Erityisellä tavalla paastonaikaan sopiva kansanhurskauden muoto on kirkossamme ristintiehartaus. Useimmissa seurakunnissa sitä ei muina kirkkovuoden aikoina taideta erityisemmin harrastaakaan. Kellojen Kutsun 21. vuosikerran numerossa 3-4 (kevät 1958) on artikkeli ristinasemista. Siinä herättää huomiotani anonyymin kirjoittajan (olisiko asialla päätoimittaja, isä L. Holtzer, SCJ?) hieman anteeksipyytelevä sävy mitä tulee niihin asemiin, joihin ei ole osoitettavissa suoraa Raamattu-liittymää. Käsiteltävänä on erityisesti kuudes asema, jossa pyhä Veronika kuivaa Herran kasvot hikiliinallaan. Puolusteleva asenne saattaa olla tässä maassa vielä 50-luvun lopulla vallinneen musertavan antikatolisen ilmapiirin vaikutusta, mutta minua se kieltämättä pikkuisen ärsyttää. Otan tähän lyhyen katkelman artikkelin lopusta.
Mielenkiintoisempi juttu on kuitenkin aivan lehden takasivun lopusta löytyvä pikkuilmoitus pyhän viikon ahtisaarnoista Helsingin kirkoissa. Muistaakseni erityisesti isä Adolf Carlingin ahtisaarnat vetivät väkeä kirkkoihimme prekonsiliaarisina aikoina. Harmi, että tämä(kin) perinne on jäänyt jotenkin paitsioon.
Miten kirkko suhtautuu tällaiseen kirjavaan [Veronikasta kertovaan] legendakokoelmaan? Lausumatta ratkaisevaa sanaa tapahtumien historiallisuudesta Kirkko ei voine vastustaa kaikkea, mikä saattaa herättää uskovaisten hartauden. Kirkolle on Kristuksen kärsimyksen ja ristin mietiskeleminen määräävä, kuvat ovat vain sivuasioita, välikappaleita, jotka herättävät hartauteen. (Samaa voimme myös sanoa nk. Pilatuksen portaista Roomassa.) Mutta kun 17:nnellä vuosisadalla riitusten kongregaatiota pyydettiin ottamaan Veronikan nimi pyhimysten viralliseen luetteloon, Kirkko kieltäytyi päättävästi.
MEMORANDA
Ahtisaarnat Helsingissä joka sunnuntai klo 18, N. Marian kirkossa suomeksi.Passionspredikningar i Helsingfors varje söndag kl. 18 i Henrikskyrkan på svenska.