Varmaan noin kuin selitit, mitä tulee kreikan kielen kääntämiseen.
Jotkut on suhteellinen käsite. Tuhannet tai kymmenetkin tuhannet voivat olla vain jotkut, jos niitä verrataan useisiin miljooniin, joista ne jotkut ovat erinneet.
Muistaakseni Tessalonikalaiskirjeessä puhutaan luopumuksesta, tarkoittaen mahdollisesti laaja-alaista luopumusta. Siinä tarkoitetaan varmaan uskoon liittyvää luopumista, sitä, että ihmiset luopuvat uskosta; ei varmaankaan sitä, että instituutio tai abstrakti ja persoonaton taho luopuu. En jaksa siihen aiheeseen nyt perehtyä. Voit kommentoida halutessasi, koska tähän liittyvät uusitestamentilliset ajatukset ovat varmaankin sinulla minua tuoreemmassa muistissa ja homma muutenkin sinulla hallussa. Asia sinua myös luultavasti kiinnostaa, mutta ei enää minua lainkaan.
Uskon kyllä että käytännössä seurakuntaelämä on (tai voi olla) reformoiduissa kalvinistisissa seurakunnissa tervettä ja lämmintä. Mutta silti minusta vaikuttaa vahvasti siltä, että ei-universaali sovituskäsitys / kaksinkertainen predestinaatio ja se vieläpä muusta kristinuskosta erottavana, tärkeänä opinkappaleena, johtaisi sovellettuna kummalliseen asenteeseen evankeliointia, uskonvarmuutta, moraalikäsitystä ja jumalakuvaa kohtaan.
En väitä tuntevani kalvinismia eikä minulla ole tarvetta puolustaa sitä, mutta jos Jumala on kaikkitietävä ja kaiken suunnittelija, Hän tietää kuka tulee kääntymykseen ja kuka ei, eikä tämä tosiasia millään tavalla vähennä ihmisen vapautta valita Jumalan avuksi huutaminen. Jumala on kaikkivaltias tavalla joka antaa ihmiselle vapauden elää elämänsä.
Jumalalle on ikuisuudessa aina selvää ketkä kaikki käyttävät sovituksen antaman lahjan pelastuksekseen.
Ihmiset, eivät edes kalvinistit, tiedä tätä. Ihmiset noudattavat lähetyskäskyä, eivät kysele kenelle kannattaa evankeliumia julistaa vaan julistavat kaikille kansoille.
Jumalakuva on pielessä jos Jumalan kaikkivaltiutta ja kaikkitietävyyttä vähennetään millään tavalla. Varsinkaan en pidä hyvänä kun ihmiset alkavat ikäänkuin sanella Jumalalle mikä on oikeudenmukaista. Me ihmiset näemme n. 80 vuotta elämää, ja uskallamme sen lyhyen hetken ajan uskoa tietävämme miten maailma lepää ja miten Jumalan pitäisi toimia.
No tämä on se hyvä lähtökohta. Uskon että se myös on aika monen eri kirkkokunnan periaate. Tai niissä olevien jäsenten.
Tehdä työtä ja antaa Jumalalle hänen kunniansa ja luottaa että hän antaa kylvölle kasvun missä tahtoo. Siinä se.
Tiedämme kuitenkin että ihmisillä on hirveä halu tietää ja tehdä enemmän. Määritellä toisten elämää ja uskoa.
Yksi tämän halun ilmenemä saattaa olla kalvinismissa ehkä esiintyvä korostus josta @sirkka kirjoitti että keskitytään
Kääntäen tietenkin: Uskotaan pyhityksessä epäonnistuneiden olevan kadotukseen meneviä.
Vastaavia Jumalan armon ja ihmisen väliin tunkeutumisia esiintyy jollain tavalla kaikissa suunnissa. Ne verhoillaan ehkä Raamatusta poimittuihin erityiskorostuksiin.
Olen keskustellut suomalaisten kalvinistien kanssa tästä tänä syksynä. Vaikuttaisi että asia ei heilläkään ole näin yksioikoinen, ja heikäläisetkin ovat jakautuneet monenlaisia painotuksia tekeviin porukoihin.
Mutta muista kuin oman puljun näkökulmista on ihmismielen niin mukava tehdä olkiukkoja.
Kuluneessa vuodessa itselleni mukavinta kun ei ole niin sotajalalla omasta asiasta, on aikaa tutustua monenlaisiin näkemyksiin.
Enkä nyt, San Gennaro, väitä että sinä olisit tekemässä olkiukkoja. Minä itse olen saanut paljon vuoden aikana kaikenlaisiin kristittyihin tutustumisesta ja heidän kanssaan rukousyhteyden jakamisesta. Olen oppinut että asiat eivät ole vihreämpiä aitojen toisella puolella mutta että siellä ei myöskään ole olkiukkoja joka varista pelästyttämässä.
Se on kyllä mukavaa huomata että kaikkien muiden kuin katolilaisten mielestä katolilaiset ovat kaikista pahimpia. Kalvinistit ehkä hyvänä kakkosena sitten.
Lukekaa nyt joku tuo ylempänä linkkaamani kirja niin saataisiin vähän tämänhetkistä todellista suomalaista kalvinismia tähän keskusteluun.
Jyväskylän Reba on muuten kerran kuussa jossain päin kaupunkia kadulla evankelioimassa.
Ha! Kyllä se on ihan sama kenelle kristitylle sanoo tulleensa uskoon katolilaisten keskuudessa, vastaukseksi saa aina olkien kohautuksella säestetyn: “Jumala voi tehdä ihmisestä uskovan myös siellä missä oppi on harhassa.”
Kristityt ovat siitä ikävää sakkia että vain oma porukka voi olla oikeassa.
Olen nyt päättänytkin olla ilman omaa porukkaa ja vain hengailla kristittyjen kanssa ikäänkuin omieni joukossa. Se on tottakin, uskomisen alkuajoista on jäänyt kiinnostus ja kunnioitus koko Jumalan kansaan, puhdasoppisuusvaihekaan ei sitä saanut häivytettyä.
Ei kalvinismi ole olemassa jos ei ole kalvinisteja.
Suunnilleen kaikki ei-katolilaiset (poislukien isä Ioannis) joita olen kohdannut uskoontuloni alkuajoista lähtien. Kai minä jotenkin alitajuisesti keräilen tuollaisia kohtaamisia. Yksi kipeimmistä asioista jonka olen uskon tiellä kohdannut. Sitä luuli tulleensa yhteen suureen Kristuksen joukkoon, mutta toisin kävi. Toiset ovatkin enemmän oikeita kristittyjä kuin toiset. Uskoontulosta viis.
Kyllähän niitä dogmatiikkoja on historian sivu kirjoitettu. Ja mitäs näitä oppihistorioita kanssa oli.
Ei ole mulla tullut vastaan. Olen varmaankin kuplassa, kun tutuissa ja semitutuissa on useampi katolilainen, mutta ei hellaritaustallakaan ole tullut koskaan törmättyä pinnallisia marianpalvonta-juttuja kummempaan. Lähinnä omassa kokemusmaailmassa katolilaisia ei ylipäätään ole olemassa, kun on niin pieni vähemmistö täkäläisittäin.
Jos kalvinismi ei ole elävä kristinuskon haara kalvinisteineen kaikkineen, se ei ole todellinen tapa olla kristitty. Kirjat eivät ole kristillisyyttä. Paitsi Raamattu.
Hyvä on myös muistaa, että Jean Calvinin teologia ei kaikkiseltaan ole sama kuin hänen jälkeensä tullut ns. kalvinismi. Kuten luterilaisuus ei kaikilta osin palaudu Lutheriin.
Ei varmaan tässä keskustelussa ole otettu kantaa, onko kalvinismi elävää tai millä tavalla elävää. Meillä on täällä aika pölyinen ja kirjahtava foorumi.
Luterilainen kirkko on katolisesta kirkosta lähtöisin eikä meidän suhteemme ole tuon kaltainen.
Luterilaiset voivat kyllä olla tarkkoja opissaan mutta varsinainen pointti ei ole toisten kristittyjen oikeassa uskossa olemisen epäileminen.
Jos luterilaisen kirkon porukoista saat kuittia “ei katolilainen ole uskossa” niin se on kyllä helluntailaisten tms vaikutusta - onhan luterilaisissa ns yhteiskristillisiä jotka ovat omaksuneet luterilaisuudelle vieraita käsityksiä jos he vaativat tosiuskovaisilta jotain tiettyä uudestisyntymisen/uskoontulon kertomusta.
Kuulostaa surulliselta tilanteelta. Ehkä se kuitenkaan sinulle sitä ei ole.
Itse pohdin juuri nyt myös, mihin suuntaan tästä eteenpäin. Kysymys on kuitenkin siitä, mikä olisi lähinnä oma luterilainen yhteisö. Voi olla että ehdotonta sitoutumisen halua ei löydy kuitenkaan. Kuten ennenkin olen sanonut, ei-luterilaisista katolilaiset tuntuvat eniten sellaisilta joista haluaisin tietää lisää. Kuin serkuilta… olemme samasta juuresta.
Minä en halua tietää yhtään lisää. Väitän tietäväni katolisuudesta enemmän kuin keskiverto katolilainen. Mutta en elä, enkä voi elää kuin katolilainen, uskoni puolesta. Ja se on isoin este. Muuten ajattelen että se olisi ollut kirkko johon palata. Mutta se ei ole mahdollista.
Tilanne on itselleni hyvä ja tasapainoinen.
Suomeen palattuani uskomus siitä että on yksi oikea kirkko missä on “uskon täyteys” ei ole tehnyt elämässäni mitään hyvää. Itse en ole yhden kirkon olemassaoloon uskonut alun perinkään mutta asia on viime vuosina käynyt kohti eri lailla kuin aikaisemmissa elämäntilanteissa ja sitä on ollut vaikeampi käsitellä. On ollut hienoa jättää taakse yhden kirkon uskomuksen kanssa rimpuilu ja tutustua Jeesuksen seuraajiin missä kaikkialla heitä onkaan.
Nyt on aika olla osa sitä joukkoa jotka seuraavat yhtä oikeaa Kristusta, Jeesusta.
