OK, kiitos tiedosta, minulla oli tässä väärä käsitys, luulin että täytyy aamusta asti olla syömättä. Anyways, pidän katolista tapaa yhden tunnin mittaisesta ehtoollispaastosta sopivana. Kuusi tuntiakin on tavallisena päivänä aika paljon. Tietysti oman harkinnan mukaan ennen ehtoollista kannattaa “paastota” vähän pidempäänkin kuin tuo yksi tunti, jos on tullut syötyä erityisen raskaasti.
1 tykkäys
Kardinaalilla on tiukkaa tekstiä, edes Vt:n aikana näin kovaa moraalista lujuutta saa hakea, tosin silloin uuden liiton sakramentteja ei ollut asetettu. Kardinaalin lähteet ovat aika uusia sen sijaan patristisista teksteistä ei ole mitään konkreettista näyttöä, tätä olisi kaivannut. Näyttää, että tämä oppi avioliiton purkamattomuudesta sakramentaalisista syistä kehittyy katolisessa kirkossa selkeämmäksi ja yksityiskohtaisemmaksi historian juoksussa. Onnea ja menestystä joka näitä noudattaa. Jos joku tietää onko kardinaalin syytös tosi,että idän kirkko lipsui ja omaksui liberaalisen kannan, tämä tulisi näyttää lähteistä toteen.
Normaali ateriaväli on neljä tuntia, joten tuo kuuden tunnin ehtoollispaasto on tosi lievä.
1 tykkäys
Ei kyllä todellakaan kuusi tuntia syömättä ole paljon. Itse asiassa nykyään on hyvin perustein kyseenalaistettu näitä 5-6 aterian dieettejä. Pitkät välit syömisissä olisivat monin tavoin terveellisiäkin.
Itse pidin pari kolmen vuorokauden täyspaastoa protestanttina; en tiennyt mistään ortodoksikirkon enimmäkseen ruoka-aineisiin rajoutuksia tekevistä paastoista. Terve ihminen kestää sen yleensä hyvin. Välillä on nälän tunnetta ja heikotusta, muttei se loppujen lopuksi ole kovin ikävää. Ekalla paastolla jätin internetin myös ja huomasin istuvani sohvalla ekaa kertaa vuosiin; yleensä istuin siis koneella. Se oli kova ja hyvä katkos näihin tapoihin.
Viime aikoina on ihan tieteellisesti todistettu nobelin arvoisesti täyspaaston hyöty ja se liittyy [autofagiaksi](Kuuntele Yle Areenassa: Tiedeykkönen: Tiedeykkönen - mitä tekee Nobel-palkittu autofagia? | Tiedeykkönen | Yle Areena – podcastit) nimettyyn prosessiin, jossa riittävän pitkän paaston aikana solut siivoavat ylijäämäproteiineja yms kuonaa pois. Lisäksi on havaittu, että sytostaattihoidon aikana tässä paastotilassa olevat potilaat säästyivät miltei kokonaan haittavaikutuksilta ja syöpäsolut kuolivat tehokkaammin.
Jatkuva ruoan pupeltaminen on siis itseasiassa luonnoton tila ihmiselle. Tärkeintä on toki hengellinen puoli: eikö ole parempi kärsiä vähän nälkää vaikka aamusta ihan sinne kuuden liturgiaan asti, kuin ikuisuus helvetissä demonien sulloessa kuumia rautakeppejä ruumiinonkaloihin? 
Jos on sairauksia, lääkityksiä yms, jotka estävät paaston niin sitten ei tietenkään paastota. Tässä videossa todetaan, että itseasiassa voidaan ajatella että ko. vaivat ovat jo saaneet aikaan samaa nöyrtymistä kuin paasto.
2 tykkäystä
…meni makkara väärään kurkkuun…
D
Näetkös, kuinka Herran kaitsee ja antaa pieniä varoituksia!
Kuuntelin uudestaan linkkaamani “fasting in fatland” -videon. Siinä käydään läpi paaston perusteita kanoneista ja Raamatusta. Toki isä Josiaf Trenham toteaa, että juu, ei paastolla pelastusta ansaita, mutta se auttaa lähestymään Jumalaa, nöyrtymään ja rukoilemaan.
Tämä pappi on sellainen aika kirkasotsainen -enimmäkseen hyvällä tavalla- ja laittaa asiat aika lailla halki, poikki ja pinoon. Synnit sanotaan synniksi ja osoitetaan selkeä tie kulkea. Löytyy näitä ortodoksipuhujia youtubesta sellaisiakin, joilla tulee enemmän esiin, tai jopa korostuu, sellainen “alatien” vaellus, jossa ihminen joutuu rajallisuutensa ja syntisyytensä kanssa todella nöyrtymään.
Sitten on sellainen pitkiä opetuspuheita pitävä australialainen pappismunkki, joka on toisaalta hyvin konservatiivinen, mutta toisaalta tuo paljon esiin vaaroja siinä, että monet lähtevät aivan liian suuriin kilvoituksiin ja paastoihin, lukevat kirjoja, joita annetaan luostareissa vasta edistyneimmille jne. Olen tunnistavinani ilmiötä myös täällä. Paljon on esillä askeettien opetuksia ja nuoret innostuvat kovasti. Monilla olisi parasta kilvoitusta nykymaailmassa joutua ottamaan vastuuta ihan töissä käymällä, perheen tai jonkun simppelin vapaaehtoistyön parissa.
Tässä video jos toinenkin, joissa tulee varmaan esille tätä ongelmaa. Avioliittoa käsittelevien videoiden yhteydessä tämä pappismunkki Kosmas on myös puhunut siitä, että on ongelma, että avioelämää käsitteleviä ortodoksisia kirjoja ja opetuksia on vähän ja askeettisia paljon. Sitten ihmiset lukevat itseasiassa omaan elämäntilanteeseensa ja tehtäväänsä, kilvoitukseensa sopimattomia opetuksia.
1 tykkäys
Suomeksi on julkaistu teos Johannes Meyendorff: Avioliitto, ortodoksin näkökulma, jota saa muutamalla eurolla Valamon verkkokaupasta Tuohuksesta:
Täällä on ortodoksisen eläkeläispapin pitkä kirjoitus avioliitosta, seka-avioliitosta, avioerosta, avoliitosta, seksisuhteista ja muusta:
2 tykkäystä
Kiitos tiedoista! Silti tämän Kosmaksen huomio on oikea varmasti. Suurin osa ortodokseista elää maailmassa, mutta kirjallisuudesta valtaosa käsittelee askeettisuutta ja luostarikilvoitusta. Tokihan askeeteilla ja munkeilla on paljonkin opetettavaa perheellisille, mutta Kosmas kertoo, että toistuvasti hänen pakeilleen tulee maallikoita, jotka sanovat jotain tämän kaltaista: “Söin eilen palan leipää liikaa ja nyt demonit kiusaavat minua!” “This madness pouring out of them”, toteaa Kosmas. “…and they are out of it!”, toistuu hänen puheissaan usein.
Nykyään moni lähtee uskon tielle tilanteessa, jossa on eletty ikuista nuoruutta jopa keski-ikään saakka. Sanotaan, että kolmekymppinen sinkku, joka on bailannut, opiskellut niitä näitä, elänyt tuilla ja vanhempien rahoilla, vaihtanut kumppania kuin paitaa jne., tulee uskoon ja liittyy ortodoksiseen kirkkoon ja siellä innostuu askeetikoista ja luostarikilvoituksesta ja näkee heti itsensä tuntien rukouksissa yms. Toki jos hän oikeasti menee luostariin, niin hän joutuu siellä töihin, mutta usein asia jää kirjafiilistelyn tasolle. Sanoisin, että useimmissa tapauksissa parasta lääkettä olisi alistua vastuunkantoon jossain hanttihommissa vaikka ja sitten katsoa, että voiko vielä kasvaa avioliittoon vaadittavaan vastuunkantokykyyn -ja samaa kykyä tarvitaan luostarissa.
Kirjat ovat nykyään halpoja ja niitä on helppo hankkia. Aina tuntuu löytyvän joku tosi kova kirja, joka varmaan on täynnä viisautta. Vaikeaa on laittaa käytäntöön niitä ohjeita kirjoista ja Raamatusta: luopua jostain synnillisestä nautinnosta, nöyrtyä antamaan anteeksi…
Hyvin vähällä lukemisella saa koostettua jo aika paljon ohjelmaa, pitäisi vain käydä hommiin. Muistuu mieleen parikin ihmistä, joilla oli korostetusti taipumus innostua kovasti jostain asiasta tai harrastuksesta ja omaksua nopeasti alan sanastoa. Yksi kaveri innostui kitaransoitosta ja vaahtosi tekniikasta yms. Yksi kokeneempi soittelija tuli katsomaan touhujamme ja tämä aloittelija tiesi kitaran osien nimet paremmin. Myöhemmin kokenut kaveri totesi: “Tietää kaikki osat ja selittää kovasti, muttei osaa ensimmäistä sointuakaan soittaa…” Ja niinhän se soittelu häneltä jäi alkuunsa.
Onhan hengellisten kirjojen lukeminen hartautta ja Jumalan puoleen kurottautumista itsessäänkin, mutta varmasti tärkeämpää on yrittää mm. omaksua hyviä rutiineja ja yrittää pysyä niissä laiskempinakin päivinä: aamu- ja iltarukoukset, kirkossa käyminen, kenties joku sitoutumista vaativa vapaaehtoistyö jne.
Se kirjoitetaan epitimia.
Kiitos, korjasin viestissäni.
Eikö ole hyvä, että edes jotkut yrittävät kilvoitella niin kuin pitäisi, kun me emme viitsi?
Kyllä, kyllä, mutta tuossa oli kyse aivan eri asiasta: siis siitä, että kokemattomat ja kypsymättömät ihmiset syöksyvät tasolleen aivan vääriin askeettisiin kirjoihin ja harjoitteisiin. Lisäksi sillä tavalla vääriin, että ne voivat jopa vakavasti häiritä jo valittua kilvoitusmuotoa, esimerkiksi avioliittoa. Pappismunkki Kosmas otti esimerkkejä, joissa avioliitossa oleva nainen vaikkapa innostui askeettisuudesta niin paljon, että alkoi kartella aviollista yhdyselämää.
Itse ajattelin sitä, että monella olisi aika paljon tekemistä -kuten itselläni- ihan tavallisen “ihmisiksi elämisen” opettelussa: siivoamisessa, tylsien juttujen tekemisessä viihteen ja netissä hillumisen sijaan jne. Joissain tapauksissa voi jopa käydä niin, että tällaisia velvollisuuksia ja niissä kasvua aletaan paeta jännään kilvoitusmystiikkaan. Silloin siitä tulee todella kontraproduktiivista toimintaa.
Siivoaminen ja viihde eivät ole kilvoittelua.
Tarkoitan sitä, että jos ihminen ei ole vaikkapa kolmekymppiseksi mennessä oppinut siivoamaan ja sietämään siihen liittyvää vaivannäköä ja vastuunottoa ympäristöstään, niin on todellakin ensisijaista kilvoitusta tällaiselle ihmiselle luopua vaikkapa siitä viihteestään (nykyään usein netti, videopelit, some, leffat ja mässyt -jos ei päihteet) sopivassa määrin ja sitoutua siihen siivoamiseen ja sen jälkeen sitten muihinkin vaivannäköä vaativiin asioihin, mieluusti toki sellaisiin jossa uhrataan omaa aikaa, energiaa ja resursseja muiden hyväksi.
Eli aika paljon on yleensä tehtävissä kilvoittelussa siinä omassa arjessa ilman mitään kovin korkealentoisia kirjoja. Niitäkin voi lukea, mutta yleensä ihminen -varsinkin eri asteisesti riippuvainen, laiska ja saamaton- on kykenemätön näkemään niitä ihan ensisijaisia heikkouksiaan ja synnillisiä taipumuksiaan.
Edit: ja jos olen yhtään oikein käsittänyt, niin siivoaminen ja muu työnteko on siellä luostareissakin ihan keskeisiä kilvoitusmuotoja myös -tai tuskin niitä voi erottaa siitä luostarikilvoituksesta.
1 tykkäys
Tämä kysymys ehti aihetta pohtiessa käymään mielessä. Hyvä että tuo porsaanreikä on selkeästi tukittu, mutta ehkä tuossa ollaan kuitenkin hiukan liian ehdottomia - kiinnostus uuteen avioliittoon voi viritä vaikkapa vuosikymmenien päästä henkirikoksesta eikä olla mitenkään yhteydessä aiemman rikoksen motiiveihin. Toki ihan inhimillinen järki kyllä sanoo, että jos joku on tappanut aiemman puolisonsa niin romanttinen suhde tällaisen henkilön kanssa ei ehkä ole ihan se fiksuin veto…
Hmmm…varovaisuus on toki paikallaan, mutta muuten tämä on minusta juuri sellaista tuomitsemista jota kristityn pitäisi välttää. Ihmisen pitäminen kykenemättömänä muuttumaan senkin jälkeen kun tuomio on kärsitty, on tuomitsemista, ihmisen näkemistä menneisyytensä vankina, kykenemättömänä olemaan jotain muuta kuin mitä on ollut.
Inhimillistä, mutta ei aina kristillistä.
D
Minulle tuo näyttäytyy jonkinlaisena moralismina, murhaajan ylimääräisenä taakkana. Katoliset ovat nyt vain päättäneet rajoittaa, Kainin tavoin murhaajaa. Ei toimiva ratkaisu, yliampuva pelote vaikutus, jossa leski sidotaan kuolleeseen mieheen. Paavalin teologiassa ei löydy tälläistä kerrannaisvaikutusta.
Siivoaminen ja viihde voivat olla hyvinkin suuri kilvoitteluun areena, nämä avaavat mahdollisuuden elää kristittynä. Monet tavalliset arkiasiat ovat juuri se pelikenttä jossa kristillinen kilvoittelu tapahtuu. Vain miten ajattelet jos rajaat siivoamisen ja viihteen ulos kilvoittelusta.
Niin, sehän se iso kysymys onkin. Minusta etenkin Paavalin myönnytys (jos ei-uskova puoliso hylkää, hylätty on “vapaa”) viittaa siihen suuntaan, että uusi avioliitto eron jälkeen ei jokaisessa tapauksessa ole syntiä. Myös Mooseksen lain myönnytys tuntuu jossain määrin mielekkäämmältä siitä näkökulmasta.
En tietenkään ajattele, että ero ja uusi avioliitto ovat toisistaan täysin erillisiä juttuja. Ensin mainittu vaikuttaa monella tasolla jälkimmäiseen. Ja “Jumalan näkökulma” eli armo/syntien anteeksiantaminen on ainoa taso, jolla vaikutus voidaan kokonaan katkaista.
Voi se tarkoittaa myös sitä, että hylätyn osapuolen ei tarvitse yrittää väkisin pysyä naimisissa vaan voi suostua eroamaan. Eli tavallaan antaa toisen mennä. Ei se välttämättä liity uuteen avioliittoon mitenkään.
Olen siis itse hyvin kriittinen sitä mahdollisuutta kohtaan, että kristitty voisi erota ja avioitua uudelleen. Oma “liberaaliuteni” tässä kysymyksessä kohdistuu vain siihen, miten toimitaan sellaisessa tilanteessa, jossa näin on jo tapahtunut eikä tehtyä enää saa tekemättömäksi.