Huomisen kynttilänpäivän kunniaksi kopioin tähän kokonaisuudessaan Kellojen kutsussa 15.2.1939 julkaistun kirjoituksen aiheesta. Kynttilänpäivä eli Herran temppeliin tuominen eli ”presentaatio” eli ”purifikaatiojuhla”, on, kuten muistettaneen, minulle itselleni rakas ja tärkeä osa kirkkovuotta. Jouluaikakin muuten päättyy tämän kirkkovuoden osalta lopullisesti huomenna. (Vai oliko kynttilänpäivällä sittenkin oktaavi? Ei taida olla, ainakaan nykyään.)
KK:n jutun lopussa on vain nimikirjaimet A. D. Silmäilin hieman hiippakunnan / apt. vikaarikunnan alueella Suomen itsenäistymisen jälkeen toimineiden pappien matrikkelia, ja ainoa henkilö, johon sekä ajankohta että nimikirjaimet sopivat, on isä Adrian Deelen SCJ (1902–1968). Kieliasun muutamista detaljeista päätellen kirjoituksen suomentajana tai ainakin oikolukijana ja kielentarkastajana vaikuttaisi toimineen isä Adolf Carling.
Kynttilänpäivä
Kynttilänpäivänä esiinkantaa Maaria uhrina jumalallisen Poikansa. Tästä tunnemme sen aseman, mikä Jumalanäidillä on Kristuksen lunastustyössä. ”Terve Maaria, armoitettu”, kaikui kerran sanat enkelin suusta Nazarethin hiljaisessa kammiossa. Mutta tämän jumalallisen tervehdyksen kaiku on kiirinyt kaupunkipahaisesta yli kauas maailman ääriin. Mitä syvemmin kristillinen ajattelu jumalallisen kaitselmuksen johdattamana on tunkeutunut lunastuksen salaisuuteen ja Jumalanäidin arvon salaperäisyyteen, sitä sisäisemmäksi on myös rakkaus tullut Maariaa kohtaan.
Olkoon meistä kaukana uskomme perustotuuden horjuttaminen, totuuden, jonka jokainen lapsikin tuntee: Jeesus Kristus on ainoa Lunastajamme, Hän yksin. Mutta meidän on lupa asettaa kysymykset: Miten olemme Kristuksen kautta lunastetut? Miten Hän on meille kaiken armon ansainnut? Onko Kristus lunastanut meidät Maariatta? Ei, yksinäinen Kristus ilman äitiänsä, Maariatta, ei ole ajateltavissa. Vain se Kristus on elänyt, joka Maarian puhtaimman sydämen alla on levännyt. Vain se Kristus on elänyt, joka kolmekymmentä vuotta yhdessä Maarian kanssa asui ja eli ollen hänelle kuuliainen.
Ja mitä on sanottava Kristuksen kärsimisestä? Kun vanhus Siimeon Jerusalemin temppelissä oli lausunut ennustuksensa, eivätkö Kalvarian [so. Golgatan, Michelange] varjot langenneet ensisijassa Maarian viattomaan sieluun. Ja kun Jumalan murhan järkyttävä salaisuus läheni täyttymistään, ja kun Jeesuksen ruoskinnan lyönnit kaikuivat kohoten taivaisiin, eivätkö ahdistetun äidinsydämen huokaukset seuranneet niitä. Kun Jeesuksen viholliset raivoisin huudoin Häntä ahdistivat ja kumahtelevat vasaraniskut, veristä ristinpuuta vasten, tunkivat pilvien tuolle puolen, eivätkö ne sattuneet kipeimmin juuri kärsivään äidinsydämeen?
Lyhyesti: Eikö Jeesuksen uhri myöskin ollut Maarian? Eikö pojan kärsimys myös ollut äidin? Voiko näitä molempia eroittaa turmelematta kokonaisuutta? Ei.
Koska Jumalan suunnitelman mukainen lunastuksemme tuli osaksemme Maarian alituisesti siihen osaa ottaessa, emmekö saisi olettaa, että myös armo, joka tästä lunastustyöstä meille virtaa, ei tule osaksemme ilman Maariaa? Joka ristinkärsimyksen myötäkärsii, on armoistuimella myötävallitseva. Niinkuin ei yksikään tuska kouristanut Jumalihmisen sydäntä läpitunkematta myös Maarian sydämen, niin ei myöskään armo lankea meille taivaasta käymättä Maarian käsien kautta. Ja niin on aina vuosisatojenkin kautta Kristuksen ansaitsema armo voimakkaimmin vaikuttanut siellä, missä Maariaa kunnioitettiin. Onhan selvää, että missä äitiä halveksitaan, siellä ei myös poikaakaan voida täysin kunnioittaa. Kristuksen ja Maarian on Jumala itse yhdistänyt. Ja minkä Jumala on yhdistänyt, ei ihmisen sovi eroittaa.
Tämä on totuus, jonka Kirkkomme on niin syvästi ymmärtänyt ja jonka tähden tabernaakkelin lähettyville on myös aina pystytetty alttari neitseellisen Äidin kunniaksi.
Joka Maarian on löytänyt, on hänen kauttaan löytävä myös Kristuksen, valon, joka kaikki ihmiset läpitunkee. Tämä on lohdutus, jonka Kynttilänpäivän kynttiläin valo sydämiimme heijastaa, nämä ovat ne hartaat ajatukset, joilla seuraamme Maariaa temppeliin.
A. D.