Kellojen kutsun toisen vuosikerran numerossa kaksi (15. helmikuuta 1939) julkaistiin tiivistelmä saksalaisen pappisvieraan pitämästä lähetysaiheisesta esitelmästä. Tiivistän juttua edelleen. Jutun toimittaja on anonyymi, mutta mahdollisesti asialla on lehden tuolloinen päätoimittaja isä Laurentius Holtzer, SCJ. Jätän tietenkin myös oikeinkirjoituksen alkuperäiseen asuunsa, vaikka se paikoin poikkeaa nykyisistä suosituksista. Esitelmöijän asenne on kohdallaan: väärää profeettaa sanotaan vääräksi profeetaksi, pakanoita sanotaan pakanoiksi, Etelä-Afrikankin ongelmien ydin on selvä, ja niin pois päin. Tämä on hyvin virkistävää.
Alussa mainittu “Fidelitas yhdistys” oli yksi tuolloin hyvin pienen hiippakunnan (tai apostolisen vikaarikunnan, jos tarkkoja ollaan) yllättävän monista maallikkojärjestöistä. Se perustettiin 1922 ja sen toiminta oli vireintä juuri maailmansotien välisenä aikana. Sodan jälkeen sen toiminta lopahti.
KATOLISEN FIDELITAS YHDISTYKSEN viime kuukausikokouksessa 29 pnä tammik. 1939, piti lähetys-pater Peter Lennardz, Saksasta, erittäin mielenkiintoisen esitelmän: ”Maailman lähetyksen polttopisteet”, josta selostamme seuraavaa:
Kun puhumme maailmanlähetyksen polttopisteistä, ei tule ymmärtää niin, että Kirkkomme, äitimme, huolenpito kohdistuisi ainoastaan niihin. Päinvastoin voimme sovelluttaa Kirkkoon p. Raamatun sanat Jumalan, Luojamme, kaikkikäsittävästä isänrakkaudesta: ”Olet luonut vähäiset ja suuret, eikä mikään vältä rakkauttasi ja huolenpitoasi.” On kuitenkin ymmärrettävää, että ne kansat ja maat, joissa lähitulevaisuudessa on odotettavissa suuria ratkaisevia tapahtumia, mitä Jumalan valtakuntaan tulee, ansaitsevat erikoisen huomiomme. Meidän päivinämme koskee tämä kaukaisen Idän jättiläisvaltakuntia (Kiinaa ja Japania), etelä Itää (Intia) ja ”pimeää maanosaa” (Afrika). Näistä puhuttaessa voi todellakin sanoa ratkaisevan hetken olevan läsnä.
[–]
[–] Intian 400 miljoonan keskuudessa on huomattavissa mullistava muutos. Niinkuin muuallakin, täyttää mielet valon kaipaus, vapahduksen kaipaus orjuudesta, - ensi sijassa uskonnollisella, mutta myöskin poliittisella ja taloudellisella alalla. Vuodesta vuoteen vaeltavat miljoonat intialaiset pyhän Ganges-virran luo, sen aalloissa puhdistuakseen syntivelastansa. Vuodesta vuoteen tekevät kymmenettuhannet kuukausia kestävän vaellusmatkan polttavassa auringonpaahteessa, rankkasateessa, jään ja lumen kautta Tibetin pyhälle Kailas-vuorelle, sen laelle, jossa jumalat asuvat, puhdistuakseen synneistään. Kotiin palattuaan kohtaa heitä kuitenkin uudestaan arkielämän kurjuuden julma harmaus. Tuhatvuotinen kastilaitos on hajoamaisillaan. Kenestä on tuleva perijä? Kristus vaiko Muhammed? Niinkuin Afrikassa, niin täälläkin on väärä profeetta Kristuksen vastapelaaja. Karhean aistillisen uskontonsa kautta, joka sallii moniavioisuutta, vihaa ja kostoa, tulee Islami tosin maailmaa käsittävän propagandansa kautta vaaralliseksi, mutta risti on toki viimeiseltä voittava puolikuun, kunhan me kristityt emme kanna uskoamme ainoastaan lippuna edessämme, vaan käsitämme sen myöskin sydämissämme, rakkaudessa ja uhrimielessä sekä rukouksissamme kannamme sen kauas pakanamaihin.
Myös Afrikassa on muhamettilaisuus kristinuskon suurin vastustaja. Enemmän kuin tuhannen vuotta on koko Pohjois-Afrika muhamettilaisuuden takia ollut erämaana. Kun tämä uskonto vuosisadan vaihteessa tahtoi vallata myöskin Keski-Afrikan, astui Kirkko esiin valiojoukkojensa, lähetyspappiensa, kautta ratkaisten pimeän maanosan kohtalon. Kaikkein ilahduttavinta ja lohdullisinta lähetyshistoriassa on lukea, miten puolisen sataa vuotta Afrikan sydämessä kristilliset seurakunnat uhmaavat Islamin etenemistä. On ikäänkuin strateeginen linja vedettynä Ugandan, Urundin, belgialaisen Kongon, Kamerunin ja Länsi-Afrikan kautta. Saamme jonkunlaisen käsityksen kirkollisen elämän kukoistuksesta, kun luemme, että esim. Helatorstaina kaksi vuotta sitten jaettiin 21,000 kommuniota Urundin eräässä seurakunnassa, että suuri osa päälliköistä ja kuninkaista ovat katolisia ja että miljoonat anovat pääsyä Kirkon portilla. Tässä jos missä käyvät Herramme sanat toteen: ”Sato on suuri, mutta työntekijät ovat harvat.”
Etelä-Afrikassa on ennen kaikkea vastustettava kommunismia, joka käyttää hyväkseen murheellista rotukysymystä kiihoittaen köyhää ja epäoikeudenmukaisesti kohdeltua mustaa asukasluokkaa väkivaltaan ja kapinaan. Yhteiskunnallisen hyväätekevän ja sivistyksellisen toimintansa kautta on Kirkko ainoa mahti, joka voi asettaa bolschevismille ratkaisevan vastuksen. Tämän ovat nykyään myös brittiläiset siirtomaaviranomaiset tajunneet.
[–]
