Nyt minä kopioin tuon tekstin spoilerien taakse kun en jaksa vastata yksityisiin viesteihin jakaa sitä.
Yhteenveto
Kääntyminen, uudestisyntyminen ja vanhurskauttava usko
Kääntyminen on asiallisesti samaa kuin uskominen evankeliumiin Jeesuksesta Kristuksesta (Apt. 11:21; Mark. 1:15). Raamattu käyttää kääntymisestä erityisesti kahta käsitettä, metanoein (metanoia), joka merkitsee mielen tai ajattelutavan muuttamista, ja epistrefein, joka merkitsee kääntymistä pois jostakin johonkin muuhun. Kielenkäyttö korostaa, että ihmiselle tapahtuu jotakin radikaalia eikä ole mitään välittävää asemaa kääntymisen ja kääntymättömyyden välillä (Matt. 12:30).
Kääntymiseen sisältyy sydämen uusi perussuuntautuminen ja irtisanoutuminen siitä, mitä ennen ajatteli ja mihin ennen uskoi ja luotti. Ennen ihminen näki synnistä puhuvan lain sanan ehdottomaksi vedenjakajaksi Jumalan ja itsensä välillä. Nyt ihminen on saanut luottamuksen Jeesuksen Kristuksen ristiin, sovitukseen ja sanomaan siitä, ettei mikään voi häntä erottaa Jumalasta (Room. 8:35-39). Ennen ihmisen perusasenteena oli, että hänen oli tultava Jumalan eteen synnittömänä. Nyt hänen perusasenteenaan on, että hänen on tultava ja hän saa tulla Jumalan eteen syntisenä (Matt. 11:28). Ennen se, mitä laki sanoi ja vaati, oli ratkaiseva este Jumalan luokse tulemiselle. Ihmisen täytyi silloin ensin muuttua, tulla arvolliseksi ja ansioitua tavalla tai toisella. Nyt lain vaatimus ajaa häntä kääntymään Jeesuksen Kristuksen puoleen, koska tämä on ostanut hänet vapaaksi lain kirouksesta (Gal. 3:13). Siksi ihminen tulee nyt Kristuksen luokse etsimättä itsestään minkäänlaisia ansioita ja hyviä ominaisuuksia.
Kääntyminen on näin ihmisen koko luonnollisen uskonnollisuuden tuhoutumista. Ihmisen usko itse lunastukseen on tässä murtunut. Jumala on käyttänyt pyhää lakiaan murskaamaan ihmisen luottamuksen omanvanhurskauden, lain tekojen ja omatekoisen pelastuksen mahdollisuuteen. Ihminen, jonka laki kuoletti, on saanut uuden elämän uskoessaan evankeliumiin. Vastakääntynyt ihminen ei ymmärrä tämän asian ulottuvuuksia. Sitä ei voikaan odottaa eikä vaatia. Ihminen ymmärtää asian vähitellen eläessään Jeesuksen Kristuksen yhteydessä. Ihminen ymmärtää asian sitä syvemmin ja selvemmin, mitä kauemmin hän saa elää Jumalan armosta ja Jumalan Henki Sanan välityksellä saa valaista häntä.
Niin kuin usko Jumalan sanan mukaan on Jumalan lahja ja hänen voimansa vaikutusta (Ef. 2:8; 1:19), niin on kääntyminenkin. Se on Jumalan teko. Siksi profeetta rukoilee, että Jumala käännyttäisi hänet (Jer.31:18), ja Jeesus sanoo, ettei kukaan voi tulla hänen tykönsä, ellei Isä häntä vedä (Joh. 6:44). Kääntyminen on kuitenkin myös ihmisen oma toiminto. Jumalan sana kehottaa ihmistä kääntymään (Matt. 4:17; Apt. 17:30; 26:20). Jumalan vaikutus kääntymisessä ja ihmisen oma tietoinen kääntyminen Jeesuksen Kristuksen puoleen ovat täysin sama asia.
Tämä voidaan ymmärtää vain siitä erotuksesta käsin, jonka Jumalan oma sana tekee lain ja evankeliumin välillä. Kehottamalla ihmistä kääntymään Jumala esittää kääntymisen vaatimuksen lakina. Jumala tahtoo ja vaatii, että ihmisen on käännyttävä. Tämä vaatimus tekee ihmisen lain alaiseksi, jotta hän etsiytyisi Kristuksen luo. Kun ihminen tällä tavoin kuolee lain alaisena ja näkee olevansa kykenemätön muuttamaan itseään Jumalan mielen mukaisella tavalla, Jumala evankeliumilla avaa ihmisen silmät, niin että tämä voi kääntyä pimeydestä valoon (Apt. 26:18). Tämä merkitsee, että Jumala evankeliumilla antaa ihmiselle uuden näkökyvyn ja vaikuttaa häneen niin, että hän voi hädässään kääntyä Jeesuksen Kristuksen puoleen. Tämän tekee Pyhä Henki. Kun Jumala käännyttää ihmisen ja kun ihminen kääntyy, ne ovat siis sama asia, vain eri näkökulmista katsoen. Sanoessamme, että Jumala käännyttää ihmisen, katsomme syytä , mutta sanoessamme, että ihminen kääntyy, katsomme, mitä tapahtuu ihmisen sydämessä.
Katsoessamme asiaa syyn näkökulmasta ihmisen kääntymiselle Jeesuksen Kristuksen puoleen on ratkaisevaa Jumalan ennättävä armo. Tästä näkökulmasta käsin Luther kirjoittaakin kolmannen uskonkappaleen selityksessään*: “Uskon, etten voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Herraani Jeesukseen Kristukseen enkä päästä hänen luokseen, vaan että Pyhä Henki on kutsunut minut evankeliumin välityksellä, valaissut minua lahjoillaan, pyhittänyt ja säilyttänyt minut oikeassa uskossa.”* (Vähä katekismus 11:6.) Luther piti tärkeänä korostaa tätä sellaista ajatusta vastaan, että esim. Jumalan sana, Henki ja ihmisen tahto vaikuttaisivat kääntymisessä yhdessä (kooperaatio) (semipelagiolaisuus).
Tyypillinen pietistinen kääntymisen ymmärtäminen näkyväksi ja tietoiseksi tapahtumaksi ihmisessä on semipelagiolaisen ajattelun jatkoa, kun siinä ajatellaan Jumalan ja ihmisen toimivan kääntymisessä yhdessä. Itsessään on oikein korostaa näkyvän ja tietoisen osuutta lain näkökulmasta (Matt 3:8). Evankeliumin mukaan, joka on kääntymisen syy ja päämäärä, vaatimus näkyvästä (esim. ajoitettavissa olevasta kääntymisen hetkestä) ja tietoisesta (esim. vaikuttimiensa ja tunteidensa täsmällisestä selvittämisestä) johtaa kuitenkin ihmisen lain orjuuteen eikä suinkaan Jumalan armon vapauteen. Kääntyminen on Jumalan armon etsimistä niin, että se otetaan vastaan ansiotta ja mitään itse suorittamatta. Kääntymisen aitouden ja totuuden hengellisenä tuntomerkkinä on siksi yksinomaan se, että kääntymisen sisältönä ja päämääränä on Jeesus Kristus ja hänen armonsa. Kääntymisen, näkyvyys, tietoisuus ja muut psykologiset piirteet ovat tässä toissijaisia. On päin vastoin aivan luonnollista, että nämä seikat vaihtelevat ihmisestä toiseen. Kun Raamattu liittää kääntymisen ensisijaisesti julistettuun Jumalan sanaan, uudestisyntyminen (kreikaksi gennethee anoothen = ‘syntyä uudesti/ylhäältä’, Joh. 3:3; anagennaoo = ‘syntyä uudesti’ ja palingenesia
= ‘uudestisyntyminen’, Tiit. 3:5) sen sijaan liittyy voimakkaasti kasteeseen. Uusi Testamentti liittää uudestisyntymisen kuitenkin myös Sanaan (1 Piet. 1:3, 23). Asiasisällöltään uudestisyntyminen on samaa kuin uskoon tuleminen ja kääntyminen. Kun kääntymisen käsitteeseen kuitenkin sisältyvät sekä laki että evankeliumi, koska Jumala toisaalta vaatii kääntymistä ja toisaalta saa sen ihmisessä aikaan, uudestisyntymisen käsitteeseen sisältyy yksinomaan evankeliumi eli että Jumala toimii ja luo voimallaan yksin. Tämän mukaisesti emme löydä Uudesta Testamentista minkäänlaista uudestisyntymisen kehotusta. Aina puhutaan sen sijaan siitä, mitä Jumala ihmisessä Pyhällä Hengellään tekee. Siksi on luonnollista, että uudestisyntyminen liitetään kasteen sakramenttiin (Tiit. 3:5), kun taas kääntymistä voidaan julistaa myös sellaisena, mitä Jumala sanassaan vaatii ihmiseltä (Apt. 2:38).
On vaikea erottaa kääntymistä ja uudestisyntymistä toisistaan muulla tavoin. Niin kuin on oikein puhua uudestisyntymisestä kasteessa, on myös oikein puhua kääntymisestä kasteessa, sillä uudestisyntymisellä ja kääntymisellä on molemmilla sama syy: Jumala, sama sisältö: Jeesuksen Kristuksen kärsiminen ja kuolema maailman synnin tähden ja sama armonvaikutus ihmiseen: liittäminen Jumalan valtakuntaan, syntien anteeksisaaminen ja Pyhän Hengen lahja. Niin kuin on oikein puhua kääntymisestä Sanan julistamisen vaikuttamana, on oikein puhua myös uudestisyntymisestä Sanan julistuksen vaikuttamana. Kuten edellä olemme nähneet, Sanalla ja kasteella on sama sisältö, ja ne vaikuttavat samoin.
Tämä ei kuitenkaan turhenna sitä, että Raamattu on liittänyt uudestisyntymisen lupauksen kasteeseen, ja siksi viemme lapsemme kastettaviksi. Kun korostamme kääntymisen ja uudestisyntymisen välistä eroa, niin kuin Raamatussa sanotaan, ja samalla korostamme niiden ykseyttä, niin kuin Raamatussa myös sanotaan, liitymme tunnustuksen sanoihin: “Sanassa ja sakramenteissa, niitä ikään kuin välikappaleina käyttäen, lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon -missä ja milloin Jumala sen hyväksi näkee.” (Augsburgin tunnustuksen kohta 5.) Tämä sulkee pois väärän ja keinotekoisen armonjärjestyskaavan, jossa kääntyminen ja uudestisyntyminen ovat pelastuksen tien toisistaan erillisiä asteita, ja myös väärän ja keinotekoisen kasteopin, jonka mukaan pelkkä kasteen toimittaminen sitoo Pyhää Henkeä toimimaan (ex opere operato, kaste vaikuttaa uudestisyntymisen automaattisesti pelkästään suoritettuna toimituksena), niin kuin katolisen kirkon oppi väittää.
Puhuttaessa uudestisyntymisestä Jumalan ihmiselle tekemän riippumattoman teon ilmauksena on luonnollista mainita myös raamatullinen totuus uudesti luomisesta. Uudestisyntyminen ja uudesti luominen ovat Jumalan sanan mukaan saman asian kaksi puolta. Sen tekee Pyhä Henki. Niin kuin Jumala ihmeen omaisesti uudesti synnyttää ihmisen tämän uskoessa Kristukseen ja hänen armoonsa, niin ihmisestä tulee Kristuksessa ja Kristukseen uskoessaan uusi luomus. Yhtä vallankumouksellista kuin syntyminen kerran oli, on kristityksi tuleminen ja kääntyminen. Se on kuin maailmaan tulemista ja elämän saamista, pimeydestä ja kuolemasta vapautumista. Yhtä vallankumouksellista kuin oli se, että Jumala kerran loi ihmisen kuvakseen, yhtä vallankumouksellista ja tärkeää on, että Jumala Jeesuksessa Kristuksessa tekee uskovan uudeksi luomukseksi ja asettaa uskovassa ennalleen kadonneen Jumalan kuvan, kun tämä uskoo Kristukseen (2. Kor. 5:17; Tiit. 3:5; Gal. 6:15; Ef. 4:24). Näin kääntymisellä, uudestisyntymisellä ja uudesti luomisella on syvimmältään sama syy, sama sisältö ja sama vaikutus. Ne ovat saman asian kolme eri puolta. Määritellessämme kääntymisen, uudestisyntymisen ja uudesti luomisen saman asian kolmeksi eri puoleksi olemme syvimmältään maininneet myös sen, mikä on tunnusomaista vanhurskauttavalle uskolle. Usko etsii Jumalan armoa ja ottaa sen vastaan ansiotta ja mitään suorittamatta (kääntyminen). Usko on ihmisessä yksin Jumalan teko, jonka hän lupaa ja antaa, kun ihminen kastetaan Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen (uudestisyntyminen). Uskon vaikuttaa ihmiseen Jumalan voima. Sillä Jumala tekee ihmisen uudeksi luomukseksi ja asettaa ennalleen ihmisen menettämän Jumalan kuvan (uudesti luominen).
Siksi apostoli Paavali sanoo, että ihminen julistetaan vanhurskaaksi ansiotta ja Jumalan armosta, kun hän uskoo Jeesuksessa Kristuksessa olevan lunastuksen perusteella (Room. 3:24; Gal. 2:16), että kaikki Kristukseen kastettavat kastetaan hänen kuolemaansa (Room. 6:3) ja että jos joku on Kristuksessa, hän on uusi luomus, niin että vanha on kadonnut ja uusi on tullut sijaan (2. Kor. 5:17). Tiivistäen voimme sanoa, että pelastumme armosta uskon välityksellä. Tämä ei ole oma aikaansaannoksemme vaan Jumalan lahja (Ef. 2:8).
Kääntymisen, uudestisyntymisen, uudesti luomisen ja vanhurskauttavan uskon välistä suhdetta ei voida ymmärtää syyn ja seurauksen suhteeksi. Ei ole kysymys sellaisesta pelastuksen järjestyksestä, jossa tapahtumat seuraavat toisiaan ajallisesti tai loogisesti. Raamatun sanan mukaan on pikemminkin kysymys rinnakkaisuudesta.
Jumala ei vanhurskauta meitä kääntymisen seurauksena. Emme myöskään uudestisynny sen seurauksena, että meidät kastetaan Kristuksen nimeen. Sitä vastoin meidät vanhurskautetaan kääntyessämme ja ottaessamme kasteessa vastaan Jumalan armon.
Kun Raamattu sanoo, että meidät vanhurskautetaan uskon välityksellä (kreikaksi dia pisteoos = ‘uskon kautta/välityksellä’), se merkitsee aina vastakohtaa sille, että ihminen pelastuisi omalla teollaan ja suorituksellaan (Gal. 2:16; Room. 3:21-22), ja se viittaa uskon sisältöön ja suuntaan, Jeesuksen Kristuksen sovituskuolemaan meidän syntiemme tähden. Uskoa ei siis itsessään voida koskaan pitää ihmisen suorituksena, joka olisi vanhurskauttamisen syy, vaan sitä on pidettävä yksinomaan meissä tapahtuvana Jumalan tekona, joka antaa meille luottamuksen siihen, mitä Jeesus Kristus on kärsimisessään ja kuolemassaan tehnyt meidän puolestamme. Kun syntinen luottaa ja turvautuu tällä tavoin Kristukseen, Jumala vanhurskauttaa hänet.
Tämän mukaan tunnustuksemme sanookin: “- että ihmiset eivät voi tulla vanhurskautetuiksi Jumalan edessä omin voimin, ansioin tai teoin, vaan että heille lahjoitetaan vanhurskaus ilmaiseksi Kristuksen tähden uskon kautta, kun he uskovat, että heidät otetaan armoon ja että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, joka kuolemallaan on sovittanut syntimme. Tämän uskon, Jumala lukee vanhurskaudeksi itsensä edessä (Room. 3 ja 4).” (Augsburgin tunnustuksen kohta 4.)
Niinpä emme löydäkään Raamatusta mitään kuvausta uskosta ilman uskon sisältöä, Jumalan armoa ja Jeesusta Kristusta. Raamatussa ei puhuta koskaan uskosta, joka uskoo, vaan ainoastaan siitä*, mitä usko* uskoo. Usko ei pelasta eikä vanhurskauta sillä perusteella, että siinä olisi hyviä tekoja, vaan ainoastaan siitä syystä, että se luottaa Jumalan armoon (Room. 4:18; Matt. 8:5-13; Luuk. 18:9-14; Hebr. 11). Hyvät teot ovat aina uskon hedelmää, eivät pelastuksen perusta. Pelastavan uskon perustana on luottaminen yksin, Jumalan armoon. Näin meidän on ymmärrettävä Jeesuksen sanat puusta ja hedelmistä (Matt. 7:17-20) ja Paavalin sanat Hengen hedelmästä (Gal. 5:22-23). Tältä perustalta meidän on ymmärrettävä myös Jaakobin kirje ja sen puhe uskosta ja teoista (2:14-26). Tässä uskoa katsotaan lain näkökulmasta eli sellaisena, mitä Jumala vaatii, eikä sellaisena, mitä Jumala antaa ihmiselle evankeliumissa hänen pelastuksekseen.
On siis selvää, että niin kuin kääntyminen voi olla myös lain vaatimus, niin uskokin voi olla sellainen. Jumala esittää uskon vaatimuksen laissa. Vaatimalla tällä tavoin uskoa Jumala ajaa ihmisen Kristuksen luokse. Kun ihminen lain vaikutuksesta kuolee ja näkee olevansa kykenemätön tuottamaan uskoa minkäänlaisena suorituksena tai hyvänä tekona, Jumala evankeliumilla avaa ihmisen silmät, niin että ihmisen uskoksi voi tulla luottamus yksin Jumalaan ja hänen armoonsa. Silloin Jeesuksen Kristuksen syntisen edestä tapahtunut ristinkuolema on ainoa, mihin hän voi turvautua ja perustautua elämässä ja kuolemassa. Tämä tapahtuu ihmiselle, kun hän tulee uskoon. Se tapahtuu kuitenkin myös päivittäin Pyhän Hengen yhä uudestaan ajaessa ihmisen pois tekojen orjuudesta ja omasta vanhurskaudesta luottamaan yksin evankeliumiin todellisesti ja Jumalan tahdon mukaisesti.
Niinpä Luther puhui uskosta luottamuksena (latinaksi fiducia) evankeliumissa olevaan Jumalan armoon. Uskon määritteleminen tällä tavoin torjui katolisen tulkinnan uskosta ihmiseen vuodatettuna armon ominaisuutena (gratia infusa). Katolisen ajattelun mukaan usko, toivo ja rakkaus ovat vanhurskauttavan uskon tuntomerkkeinä olevia ominaisuuksia. Vanhurskauttava usko on rakkauden muovaamaa uskoa (latinaksi fides caritate formata). Näin usko katolisessa teologiassa on kuitenkin muuttunut luonteeltaan ansioksi (latinaksi meritum, Tuomas Akvinolainen). Tällä ratkaisevalla kohdalla ei näytä olevan mitään siltaa katolisen ja evankelisen uskontulkinnan välillä. Katolisen teologian pysyvä perusvaurio on, ettei se noudata Raamatun tekemää erotusta lain ja evankeliumin välillä eikä aseta näitä sellaiseen keskinäiseen suhteeseen, jonka Jumala on pelastussuunnitelmassaan ja ilmoituksessaan asettanut. Tästä seuraa, että uskon vaatimus (laki kaikkine suoritusvaatimuksineen) ja uskon lahja (evankeliumi ja sen sanoma sovituksesta) sekoittuvat, niin että ihminen myötävaikuttaa uskossa pelastukseensa.
Aksel Valen-Sendstad, Kristillinen Dogmatiikka, s. 381-388.