Niin kärsimys kuin ilokin kuuluvat elämään. Harva kuitenkaan kärsimyksiä omalle kohdalleen toivoo, eikä luultavasti toistenkaan. Kärsimysten arvostaminen hengellisessä elämässä liittynee kilvoitteluun ja rohkaisuun. Kärsimyksiä ja koettelemuksia ei tarvitsisi säikähtää, kun niitä omalle kohdalle tulee. Toisaalta ilman koetuksia ihminen ei opi mitään. Kärsimykset kuuluvat kristityn elämään siinä missä muidenkin. Ei niitä tarvitse tavoitella, niitä vastaan saa ja voi yrittää toimia.
Taivaassa ei ole kärsimystä, eikä se ole jumalasuhteen edellytys ainakaan siellä enää. Täällä ajassa se voi olla.
Syntinen luonto ei kuole kokonaan pois ajassa, mutta kärsimystä riittää melko varmasti jokaiselle, ei kylläkään tasapuolisesti. Kristityn tulisi toimia hyvän puolesta ja kärsimyksiä vähentäen. Jumala pitää kyllä omiensa kurituksesta huolen. Jumala haluaa, että me olemme yhteydessä häneen. Jos kärsimys vetää meitä Jumalan puoleen, hän käyttää sitä. Mutta myös avun saanti kiinnittää meitä Jumalaan ja tuo kiitollisuutta. Hän haluaa auttaa meitä.
Kärsimys ei missään mielessä ole jumalasuhteen edellytys, vain usko on sitä. Uskovan osaksi kärsimykset kuitenkin tulevat ollen kuitenkin Kristuksen kärsimyksiä onhan kristitty yhdistynyt uskossa häneen. Niitä ovat esim. maailman halveksinta, viha ja vaino. Myös maailman ymmärtämättömyys huolestuttaa kristittyä kun hän suree rukouksen hengessä sitä, että maailma ajattelee tämän ajallisen elämän ylläpitämisen ja siitä huolehtimisen olevan kaikkein tärkeintä. Maailma ei ollenkaan tajua ettei Jumala ole tullut ylläpitämään tätä ajallista elämää muutoin kuin siinä mielessä, että ihmiset voisivat löytää yhteyden häneen. Etenkin nyt kun kaikesta näemme, että loppu on käsillä, josta signaalina ovat kaikkialla yleistyvät ja riehuvat katastrofit, helleaallot niitä seuraavine metsäpaloineen, sodat, hurrikaanit, nälänhädät jne. Lisäksi tästä on merkkeinä ihmisten antautuminen luonnottomien himojen valtaan ja niiden puolusteleminen, aivan kuten Raamattu on kertonut niin käyvänkin ennen loppua verratessaan näitä aikoja Sodoman päiviksi. Laittomuus on päässyt kaikkialla valtaan. Kristitty kärsii Kristuksessa nähdessään tämän ja rukoilee hengessä kuten Aabraham aikoinaan Sodoman puolesta ja on ahdistunut kun näkee maailman olevan vain oman viisaustensa varaan rakennetun kuplan sisällä jonka se luulee olevan puhkeamattoman.
Paavalin kohdalla kärsimys oli oman uskomisensa edellytys, ainakin kohdassa 2 Kor. 1:8-9.
“Me emme tahdo, veljet, pitää teitä tietämättöminä siitä ahdistuksesta, jossa me olimme Aasiassa, kuinka ylenpalttiset, yli voimiemme käyvät, meidän rasituksemme olivat, niin että jo olimme epätoivossa hengestämmekin, ja itse me jo luulimme olevamme kuolemaan tuomitut, ettemme luottaisi itseemme, vaan Jumalaan, joka kuolleet herättää.” (2 Kor. 1:8-9)
Seuraava kohta viitaa mielestäni myös kärsimyksen soteriologiseen merkitykseen:
“Tämä hetkisen kestävä ja kevyt ahdistuksemme tuottaa meille iankaikkisen ja määrättömän kirkkauden, ylenpalttisesti.” (2 Kor. 4:17)
Kristuksen kärsimykset kohtaavat uskovia, jotta he Kristuksessa kieltäisivät itsensä, eli eivät luottaisi itseensä vaan Jumalaan joka kuolleet herättää. Itsessään, syntisen luontonsa vallassa ollessaan he luottavat itseensä ja silloin kärsimykset, jotka heitä kohtaavat eivät ole uskovan kärsimyksiä, eivätkä kohtaa heitä Kristuksessa, vaan heissä itsessään ja silloin he luottavat itseensä, eivät Jumalaan.
Siis on kysymys koettelmuksista, joita uskova kohtaa. Ne ovat Jumalan tiedossa, ja niiden vaikutus on ikäänkuin työntää lähemmä Jumalaa.
Ps. 73:
25 Ketä muuta minulla olisi taivaassa! Ja kun sinä olet minun kanssani, en minä mistään maan päällä huoli.
28 Mutta minun onneni on olla Jumalaa lähellä, minä panen turvani Herraan, Herraan, kertoakseni kaikkia sinun tekojasi.
Taivas on uskovan päämäärä, mikä alkaa sisäisesti jo täällä ajassa. Siksi täällä ajassa ei ole todellista huolta, koska ainoa huoli ihmisellä pitäisi olla osa iankaikkisuudessa, kuoleman jälkeen.
Niin kauan kuin me olemme ajassa meillä on halu kertoa Herran suurista teoista, joista suurin minulle on se tietoisuus, että olen pelastettu. Tämä tietoisuus synnyttää sanoman niille joiden kanssa elän.
Mielestäni sekä 2 Kor. 12:7-9 että 1 Kor. 9:27 selvästi viittaavat siihen, ettei Paavalin jumalasuhde olisi johtanut pelastukseen ilman pitkäkestoisia ja kovia kärsimyksiä. Jos apostoli tarvitsee kärsimyksiä pysyäkseen ylipäänsä uskossa, miten tavallinen taatelintallaaja pysyy uskossa ilman kärsimyksiä?
“Etten niin erinomaisten ilmestysten tähden ylpeilisi, on minulle annettu lihaani pistin, saatanan enkeli, rusikoimaan minua, etten ylpeilisi. Tämän tähden olen kolmesti rukoillut Herraa, että se erkanisi minusta. Ja hän sanoi minulle: “Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa”. Sentähden minä mieluimmin kerskaan heikkoudestani, että Kristuksen voima asettuisi minuun asumaan.” (2 Kor. 12:7-9)
Ylpeys siis olisi ottanut vallan ilman kärsimyksiä ja tehnyt uskon armoon Paavalille itselleen riittämättömäksi.
Jos uskova kokee Jumalan kuin vihollisekseen, se myös on varmaan melkoinen koettelemus? Viittaan Valitusvirsien lukuun 3, jossa on rajua tekstiä; samoin Psalmissa 88.
Tästä ei tarvitse keskustella eikä tähän tarvitse kommentoida, mutta C.S. Lewisilla oli elämänsä loppupuolella koettelemusjakso, jonka aikana hän käytti jopa ilmausta “kosminen sadisti”. Aihetta käsittelevästä kirjastaan:
Pelkään…, että olemme rottia loukussa. Tai, mikä vieläkin pahempaa, rottia laboratoriossa. Luulen jonkun sanoneen: “Jumala tekee aina geometriaa.” Entäpä jos totuus onkin: “Jumala tekee aina eläinkokeita.”
Ennemmin tai myöhemmin minun on kohdattava kysymys selvällä kielellä. Mitä syytä meillä on, omia kiihkeitä toiveitamme lukuun ottamatta, uskoa, että Jumala on minkään meidän mittapuumme mukaan hyvä? Eikö ensivaikutelman perusteella kaikki anna aihetta uskoa aivan päinvastaista?
Ihminen ei pelastu minkään itsessään olevan tähden, ei siis myöskään sen tähden mitä hän itsessään kokee. Silloin kärsimyskään ei häntä auta, koska hän kääntää senkin syntisen luontonsa mukaan itsevanhurskaudeksi näin lyhyesti sanoen. Sen tähden hänen on tultava uskon kautta Kristukseen, jolloin uskossa koettu kärsimys ohjaa häntä. Uskolla on näet väkevä voima tehdä hyväksi kaikki ihmisessä oleva, siis hänen kokemuksensakin, koska usko on liittänyt hänet Kristukseen.
Room 8:28: “Mutta me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut.”
Näyttäsi sille, että termi “olla Kristuksessa”, jota Raamattu niin monin paikoin käyttää on monille vieras? Se on vastakohta sille mitä on olla Aadamissa. Kun ihminen uskon kautta siirretään Jumalan voimasta Aadamista Kristukseen hänestä tulee silloin uusi luomus, uskon kautta uudestisyntynyt uusi ihminen, Kristitty. Tällöin hän saa myös kantaakseen Kristuksen ristin jolloin kaikki kärsimyksetkin palvelevat häntä. “Jos ihminen ei ole ristillinen, ei hän myöskään ole Kristillinen”, kuten varmaan tunnetkin tämän klassisen sanonnan?
Ja jotta tämä pysyisi ketjun aiheen raameissa niin sanon, että Kristitty rukoilee jatkuvasti Kristuksen Hengessä. Tämä normittaa hänen rukouselämäänsä, hänen rukospyyntöjään.
Liittyen tummentamaani kohtaan. Pääseekö luterilainen(kaan) kristitty pakoon omavanhurskautta tai itsensä korottamista tai omahyväisyyttä, jossa koetaan ylemmyyttä oman hengellisen aseman tähden? Kun Luther muistaakseni pitää sellaista kristittyä harvinaisena, joka ymmärtää vanhurskautuksen armoluonteen syvällisesti, tai ylistää ihmistä, joka osaa erottaa lain ja evankeliumin myös käytännön elämän tasolla, eikö juuri se seikka, että on kyse harvinaisesta ihmisestä, helposti nostata ylemmyyden tunnetta?
Jumaluuden edessä ei varmasti puhdasoppisena luterilaisena taputeta itseä olkapäälle siitä “hyvästä työstä”, että osataan erottaa armosta lain ja evankeliumin pelastustie toisistaan, mutta oma vanhurskaus tai sen esille tuominen ei rajoitu vertikaaliseen suhteeseen. Ajatus omasta erityislaatuisesta statuksesta verrattuna moniin muihin ihmisiin nostatti fariseuksissakin miellyttäviä tunteita, jotka stimuloituvat, kun ihminen kokee omassa mielessään arvonsa tai asemansa nousevan muiden ihmisten edessä. Kohdassa Luuk. 18:11-12 fariseus luultavasti uskoi Jumaluuden arvostavan hurskauttaan, vaikka kiittääkin siinä Jumaluutta (eikä itseään) vanhurskaasta elämästään. Mielestäni on selvää, ettei farisealaisuus tai oman hengellisen erityislaatuisuuden esiin tuominen tai arvostuksen ja siihen liittyvien hyvien tuntemusten saaminen rajoitu vertikaaliseen puoleen, vaan voi liittyä pelkästään horisontaaliselle tasolle.
Ihminen kääntyy Jumalan puoleen tai hän kääntyy Jumalasta pois.
Yritetään tuoda opiksi ihmisen “kyky” langeta. Eli sille ei voi mitään ja siksi opetus, “olemme kaikki syntisiä,” lohduttaa. Raamatun mukaan se on ohjausta väärään toivoon.
On kysymys kääntymisestä (shuwb) tyhmyyteen, vt. KJV ja Biblia 1776, ei tietämätttömyydessä eksymiseen pois Totuudesta. Synti, ero Jumalasta on aina tietoista, ei vahinko. Vahinko on vika, erehdys, korkeintaan.
Jäi maininta paikasta Raamatussa, Ps. 85:9 mikä on yksi Raamatun punaisesta langasta koskien “kääntymistä”, eikä eksymistä, niinkuin KK92 sen kääntää:
KK33 ja kaikki Raamatunkäännökset painottavat kääntymistä, ei lispsahdusta, erehdystä, koskien vääryyteen kääntymistä.
KK33
Ps. 85:9 Minä tahdon kuulla, mitä Jumala, Herra, puhuu: hän puhuu rauhaa kansallensa, hurskaillensa; älkööt he kääntykö jälleen tyhmyyteen.
KJV: "… saints: but let them not turn again to folly.
KK92 "… älkööt he enää eksykö mielettömyyteen!
Eksyä ja kääntyä poikkeavat toisistaan. Toinen tarkoittaa halua, tarkoitusta kääntyä ja toinen tahatonta lipsahdusta. Toinen on synti toinen ei ole.
Kreikan synnin tekemistä tarkoittava verbi ἁμαρτάνω, tarkoittaa klassisessa kreikassa myös ohiampumista (esim jousella). Ilman Jumalaa missaamme maalin, vaikka tarkoituksemme olisi hyvä, oikea ja kaunis. Joten kyllä tuossa synnissä on sellainen osittainen vian tai erehtymisen mahdollisuus sisäänrakennettuna.
Teemme syntiäkin yleensä koska ajattelemme että sillä hetkellä se on jotakin mitä meidän tarvitsee tehdä. Teknisesti perustelemme synnin tekemisemme sillä millaisia olemme ja mitä mielestämme tarvitsemme, eli yritämme osua maaliin, mutta ilman Jumalaa ammumme ohi.
Eksyminenkin voi olla syntiä. Se voi olla liikaa luottamista omiin kykyihin löytää perille.
Näin. Enkä usko että eksyminen on suomen sanana väärä käännös. Sama asia se on, jos halutaan ymmärtää. Kääntyä väärälle tielle, eksyä, mennä harhaan. Synnin tekeminen on meidän vastuullamme, vaikka tilanteista riippuen voi miettiä kuinka tietoista ja tahallista se kulloinkin on.
Kaikki ovat poikenneet pois, ei ole yhtään synnitöntä. Siksi armo, ja siksi Jeesus ainoa toivo!
Hyvä kuva tuo huti ammunnassa. Toinen on se, että kaikki on ihmisen teoissa ja maailmassa säröllä. Ehjää ja täydellistä ei ole kuin Luoja itse.
Eksyminen on synnin seuraus eli synnin hedelmä/tuotos.
On totta, että eksyy mm. välinpitämättömyyttään, ylimielisyyttää, ylpeyttään ja nämä ovat tahdosta tai tarkoituksellisesta tahtomattomuudesta johtuvia, eli kapinaa Jumalaa ja Hänen käskyjään vastaan, minkä Sana määrittelee synniksi. Synti on mielentila, ei oops-vahinko.
Kääntyminen on kääntyjän tahtomisen seuraamus. Siksi ei muissa laitoksissa eksymisistä mainitakkaan.
Edellä diakonille selvittelin, mikä on syntiä. Väärään tarkoituksella kääntyvä ei ole harhaan eksyvä.
"Kuinka tietoisia, tahallisia… "asetelma on minun kokemuksestani, että ollaan tietoisia tai ei olla. Ei ole tahatonta syntiä, ei Raamatun mukaan, Uudessa eikä Vanhassa Testamentissa. Tahattomistakin teoista on seuraamus, niin ennen kuin jälkeen Jeesuksen. Jopa tahaton miestappajankin järjestettiin turvaan, vaikka järjestelyt hankaloittivat elämää.
Hieman huti-kutista:
Jos joku yrittää murhata, mutta ampuu ohi, hän ei Jumalan edessä vastuutaan pakene, eikä haluakkaan, koska uudestaan voi yrittää.
Yksi 21 ekumeenisen kirkolliskokouksen aikaansaannos, oli harhojen määrittely ja sitten harhautuvien rankaisut. Pelagiolaisuus on yhtä merkityksetön kuin mikä tahansa lisäys Apostolien tekojen kahden ensimmäisen kirjan tekstiin tai sen sanojen muuttamiseen tai poistamiseen. Vaikka tämä on pelkistys, niin siinä on paketoitu koko Kristuksen täydellinen siunaus.
Vanha kulunut vertaus, oikeasta ja väärästä rahasta, niiden tunnistamisesta: Vain oikea on tunnettava.
Ekumeenisia kirkolliskokouksia oli 7. Pelagiolaisuus ei ollut niiden asialistoilla. Se tuomittiin Karthagon paikallisessa synodissa 418. Sekä itä että länsi ovat pelagiolaisuuden harhaoppiluonteesta samaa mieltä. Synti ei ole vain jotakin jonka valitsemme tehdä. Kyseessä on raamatullinen opetus. Joskus kirkolliskokouksetkin osuvat oikeaan.
Italiankieliset tiedotukset puhuvat pelkästään ekumeenisista kokoontumisista, “concili ecumenici”. Se on ikäänkuin pidempi muoto “konsiliosta”, eli concilio.
Näin on myös muissa kieli-ilmastoissa, suomessakin.
Kuten sanoin jo, niin 21 kirkolliskokousta ovat ilmeisesti pitäneet itselleen edullisena ilmoittaa harhoista. Näitä harhoja käsitellään ja niihin viitataan teologian käsittelyssä. Kuitenkaan en ole vielä nähnyt mainintaa traditioiden nostamisesta ensin Raamatunn vertaisiksi ja poiketessaan ne pätevät?
Pelagiolaisuus on on poistunut niin väärästä kuin oikeasta opetuksesta, samoin kuin monet muut ihmisen itseymmärryksestä nousseet opit ja opetukset. Alkuseurakunnan yhteydessä oli väärää, kuten nikolaiittain oppi, josta Jeesus itse mainitsi. Eli sen merkitys oli ollut suuri, eikä se voinut levitä Seurakuntaan. Myös haureellisesta käyttäytymisestä varotettiin ja siihen langenneita, muttei siitä nousseita nuhdeltiin, (Jeesus ja Paavali).
Eli tämä päivä tuottaa “omat” harhansa ja “nikealaisuutensa”. Eli ihmisen ihmisyys, eli liha tuottaa samaa Jumalalle kelpaamatonta. Eli “oikea raha” on tunnettava, vaikkei väärää rahaa alettaisikaan metsästämään.
Niin, siis kyllähän ne perustellaan Raamatulla näissä kokouksissakin (joista siis 7 ensimmäistä ekumeenisia). Kristikunnan enemmistö on yhtä mieltä siitä, että synti ei ole vain jotakin jota ihminen valitsee tietoisesti tekevänsä.