevani asiantuntija, mutta yllättyisin todella, jos Suomen raamatuntutkijoiden joukosta löytyisi kovin montaa sitä noilla sanoilla kuvaavaa asiantuntijaa. Historiantutkimuksen puolella Raamattu, erityisesti Vanha testamentti, nähdään historiallisena lähteenä, monissa suhteissa merkittävänä sellaisena. Tutkijoiden jumaloiminen on hölmöä, mutta eivät he siellä yliopistossa ihan turhaankaan istu, joten usein on vaivan arvoista vilkaista, mitä heillä on omasta erikoisalastaan sanottavaa.
Näin kyllä, jos puhutaan asioista jotka ovat esimerkiksi analyyttisia. Puhutun runon osalta suurimman osan elämästään lukemiseen ja kirjoittamiseen keskittyvät tutkijat analyyttisine mielineen ovat varmaan noin maailman huonoimpia. Samahan on näkyvissä kristittyjenkin parissa. On tavattoman vaikeaa olla kirjaviisas (ja sen parissa koko ajan työtä tekevä) ja aidosti syvästi kristiuskoon uskova.
Toisaalta Lönnrotin luoma kokonaisuus edusti jossain mielessä kristillistä historiakäsitystä.
(Mahdollisesti tietyllä tavoin jopa alkuperäisiä runoja enemmän?)
En minä ole mistään tusinatavarasta 1800-luvun hengessä kirjoittanut mitään. Älä sano väärää todistista lähimmäisestäsi. Sanoin, että ne kuvastavat aikansa näkemyksiä kansanrunoudesta. Elias Lönnrotilla oli sellainen näkemys, että runot olisivat joskus muodostaneet konaisuuden ja hän yritti rekonstruoida sen. Lisäksi Lönnrot muokkasi Kalevalaan otettujen runojen kieltä vahvasti. Monet runoista olivat alun perin karjalankielisiä. Lönnrothan keräsi mm Väinämöis-runot Vienan Karjalasta.
Jos haluaa perehtyä keskiaikaiseen suomalaiseen kristilliseen runouteen kannattaa Kalevalan sijaan lukea Kanteletarta. Siellä on mm Piispa Henrikin surmavirsi ja Mataleenan vesimatka. Nämä ja muutamat muut kristillisaiheiset runot ovat syntyneet Länsi-Suomessa. Itäsuomalainen tai karjalainen kristillinen runo on sen sijaan Luojan virsi, jonka alkupäästä Lönnroth mukaili Kalevalaan Marjatta-runoelman.
Paitsi - silloin - kun - ei. Sori, mutta akateemisuuden ja hengellisyyden vastakkainasettelu tuntuu sekä oudolta että täysin tarpeettomalta, ellei nimenomaan halua hätistää kristinuskon (taikka runouden) piiristä älykkäitä ja lukeneisuuteen pyrkiviä ihmisiä. Ja mitä tulee Kalevalan historialliseen kontekstiin taikka ylipäätään kansanrunouden analysointiin, en oikein keksi ketkä siihen sitten pystyvät, elleivät ne, jotka ovat perehtyneet kyseisten teosten syntyprosessiin, -ympäristöön ja -mentaliteetteihin ammattimaisesti.
