Eukaristia itsessään on intratrinitaariseen elämään astumista, joten sitä ei voida toimittaa muuten kuin Kolminaisuuden nimessä. Mutta kyse ei ole sanamagiasta, tämä voidaan ilmaista myös toisella tavalla. Esim. “Siunattu olkoon Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen valtakunta…” 
Nähdäkseni liturgin osia ei ole luvallista siirtää pois liturgilta. Tämä tarkoittaa sitä, että monet kirkossa vallitsevat käytännöt (esim. eukaristisen rukouksen jakaminen) ovat oikeastaan kiellettyjä…
Rasisti!
eroaa kirkosta
Minulla eivät oikeastaan olleet niinkään mielessä nämä rotunäkökohdat vaan enemmänkin ne vastikään joidenkin kauppojen valikoimista poistetut tupakointivälineitä jäljittelevät tuotteet. Mutta yhtä kaikki - aivan yhtä pätevä perustelu kirkosta eroamiselle niinkin.
Etenkin kun ottaa huomioon, minkä kirkon jäsen kyseenalaisine mielipiteineni olen ja mistä SG tämän mukaan olisi eroamassa…
Kuitenkin joku kirkkoisä, olisiko peräti P. Augustinus on sanonut: “Semel cantare, bis orare”. Laulu vastaa siis kahta lausumista, ehkä siksi, että ääntöelimiä käytetään siinä eri tavalla, mahdollisesti luonnollisemmalla tavalla. Lisäksi siinä nähdään vaivaa ja asia on kauniimpi, mikä on soveliasta Jumalan palvontaan liittyviin toimiin.
Augustinuskin on puhunut asiansa erilaisessa tilanteessa.
Mikään laulettu puhe ei korvaa opillista saarnaa, jossa seurakunnalle selitetään
oikein lakia ja evankeliumia väsyneiden ja ahdistuneiden virvoitukseksi ja piittaamattomien ja teeskentelijöiden herättämiseksi ja ohjaamiseksi Kristuksen luo.
Koska ihmiset eivät vaivaudu raaamattupiireihin, on messun tarjottava myös opetusta sanan oikeaan ymmärtämiseen, etteivät kristityt lentelisi niin kuin akanat tuulessa kaikenlaisten SETAn ja UNIONIn ja Valistuksen virittämien opintuulten viskomana.
Augustinuksen aikana olivat myös väkevät harhat kirkkoa raatelemassa. Opetusta sielläkin varmaan tarvittiin. Uskon, että aktiivisuus oli paljon paremmalla taasolla kuitenkin.
Tuo on viisas lause, vaikka tottakai nämä liturgiset muodot eivät ratkaise kenenkään iäisyysasioita.
Laulamiseen on kätketty sekin useille nykyihmisille kirkastunut aarre, että aivoissamme on oma osasto opituille lauluille. Tarkoitan “nykyihmisiin” viittaamalla sitä miten monet huomaavat muistisairaiden tai muuten heikentyneiden vanhusten kohdalla asian. Tuskinpa se uusi ilmiö sinänsä on, että lapsena tai nuorena opitut virret pystyy toistamaan vaikka puhe olisi jo vaikeaa tai poissa kokonaan. Mutta nykyään ihmiset varmaan elävät pitempään ja ehkä muistisairaita on aiempaa enemmän…
Nyt meidän pitäisi rummuttaa sen puolesta, että lapsille ja nuorille opetetaan asioita ulkoa laulun avulla. Myös rukoukset ja raamatunkohdat ovat laulettuina huomattavasti paremmin muistiin jääviä. Nykyajan visuaalisuudessa rämpivä tietoyhteiskunta ei tue ulkomuistia. Olen huomannut esim. rippikoulua pitäessä tämän laulun kautta oppimisen ihanuuden.
Huom. Tässä mentiin kanttorin ja liturgin aiheesta laajemmalle. Mutta kaikki tuki kuitenkin lauletulle Jumalan sanalle - tekemättä asiasta mitään oppikiistaa…
Näin yleensä väitetään. En löytänyt lainausta hänen teksteistään.
Luther ainakin sanoa se.
Augustinuksen suuhun pantu sitaatti on sikäli luonnollinen, että se on ihan maallinen ajatus. Sitä varten ennen muinoin latinakoulussa verbien taivutusta päntättiin päähän laulamalla. Niin on tehty myöhemminkin uusien kielten kohdalla lorujen ja runojen muodossa.
Pitää tähän vielä tuoda, vaikka meneekin offtopiciksi, mitä isä Robert, R.I.P., kerran mainitsi (ainakin joissakin) luostareissa noudatetusta tavasta, että aterioiden aikana ei puhuttu ruoka suussa tai muutenkaan, vaan oltiin hiljaa ja kuunneltiin, kun vuorossa oleva veli/sisar luki ääneen. Aiheen ei tarvinnut olla välttämättä mikään hurskas, vaan kyseessä voi olla jokin yleishyödyllinen kirjoitus tai mikä tahansa, mitä pidettiin munkkien tai nunnien pyhitetyille korvilla sopivana. Mutta aiheesta riippumatta lukeminen tapahtui resitoimalla tai kantilloimalla tai miksikä sitä yksitoikkoista puhelaulujollotusta nyt sitten nimitetäänkin. Se nimittäin toimi siinä tilanteessa paremmin kuin tavanomainen ääneen lukeminen. Kun kuuntelemisen piti tapahtua tehtäessä samanaikaisesti jotakin muuta, kuten juuri aterioitaessa, tavallista puhetta, vaikka se oli selkeää ja kuuluvaakin, oli vaikeampi seurata kuin kantillointia. En tiedä, miten tuota voisi selittää - olisko niin, että osa tekstistä meni suoraan alitajuntaan aivojen tarvitsematta sitä huolellisesti työstää. Tai jotakin…
Ja kyllä olen itsestäni ainakin huomannut, että kun itsekseni hyräilen jotakin laulua, josta luulen, etten sitä kokonaan ulkoa muista, niin usein niitä sanoja alkaa kummasti löytyä sitä mukaa kuin laulu etenee. Tässä juuri eilispäivänä oli yksi sukulaistapaaminen, johon on perinteisesti liittynyt myös muutaman virren tai hengellisen laulun laulaminen. Tuttujahan ne olivat toki kaikki, Kiitos sulle Jumalani, Riennä riemuin eespäin vaan, Koko tien hän kanssain kulkee, ja mitä niitä nyt on. Kysyttiin, että mitäs vielä on ollut tapana laulaa. Sanoin vähän vastahakoisesti, että Laula, matkalainen korpimaan, mutten minä ainakaan osaa sitä ulkoa. Yritettiin kuitenkin, ja jonkin säkeistön alun jouduin laulamaan toisten perässä, mutta lopulta vain pari kolme sanaa, ja loput tulivat sitten itsestään. Näin kävi senkin säkeistön kohdalla, jonka yleensä ainakin unohdan, jos muut muistaisinkin.
Myös Valamon ja Lintulan luostareissa luetaan aterioilla Synaksarionista sinä päivänä muisteltavien pyhien elämäkertoja. Yksi munkeista tai nunnista on lukijana, ja muut istuvat vaiti syömässä.
Mieluummin pappi, joka on hyvä saarnamies ja delegoi nää lauluhommelit alan ammattilaiselle, kuin kultakurkku, joka ei ymmärrä saarnanpäälle yhtään mitään vaan horisee ihan mitä sattuu.
Muistan aikoinaan papin horisseen saarnatuolista, ylistäen kaljatuopin, tahi muutaman rentouttavaa vaikutusta. Se pappi lähti vähin äänin muihin tehtäviin. 
V. 1949 ilmestyneessä Messusävelmistössä, jossa oli virallisten viiden sävelmäsarjan lisäksi kohtalainen nivaska muut aineistoa, oli myös kaiken kaikkiaan 5 Herran siunauksen sävelmää. Niistä olen vapaaehtoisesti käyttänyt kahta: Ilmari Krohnin sävellystä, jossa urut säestävät liturgin yhdellä sävelellä laulamaa siunausta (Aaronin siunaus g:llä ja loppulause d:llä eli kvarttia alempaa), ja gregoriaaniseen kollehtasävekmään sovitettua. Nykyisin joskus juhlina kantilloin siunauksen sovittaen sen päivän rukouksen sävelmään ja loppusanat alkusiunauksen tapaan. Sen koristeellisempi ei siunauksen mielestäni tarvitse olla. Faltinia olen kai kerran pyydettynä käyttänyt, ja sen lisäksi olen laulanut sen kerran parvelta jonkin kirkkokonsertin tms. päätteeksi. Semmoseen se sopii. Yksinlaulu mikä yksinlaulu.
Afrikkalaisen gospelmessun siunauksen olen kerran laulanut. Mutta lauluesitys se on sekin: teksti palvelee musiikkia eikä päinvastoin. Niin must tuntuu.
Onkohan tuo Faltinin Herran Siunaus se etenkin aiempina vuosisatoina / -kymmeninä (1900-luvun alulla) suomalaisten pappien yleensä käyttämin sävel?
Taitaapa olla. Se on ollut 20-luvulla julkaistun ns. Collianderin koraalikirjan lopussa messusävelmien jälkeen, eikä silloin juuri muita tunnettu. Muitakin sävellyksiä on kyllä ollut. Tuossa v. 1949 kirjassa oli mainitsemieni sävelmien lisäksi tietysti Faltinin siunaus ja sitten myös Heikki Klemetin ja Jean Sibeliuksen laatimat. Näistä tiedän ainakin Sibeliusta joskus käytetyn - kaipa siinä on vähän sitä aatosta mukana ollut, että pitää näyttää, kuinka tässä muutakin osataan kuin aina sitä yhtä ja samaa… [Ei nyt Sameli, nyt sä olet taas tuhma ja pisteliäs, hyi!]
Nyt ei ole käsillä, mutta mahtoiko olla jo Faltinin itsensä toimittamassa koraalikirjassa?
Sibeliuksen Herran Siunaus on kyllä hieno. En ole sitä itse koskaan jumalanpalveluksessa kyllä kuullut, kuten en Klemetinkään. Faltinia monesti ja yksi pappi käyttää gregoriaanista säännöllisesti.
En ole nähnyt Faltinin toimittamaa koraalikirjaa (en ainakaan muista nähneeni) mutta luulisin, että se sielläkin on. Edeltäjäni nykyisessä kotiseurakunnassani kuuluu käyttäneen Sibeliusta. Minusta nämä lauluesityksiksi sävelletyt eivät tuo mitään lisäarvoa siunaukseen, pikemminkin päinvastoin: menevät liiaksi taidemusiikin puolelle.
Itse koen pyhyyttä kuullesani laulettavan esim. Faltinin Herran Siunauksen. Todella juhlallista.
Samoin tietysti esim. juutalaisen rabbin laulama Aaronin siunaus (Herran Siunaus). Rabbilla on sormet heprean kielen nk. shin-kirjaimen muodossa, joka on juutalaisuuden eräs tunnus: