Käskyjen noudattaminen ja vanhurskauttaminen

Miksi sitten apostoli käskee lähestymään Jumalaa?

Kysymyksessä on ns. “lain kolmas käyttö”, joka tarkoittaa, että laki on uudestisyntyneelläkin ihmisellä ohjeena.

1 tykkäys

Tässä seuraavassa tekstissä kuilu vanhurskauttamisen suhteen on varmaankin syvimmillään luterilaisuuden ja kaikkien muiden kirkkojen välillä.

“Joh. 16: 10. Vanhurskauden, koska minä menen Isän tykö, ettekä te enää minua näe.”

"On tähdennetty tarpeeksi usein, että kaikki ihmiset ja kaikki mitä he tekevät, käsittäen jopa sen mikä on hyvää ja kiitettävää koko maailman silmissä ja lisäksi mikä on tehty kymmenen käskyn mukaisesti on synnin ja tuomion alaista. Jos tämä on tosi, mitä sitten vanhurskaudesta tulee? Tai kuinka se voidaan saavuttaa? Kristus vastaa tässä: ” Minun menemiseni Isän tykö on vanhurskaus.” Siitä sinun tulee sitä etsiä ja sieltä se löytää, ei itsestäsi tai ihmisten keskuudesta maan päällä, ei merkitse ketä tai millaisia ihmisiä he ovat. Sillä kristittyjen ei tule tietää muusta vanhurskaudesta, jonka kanssa läpäistä katselmus Jumalan edessä ja tulla julistetuiksi vanhurskaiksi, saavuttaa syntien anteeksiantamus ja iankaikkinen elämä, kuin Kristuksen menemisestä Isän tykö. Kuten usein on tähdennetty, tämä ei ole mitään muuta kuin Kristuksen meidän syntiemme omaksuminen; hänen ristiinnaulitsemisensa, hautaamisensa, laskeutuminen helvettiin niiden tähden, ja tosiasia, ettei hän pysynyt synnin alla tai kuolemassa ja helvetissä, vaan meni näiden läpi ylösnousemuksensa ja taivaaseenastumisensa kautta ja hallitsee nyt voimalla yli kaikkien luotujen Isän oikealla puolella.

Eikä Kristus mennyt Isänsä tykö itsensä tähden tai oman persoonansa tähden, sillä tämä ei olisi auttanut meitä eikä sitä olisi tullut kutsua meidän vanhurskaudeksemme. Vaan juuri niin kuin hän tuli alas taivaasta meidän tähtemme ja omaksui meidän lihamme ja veremme, niin hän myös nousi taivaaseen meidän tähtemme voitettuaan synnin, kuoleman, helvetin ja astuen hallintaansa, jonka kautta hän lunastaa meidät kaikesta tästä antaen syntien anteeksiantamuksen, voiman ja voiton yli paholaisen ja kuoleman. Sellainen on hänen hallintansa luonne, että hänen valtakuntaansa on kutsuttu ja on ”vanhurskaus,” se on vanhurskaus, joka poistaa synnin ja epävanhurskauden ja tekee ihmisen vanhurskaaksi ja otolliseksi Jumalan edessä. Tämä vanhurskaus on kuitenkin kokonaan kätketty, ei ainoastaan maailmalta, vaan myös pyhiltä. Se ei ole ajatus, sana, tai teko itsessämme, kuten skolastikot uneksivat armosta, kun he sanovat sen olevan jotakin sydämiimme vuodatettua. Ei, se on kokonaan meidän ulko- ja yläpuolellamme, se on Kristuksen meneminen Isän tykö, se on, hänen kärsimyksensä, ylösnousemuksensa ja taivaaseen astumisensa. Kristus asetti tämän aistiemme ulottumattomiin, me emme voi nähdä ja tuntea sitä. Ainoa tapa, jolla siihen voidaan tarttua, on usko saarnattuun sanaan hänestä, joka kertoo meille, että hän itse on meidän vanhurskautemme. Näin Paavali sanoo 1. Kor. 1: 30: Jonka Jumala teki meidän viisaudeksi, vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi” että me voisimme kerskata, ei itsestämme, vaan ainoastaan tästä Herrasta.

Tämä on olennainen vanhurskaus, se on todella outoa, että meitä kutsutaan vanhurskaiksi tai vanhurskauden omistajiksi, joka ei todella ole teko, ei ajatus, lyhyesti, ei mitään meissä, vaan täysin meidän ulkopuolellamme Kristuksessa ja silti tulee todella omaksemme hänen armonsa ja lahjansa tähden, tosi omaksemme, aivan kuin olisimme itse saavuttaneet tai ansainneet sen. Järki tietenkään, ei voi käsittää tätä puheen tapaa, joka sanoo, että meidän vanhurskautemme on jotakin, joka ei ole mitään aktiivista tai passiivista meidän puoleltamme, niin, jotakin johon minä en ota osaa ajatuksineni, havaintoineni, aisteineni, ettei mikään minussa tee minua Jumalalle mieleiseksi ja pelasta minua, vaan että jätän kaikki ihmisajatukset ja kyvyt ulos laskuista ja riipun Kristuksessa, joka istuu siellä Jumalan oikealla puolella ja jota minä en edes näe.

Uskon täytyy tarttua tähän, täytyy perustaa tähän, ja täytyy ottaa lohdutus siitä koetusten aikoina, kun paholainen ja ihmisen oma omatunto väittelee hänen kanssaan seuraavasti: ”kuule, millainen kristitty sinä olet? Missä on sinun vanhurskautesi? Etkö sinä näe ja tunne, että olet syntinen? Kuinka sitten aiot läpäistä katselmuksen Jumalan edessä”? Tässä taas meidän täytyy perustaa hänen sanoihinsa tässä jakeessa ja sanoa: “ tiedän oikein hyvin, ja olen pahoillani sanoessani, että minä olen syntinen ja ettei minussa ole vanhurskautta, joka on pätevä Jumalan edessä. Eikä minun tule etsiä tai tietää sellaisesta vanhurskaudesta itsessäni, jonka kanssa minä en koskaan voi tulla Jumalan eteen. Mutta tässä jakeessa minä kuulen Kristuksen sanovan, että minun vanhurskauteni, on hänen menemisensä Isän tykö ja astumisensa taivaaseen. Siellä minun vanhurskauteni on talletettuna, ja siellä paholaisen on varmasti annettava sen pysyä, sillä hän ei voi tehdä Kristusta syntiseksi, tai nuhdella tai löytää puutetta hänen vanhurskaudessaan."

Martti Luther, LW 24, 1537, s. 346-348.