@eve on kirjoittanut mietteistään kasteesta ortodoksien ryhmässä, jossa en nyt halunnut kommentoida asiaa kun viimeksi ortodoksien ryhmässä kirjoittaessani sain myös negatiivista palautetta.
Joten kommentoin tätä Kaste ja uudelleenkastaminen -ketjua tässä.
Minut kastoi ollessani 18-vuotias, monen sattuman summana (armoa se varmaan oli) luterilainen pappi, vaikka jo silloin kun minut kastettiin olisin toivonut että se tapahtuisi katolisessa kirkossa. En osallistunut luterilaisen kirkon elämään ennen kastettani juurikaan enkä varsinkaan sen jälkeen ja minut liitettiin katoliseen kirkkoon 19 vuotta kasteeni jälkeen.
Katoliseksi tullessani mietin samantapaisia asioita kuin mistä Eve kirjoittaa. Tuntui että olisi ollut parempi että minut olisi kastettu uudelleen.
Aika on kuitenkin kypsyttänyt ajatuksiani. Tässä on siis elävä esimerkki siitä miten kirkon opetus, vaikka sitä kritisoikin, saattaa kypsyttää uskoa ja jumalasuhdetta.
Se että kasteet hyväksytään monenlaisten ihmisten toimittamina on teologisesti ja rukouksellisesti rikas teema.
Itselläni siihen liittyy mietiskelyä kuinka Johannes Kastaja kastoi Jeesuksen, ja vaikka hän estelikin, Jeesus vakuutti hänet että niin tulee toimia.
Siihen liittyy sitä miten Jeesuksen ihmiseksi tulo pyhittää koko maailmaa, kaikessa olevassa on tavattavissa inkarnaation levittämää pyhyyttä.
Lopuksi se tapa miten minut kastettiin, pitää mielessäni ensimmäistä saamaani parannuksen sakramenttia, juuri ennen kirkkoon liittymistä. Se oli kasteen merkki liittymiseni juhlassa. Sain konkreettisesti kokea kasteesta pulppuavan armon parannuksen sakramentissa muutamaa tuntia ennen kirkkoon liittymistäni ja ensimmäistä ehtoollistani.
Suhteeni parannuksen sakramenttiin on ollut tuosta hetkestä tärkeä ja rakas. Jollain tavalla se täydensi sen mikä tuntui sillä hetkellä kasteestani puuttuvan.
Nykyisin ajattelen että kasteestani ei puuttunut mitään mutta sen jälkeisestä elämästäni puuttui kirkon elämään osallistuminen.