Jos hän olisi vain “kärsivä palvelija”, silloin hän olisi jäänyt vain yhdeksi profeetaksi profeettojen joukkoon ja odottaisimme yhä Messiasta, joka polkee käärmeen pään. Tämän takia se voittoisa on verrattomasti tärkeämpi juttu kuin kärsinyt.
Tuolla kommentilla, jota siteerasit (“ei minua haittaisi, vaikka…”), tähdensin vain sitä, että mielestäni ei ole olennaista, että Jeesus esim. otti kuoleman tyynesti vastaan sen sijaan että esim. olisi anonut armoa hysteerisesti. Pyhistä marttyyreistä on toki sanottu samaa: he olivat rauhallisia ja kohtasivat kuoleman arvokkaasti. Kuoleman vastaanottamisen tapa tai kärsimyksien määrä ei kuitenkaan ole olennaista, vaan olennaista on nimenomaan se, että Jeesus esikoisena nousi kuolleista ja että sama on tarjolla kaikille häneen uskoville. Ylösnousemus todisti hänet Messiaaksi ja teki selväksi sen, että enää ei tarvitse odottaa ketään muuta.
Jos kuolee, onko sillä niin väliä kuoleeko nopeasti vai hitaasti, kärsien vai kärsimättä? Lopputuloshan on yksi ja sama. Tätä taustaa vasten olen kysellyt, miksi nimenomaan Jeesuksen kärsimyksien meditointi olisi tärkeää? Anskutin toi näkökulman, jonka mukaan Jeesuksen kärsimys oli ainutlaatuista siksi, että hän tuli Jumalan hylkäämäksi, toisin kuin kukaan kärsinyt tai kärsivä ihminen. Ok, ymmärrän ajatuksen. Mutta miksi silloin meditoida niitä fyysisiä kärsimyksiä eikä sitä hylätyksi tulemista?
En aloituksessa tuonut tätä esille, koska en halua aina roimia luterilaisuutta, mutta minulla on omakohtainen kokemus vuosien takaa siitä, miten kaksikin eri luterilaista pappia saarnaa hyvin tunteikkaasti nimenomaan noista kärsimyksistä: siitä, miten naulat lävistävät ihon, miten keihäs lävistää kyljen ja veri vuotaa haavoista jne. Se oli hyvin tunteellista, ja muutamat muorit puhkesivatkin itkuun. Se jäi vaivaamaan siksi, koska tuli vaikutelma, että tarkoituksena oli vain itkettää kuulijoita, saattaa heidät liikutukseen.
Tämä ei liity vain Jeesuksen kuolemaan ja kärsimyksiin, vaan yleisemminkin kirkossa tapahtuvaan muisteluun. Ortodoksisessa kirkossa muistellaan paljon enemmän edesmenneitä pyhiä ja marttyyreitä ja heidän kokemiaan kärsimyksiä. Luterilaisilla ei ole synaksaari-kirjoja, joten siinä mielessä tämä koskettaa enemmän ortodokseja kuin luterilaisia, vaikka meillä ei niin paljon keskitytäkään kärsimyksiin.
Synaksaareissa pyhien marttyyrien ja tunnustajien kokemat kärsimykset kyllä todetaan, mutta niihin ei erityisesti keskitytä. Niillä on siis jokin funktio, mutta itselleni ei ole täysin selvää, mikä se on: onko kyse siitä, että niitä muistelemalla valmistaudutaan ottamaan vastaan samanlainen kohtalo. Vaiko siitä, että on pyrkimys vahvistua empatiassa? Vaiko pyrkimys historiallinen tarkkuuteen? Tuskin tämä, koska monet muut asiat jätetään mainitsematta. Niin Raamatussa kuin synaksaareissakin historiallisista seikoista mainitaan yleensä vain ne, joilla on jotain hengellistä merkitystä.
Aloitin ketjun siteeraamalla roomalais-katolilaisten kärsimys-meditaatiota. Minulle tuli siitä samanlainen vaikutelma kuin joidenkin room.-kat. pyhien kirjoituksista, joissa puhutaan rakkaudesta Jeesukseen hyvin aistillisesti, ikään kuin se olisi esim. naisen lihallista rakkautta jota kuta miestä kohtaan. Sellaiset kuvaukset ovat myös sentimentaalisia. Tässä on ehkä jokin kulttuuriero idän ja lännen välillä. Itäiset pyhät eivät yleensä koskaan ole sentimentaalisia puhuessaan rakkaudesta Jeesukseen. Olin siis näkevinäni saman sentimentaalisuuden tässä suhtautumisessa Jeesuksen kärsimyksiin. Uskoin kuitenkin, että sillä kärsimys-meditaatiolla on muita merkityksiä kuin pyrkimys itkettää itseä tai seurakuntalaisia. Siksi aloitin ketjun, koska halusin kuulla, mistä siinä on kyse ja mihin sillä pyritään.
