Ei tuollaista kastetta ole olemassakaan muualla kuin jonkun mielikuvituksessa.
Aivan selvästi ort. kirkko on eräiden kirjoittajien mukaan poikennut kristillisetä kasteopetuksesta kiistämällä uudestisyntymisen kasteessa ja tukemalla anabaptistisia opinkäsityksiä kasteesta.
Helluntailaiset ja adventistit puolustavat uudesti kastamista aivan samoin argumentein, mitä arvoisat nimimerkit täällä.
Saa niin tietysti tehdä, onhan Suomessakin uskonnonvapaus, mutta kirkon erehtymättömyyttä koskevat väitteet joutuvat kyllä varsin kirkkaaseen sanan valoon.
Kun Augustinus mainittiin, hän jossain totesi, että ne harhaoppiset, jotka uskovat trinitaarisesti ja kastavat muodollisesti oikein eli hoitavat homman “pätevästi”, kastaessaan ikään kuin käyttävät varastettua omaisuutta, eli heillä on kuin onkin asian substanssi hallussaan, vaikkakin skismaattisessa tilanteessa.
En taida jaksaa nyt selailla kansioitani. Kyllä se jossain papereissani on. Se, että “ei tule Jumalan temppeleitä”, varmaan liittyy juuri siihen, että heresia voi estää vaikutuksia, eikä sillä Augustinus uskoakseni tarkoita, että oikeaoppisen kirkon ulkopuolinen kaste itsessään olisi väärä. Eri asia sitten, jos kaste on esim. antitrinitaarisessa porukassa annettu. Tällaiset kasteet Auguastinus katsoo ei-kasteiksi, muistaakseni ihan eksplisiittisesti. Harhaa on eri asteista. Varhaiskirkossa on tuo pätemättömyysrajaus ei-trinitaarien kohdalla tehty.
Augustinus otti donatolaisia vastaan kannan, jonka mukaan sakramentin pätevyys ei ole riippuvainen sitä toimittavan papin hengellisestä tilasta ja että Kristus itse toimiin kirkon pyhissä toimituksissa, siis myös kasteessa.
[quote=“Repe, post:24, topic:540, full:true”]Se, että “ei tule Jumalan temppeleitä”, varmaan liittyy juuri siihen, että heresia voi estää vaikutuksia, eikä sillä Augustinus uskoakseni tarkoita, että oikeaoppisen kirkon ulkopuolinen kaste itsessään olisi väärä.
[/quote]
Minusta ajatus voidaan sanoittaa näinkin. Ortodoksit käyttävät ehkä eri ilmaisuja, mutta ajatus on pitkälti nähdäkseni tämä.
Laitetaanpa kysymys tähän ketjuun, kun tällainen kerran on olemassa.
Onko jossain kirjallisuudessa, nettiartikkelissa tms lähteessä käsitelty spesifisti sitä kysymystä, onko lapsikaste pätevä siinä tilanteessa, kun vanhemmat eivät ole uskossa? Aika useinhan lapsikasteen puolustukseen liittyy kristityn perheen ja lapsuudessa alkavan opetuksen korostus. Ev.lut. kirkossa (ja varmaan monissa muissakin) tosin vaaditaan ainakin toisen vanhemman olevan kirkon jäsen, mutta jos asiaa katsotaan realistisesti, niin ei kaikkia tällaisia perheitä voi kovin kristillisinä pitää. Ja näitä lapsia kuitenkin kastetaan. Joidenkin mielestä ei varmaan pitäisi, mutta jos tällainen henkilö nyt kuitenkin on lapsena kastettu, niin miten perustellaan lapsikasteen riittävyys?
Osittain tähän liittyy myös laajempi kysymys kasteen pätevyyden minimikriteereistä vs optimaalisesta tavasta ja tilanteesta toimittaa kaste. Ainakin ev.lut. kirkossa, ja varmaan monessa muussakin, nämä ovat eri asioita. Kaste on pätevä, kun on kastettu kolmiyhteisen Jumalan nimeen vettä käyttäen, ehkä jotain muutakin tarvitaan. Ja ideaalisesti pitäisi ainakin joidenkin mielestä olla varmuus kristillisestä kasvatuksesta, mahdollisimman oikeaoppinen kastekaavan versio, upotuskaste, kastemessu, uskova pappi, ja ties mitä. Ne eivät kuitenkaan ole kasteen pätevyyden kriteereitä. Vapaissa suunnissa taas ei taideta erotella tällaisia asioita toisistaan.
…ihan hyvää pohdintaa.
Nämä “pätevyyden” kriteerit tulevat hyvin usein keskusteluun, kun tavataan vaikka helluntailaisia, jotka puhuvat “uskovien kasteesta”.
Kuinka kaukana heistä sitten ollaan, jos kuunnellaan niitä kristikuntamme itäisen reunan kristittyjä, jotka olivat sitä mieltä, että on ihan oikein, jos ortodoksiseen kirkkoon liittyvät kristityt kastetaan uudestaan. Niin kuulemma Kreikassa on menetelty.
Minä en ymmärtänyt asian perusteluissa olevan mitään uutta verrattuna vaikkapa helluntailaisiin, jotka pitävät kiinni “oikeasta menetelmästä” eli upottamisesta. Kaikessa menettelyyn vetoamisessa on näet pohjimmiltaan kysymys siitä, että sana ja Kristuksen käsky jäävät sivuasemaan ja ihmisen omat tekemiset nousevat sanan ohi pääasiaksi.
Kaste on kasteena pätevä, kun on aikomus kastaa sillä kasteella, jolla Kristus käski kastaa, ja sen kolmiyhteisen Jumalan nimeen, jota Kristus opetti ja jossa hän on itse on Isän Poika.
Tiedollinen usko ja kaste kuuluvat yhteen, koska kaste on paitsi lahja myös väline jota tulee käyttää. Lapsikaste on kasteena erityiskonteksti, koska siinä kastettavalla ei ole tiedollista uskoa, eikä voi olla. Hänet kuitenkin kastetaan, jotta hän tulisi osalliseksi kasteen armosta, ja hänet opetetaan uskon tiedolliseen sisältöön myöhemmin, elämään todeksi sitä uskoa johon hänet on kastettu. Mikäli tämä opetus puuttuu, on suuri vaara, että lapsena kastetusta ei kasva kristittyä vaan hänestä tulee luopio. Ja on parempi olla pakana kuin luopio, minkä vuoksi sellaista kastetta, josta puuttuu kristillinen kasvatus, ei pitäisi tehdä.
Jos nyt kuitenkin tätä sääntöä on rikottu ja on kastettu lapsi, joka ei saa kristillistä opetusta, on kaste kuitenkin pätevä. Eiköstä juu? Ei kai mikään lapsia kastava kirkkokunta tätä kiistä?
Ehkä löytyy ihmisiä, jotka katsovat pystyvänsä kerran Herran edessä seisoessaan sanomaan: “täydellisen kristillisen kasvatuksen lapsilleni ja kummilapsilleni annoin…”.
Minä en siihen pysty, vaan mietin usein mitä jätin tekemättä.
Jos kasteen pätevyys kasvatuksesta jää riippumaan, kenen kasvatus otetaan mittapuuksi?
@eve on kirjoittanut mietteistään kasteesta ortodoksien ryhmässä, jossa en nyt halunnut kommentoida asiaa kun viimeksi ortodoksien ryhmässä kirjoittaessani sain myös negatiivista palautetta.
Minut kastoi ollessani 18-vuotias, monen sattuman summana (armoa se varmaan oli) luterilainen pappi, vaikka jo silloin kun minut kastettiin olisin toivonut että se tapahtuisi katolisessa kirkossa. En osallistunut luterilaisen kirkon elämään ennen kastettani juurikaan enkä varsinkaan sen jälkeen ja minut liitettiin katoliseen kirkkoon 19 vuotta kasteeni jälkeen.
Katoliseksi tullessani mietin samantapaisia asioita kuin mistä Eve kirjoittaa. Tuntui että olisi ollut parempi että minut olisi kastettu uudelleen.
Aika on kuitenkin kypsyttänyt ajatuksiani. Tässä on siis elävä esimerkki siitä miten kirkon opetus, vaikka sitä kritisoikin, saattaa kypsyttää uskoa ja jumalasuhdetta.
Se että kasteet hyväksytään monenlaisten ihmisten toimittamina on teologisesti ja rukouksellisesti rikas teema.
Itselläni siihen liittyy mietiskelyä kuinka Johannes Kastaja kastoi Jeesuksen, ja vaikka hän estelikin, Jeesus vakuutti hänet että niin tulee toimia.
Siihen liittyy sitä miten Jeesuksen ihmiseksi tulo pyhittää koko maailmaa, kaikessa olevassa on tavattavissa inkarnaation levittämää pyhyyttä.
Lopuksi se tapa miten minut kastettiin, pitää mielessäni ensimmäistä saamaani parannuksen sakramenttia, juuri ennen kirkkoon liittymistä. Se oli kasteen merkki liittymiseni juhlassa. Sain konkreettisesti kokea kasteesta pulppuavan armon parannuksen sakramentissa muutamaa tuntia ennen kirkkoon liittymistäni ja ensimmäistä ehtoollistani.
Suhteeni parannuksen sakramenttiin on ollut tuosta hetkestä tärkeä ja rakas. Jollain tavalla se täydensi sen mikä tuntui sillä hetkellä kasteestani puuttuvan.
Nykyisin ajattelen että kasteestani ei puuttunut mitään mutta sen jälkeisestä elämästäni puuttui kirkon elämään osallistuminen.
Minulla on alkuperäinen kirjallinen kastetodistus luterilaisesta kirkosta tallessa. Ei sitä kyllä ortodoksikirkossa kyselty. Tiedä sitten onko se hyvä olla mukana, jos aletaan vakavasti puhumaan katoliseen kirkkoon liittymisestä sitten joskus.
Siinä on kyllä kauniit Eino Sormusen (joka ei minua kastanut) sanat:
Äiti! Isä! Katsele vielä lastasi, joka on kastettu ja nyt lepää rauhallisena kastepuvussaan. Hänelle on todellakin tapahtunut ihme, käsittämätön salaisuus, jonka syvyyttä vain usko voi aavistella. Hänellä ei ole vain sinun ja sinun sukusi nimiä, taipumuksia ja heikkouksia, vaan hänellä on omanaan Jumalan lapsen ja taivaan perillisen aarteet.
Kun hän alkaa puhua, hän jaksaa kysyä loppumattomiin: Jumalasta, enkeleistä, kukista ja tähdistä, taivaasta ja Jeesuksesta. Muista silloin, että hän kyselee kotiaan ja perintöään. Hän aavistaa, että se on tallella häntä odottamassa. Sano siis sydämellesi: “Lapseni on kastettu. Miksi olisin levoton ja miksi pelkäisin? Ole, sydämeni, kiitollisena ja hiljaa. Taivaallinen Isä on ottanut lapseni syliinsä.”
Mä oon tullut siihen tulokseen että kirkossamme pitäisi siirtyä takaisin aiempaan käytäntöön eli ehdolliseen kasteeseen kaikkien toisista kirkkokunnista tulleiden kohdalla. “Jos et ole kastettu, kastan sinut…” Kirkossa luotetaan ihan liikaa minusta tässä toisien kirkkokuntien kasteisiin. Nykyään on tosin olemassa paljon videotallenteita perhejuhlista, tietenkin papisto voisi hyödyntää niitä pelien maalikameroiden tyyliin. (Vähän hassua, mutta minusta näinkin voisi toimia.) Mutta minusta yleisen linjan pitäisi olla mieluummin niin päin että ei olla varmoja joidenkin toisten kirkkokuntien todistusten perusteella. Eivät ne kuitenkaan ole mitään virallisia kirkollisia dokumentteja kirkossamme.
Se olisi pastoraalisestikin järkevintä teillä Suomessakin esim. 10 vuoden takaisen Suokonaution tapauksen takia. Mistä sitä voi tietää onko joku saanut pätevän kasteen jonkun toisen kirkkokunnan tai yhteisön myöntämistä kastetodistuksista huolimatta. Kirkkoon liittyjällä voi olla epävarma olo siitä onko hän (sittenkään) kastettu. Vahvistetaanhan hätäkasteetkin.
Kyllä se kuuluu niihin papereihin, jotka pitäisi hankkia katoliseen kirkkoon liittymistä varten. Itselläni ei ollut todistusta, mutta sain sen luterilaisen seurakunnan arkistoista.
(Vähän hassua, mutta minusta näinkin voisi toimia.) Mutta minusta yleisen linjan pitäisi olla mieluummin niin päin että ei olla varmoja joidenkin toisten kirkkokuntien todistusten perusteella. Eivät ne kuitenkaan ole mitään virallisia kirkollisia dokumentteja kirkossamme.