Olen tehnyt havainnon, joka lienee ilmeinen ainakin kristillisissä sisäpiireissä: vapaiden suuntien kristityt puhuvat enemmän kielillä kuin luterilaiset. Jos kielilläpuhuminen on aidosti Jumalan Hengen vaikutusta, miksi hän valikoi seurakuntia sen antamisessa? Miksi esim.helluntailaisten lähes kaikissa kokoontumisissa joku/jokut rukoilevat kielillä, mutta luterilaisten kokoontumisissa se on hyvin hyvin harvinaista? Hengen uudistuksen tapahtumissa olen sitä kerran pari kuullut.
Viimeksi kun olin kokoontumisessa, jossa oli osallistujia eri krist.liikkeistä, yksi ihminen rukoili koko ajan kielillä, kun muut rukoilivat. Oma keskittymiseni häiriintyy tällaisesta. Paavalikin toppuuttelee kielillä rukoilemista kysyen, miten toinen voi sanoa tällaiseen rukoukseen aamenen, kun ei ymmärrä, mitä toinen on rukoillut.
Katsooko Pyhä Henki, että luterilaiset eivät ole tarpeeksi hengellisiä/pyhiä, jotta heille voisi sellaisen lahjan antaa. Ortodokseista ja katolisista puhumattakaan .
Vai onko niin, että lut/ort/kat ovat niin “rakentuneita”, etteivät tarvitse tätä armolahjaa - sanotaanhan Raamatussa, että kielilläpuhuva rakentaa itseään.
Itsellä ei ole muita yliluonnollisia armolahjoja, ei myöskään kielilläpuhetta, mutta jonkinlainen profetoimisen tai ennaltatietämisen satunnaisesti toimiva lahja on, joka on toiminut kymmenisen tai parikymmentä kertaa vähintään. Nämä yliluonnolliset armolahjat annetaan yleensä jonkun pastorin, seurakuntalaisen tai vastaavan siunauksen, rukouksen tai kätten päällepanon kautta. On ikään kuin voideltu tai hengellä täyttynyt rukoilija, jonka kautta lahja tulee Pyhältä Hengeltä.
Oma lahjani alkoi toimia samoina aikoina, kun kävin tai seurasin aktiivisesti Nokia Missiota. Kävin myös muutaman kerran edessä esirukoiltavana ja siunattavana. Lahjoja ilmenee erityisesti niissä yhteisöissä ja seurakunnissa, joissa niihin uskotaan ja niistä opetetaan. Siksi niitä esiintyy erityisesti helluntailaisilla. En ole varsinaisesti koskaan pyytänyt mitään lahjaa, ne mitä on annettu, on annettu.
Osa kielilläpuhumisesta on keinotekoista ja harjoiteltua. Kun tiettyjen suuntien tapana on pitää sitä hengellisyyden mittana, sitä aletaan kehitellä jotta saadaan hyväksyntää.
Uskonnoissa on näitä ilmiöitä, tuo ei ole kristinuskon yksinoikeus.
Sitten on varmaan oikeaakin armolahjaa jonka tulisi rakentaa eikä hämmentää.
Jos pitäydytään Raamatussa määritellyssä kielillä puhumisen lahjassa niin kielen tulisi olla jollekin paikalla olijalle ymmärrettävää, niin että tämä voisi tulkata muille. Tämänkaltaisia kielillä puhumisen armolahjoja ei ole kovin paljon missään kirkkokunnissa.
Ortodoksit ja katolilaiset eivät ole muunlaisia kielillä puhumisen lahjoja pitäneet tervehenkisinä. Niitä on siellä täällä välillä ilmestynyt, mutta merkityksetön, tulkkauskelvoton kielilläpuhuminen on katsottu vahingolliseksi.
Näin ajattelen ja niin Raamattukin ensisijaisesti tarkoittaa, kuten ens.helluntaina tapahtui. Mutta kyllä Paavali kirjoittaa myös “hurmoskielestä”, jolla ihminen voi rakentaa itseään. Mutta sitä hän kehottaa käyttämään vain yksin ollessaan. En ymmärrä tätäkään.
Monesti, kun rukouksesta tulee latteaa samojen asioiden toistoa, olen sanonut Jumalalle, että nyt olisi se aito kielillä puhumisen lahja tarpeen. Että rukoilisin sitä, mitä pitää. Mutta ei mitään.
Jotkut sanovat, että ala vaan puhua. Miten voi alkaa puhua, kun ei tiedä, mitä sanoa? Jos olen rehellinen, epäilen kaiken kielillä puhumisen aitoutta, siis että se olisi Pyhästä Hengestä. Enkä missään tapauksessa usko mihinkään menetelmiin. Ei Pyhää Henkeä manipuloida.
Ja jos se on teeskentelyä, se on epärehellisyyttä ja synti.
Samaa mieltä, ei pidä lähteä yrittämään jotain erikoista siksi että joku kehottaa tai että tuntuu lattealta.
Rukous ei ole suoritus. Kyllä aiheita riittää, kun muistaa muita eikä keskity itseensä. Esirukous on yksinkertaista toisten murheiden kantamista Herran eteen.
Psalmit ovat parhaita tekstejä itselle ja seurakunnassa. Isä meidän ja Herran siunaus lopuksi.
Ja sitte kaffeet ja kotio.
Katoliset piispat ovat yleisesti ottaneet sen kannan että hurmoskieli ei saa olla ilmiö joka ns. valtaa ihmisen vaan se on oltava käytettävissä järjestelmällisesti. Latinalaisen Amerikan piispat ovat keskimäärin suopeimpia karismaattisille ilmiöille. Katolisessa kirkossa on paljon karismaattista liikehdintää, Catholic Charismatic Renewal. Sitä on ohjeistettu jo useampia vuosikymmeniä ja annettu suuntaviivoja toiminnan kehittämiseksi.
Löydät näitä ohjeita netistä englanniksi.
Monessa paikassa kuitenkin katolisessa kirkossa kohtaa erittäin varovaisen suhtautumistavan näihin ilmiöihin. Rippi-isä tai jopa hiippakunnan tutkivat tahot helposti kieltävät erityisen ilmiön tuomisen julkisuuteen kun esimerkiksi huomaavat että se synnyttää seurakunnissa hajaannusta ja lahjan saajassa ylpeyttä ja turhamaisuutta vaikka lahjan periaatteessa uskottaisiin olevan aito. Se on pitkän ajan tuoman kokemuksen synnyttämä viisaus. Kahden tuhannen vuoden aikana katolisessa kirkossa on nähty vaikka ja mitä, ihmeistä armolahjoihin. Kaikki mikä on ihmeellistä ja tavallisuudesta poikkeavaa ei tuota hyviä hedelmiä, kaikki ei ole hyvästä.
Lisään vielä sen että mielestäni sekä katolilaiset että ortodoksit arvostavat hengen hedelminä lähimmäisestä välittämisen tekoja ja Paavalinkin mainitsemia Hengen hedelmiä, kärsivällisyyttä, lempeyttä, anteliaisuutta ja kestävyyttä omien heikkouksien kanssa kilvoittelussa. Arvostetaan myös rukouselämän säännöllisyyttä ja kurinalaisuutta. Olen sitä mieltä että tämä myös on pitkän kokemuksen opettama suhtautumistapa. Katsotaan nyt sitten millaiset ilmiöt tulevaisuudessa tuottavat eniten hyvää hedelmää.
Tässä on paras, etten sanoisi tyhjentävä selitys kielilläpuhumisesta:
Yhteenveto
Kieli-ihme oli taivaan vahvistus Jeesuksen sanoille kaikkeen maailmaan menemisestä ja kaikkien kansojen tekemisestä hänen opetuslapsikseen (Matt 28:1819). Pyhä Henki on tällä ihmeellä kerta kaikkiaan. ilmoittanut pelastuksen yleismaailmallisuuden, niin ettei se koske vain Jumalan valittua kansaa Israelia vaan koko maailmaa. Jumala ilmoittaa, että hän nyt poistaa sen hajaannuksen, joka aiheutui Jumalan Baabelille langettamasta rangaistustuomiosta (1 Moos 11), kun ihmiset nyt ottavat Jeesuksen Kristuksen vastaan uskossa. Jumalan Henki kokoaa nyt Jumalan uuden kansan yli kaikkien maantieteellisten ja kielellisten rajojen ja yhdistää sen.
Kieli-ihme viittaa siksi syvimmältään siihen yhteiseen hengelliseen kieleen, joka kiittää ja ylistää Jumalaa evankeliumista (Apt 2:11). Kaikilla maailman kielillä on nyt mahdollista puhua yhtä yhteistä kieltä, evankeliumin kieltä, joka syntyy siitä, että ihmiset ovat omistaneet evankeliumin ja uskovat sen Jumalan kiitokseksi ja kunniaksi. Tämä kieli yhdistää uskovat ja tekee kirkon yhdeksi Jumalan kansaksi.
Niin kuin Hengen ilmoittaminen helluntaipäivänä oli ainutkertainen tapahtuma ja apostolien kokema ihme, on oikein korostaa, että kieli-ihmekin oli ainutkertainen tapahtuma. Tämän tähdentäminen on tärkeää, koska kieli-ihme usein pyritään tekemään sellaiseksi, että se voi toistua, esim. kielilläpuhumisen ilmiöissä (1 Kor 14:28; 12:10; Apt 10:46). Helluntain kieli-ihme ja myöhempi kielilläpuhuminen ovat selvästi eri ilmiöitä. Se mikä tapahtui helluntaipäivänä Jerusalemissa, eroaa selvästi esim. Korintton kielilläpuhumisesta. Helluntaipäivänä kieli-ihmeen tapahtumapaikalle virranneet ihmisjoukot “kuulivat kukin heidän puhuvan hänen omaa kieltään” (Apt 2:6). Kuulijat toisin sanoen kuulivat evankeliumia puhuttavan esim. latinan, kreikan, egyptin, parttian ja eelamin kielellä jne. Kieli-ihme oli juuri tässä. Kaikki saattoivat kuulla ja ymmärtää, mitä puhuttiin.
Mistään vastaavasta ei ole jälkeäkään Korinttossa esiintyneessä ekstaattisemmassa kielilläpuhumisessa. Siellä kielilläpuhuminen, jonka ihmishenki selvästi kykeni pitämään hallinnassaan, erosi myös profeetallisesta puheesta (1 Kor 14:5). Helluntaipäivänä Jerusalemissa oli kuitenkin kysymys juuri profeetallisesta puheesta (Apt 2:16-21). Korintton kielilläpuhuminen ei ollut myöskään kuulijoille ymmärrettävää, vaan se tarvitsi tulkitsemista (1 Kor 14:16-28).
Jerusalemin kieli-ihmeelle ja Korintton kielilläpuhumiselle oli yhteistä, että kummassakin tapauksessa puhe kohdistettiin Jumalalle ja se oli Hengen vaikuttamaa. Tässäkin Jerusalemin kieli-ihme oli sillä tavoin erilaista, että Jumalalle suunnatun puheen kuulivat ja ymmärsivät kaikki paikalla olleet. Varsinaisena syynä siihen, että Paavali voi puhua (esim. Korintton) kielilläpuhumisesta suhteellisen myönteisesti (1 Kor 14), näyttää olevan siinä, että se on Jumalan ylistämistä.
Aksel Valen-Sendstad, Kristillinen Dogmatiika, s. 302-303.
Ajattelen niin, että Jumala ei anna kovin helposti sellaisia armolahjoja, jotka hämmentävät ja ovat täysin vieraita kyseiselle henkilölle. Luterilaisessa kirkossa ei ole yleensä kovin paljon opetettu armolahjoista, ja osa luterilaisista on jopa sitä mieltä, ettei aitoja yliluonnollisia armolahjoja esiinny enää nykypäivänä. Näin ollen moni luterilainen ei tietäisi yhtään mitä tapahtuu, jos saisi yhtäkkiä kielilläpuhumisen armolahjan. Ketä sellainen palvelisi?
Toinen asia on, että luterilaisissa tilaisuuksissa ei ole yliluonnollisille armolahjoille aina oikein paikkaa, jossa niitä voisi käyttää. Näin ollen niitä käytetään vain kotona itsekseen, tai pienessä piirissä jossa asia ymmärretään. Ääneen kielillä puhuminen ilman selittäjää ei ole edes raamatullista, vaikka joissain seurakunnissa sitä esiintyykin varsin yleisesti.
Joissain seurakunnissa tosiaan kielilläpuhujia on paljon, jos ilmiötä rohkaistaan esiin jollain menetelmällä. En pidä näiden menetelmien käyttöä oikeana, mutta toisaalta se ei todista kielilläpuhumista epäaidoksi, jos se on saatu epäilyttävällä menetelmällä tai muuten epäilyttävässä tilanteessa. Jumala kun toimii sielläkin, missä kaikki ei mene täysin oikein (eikä varmaan missään kaikki mene täysin oikein). Epäaito kielilläpuhuminen ei välttämättä ole tietoista feikkaamista, vaan henkilö ei välttämättä itsekään tiedä, onko kyseessä aito armolahja vai aivoperäinen ilmiö. Henkien erottamisen armolahja voi auttaa tämän asian selvittämisessä, mutta sataprosenttinen ei ole sekään, koska ihmisten toiminta on aina epätäydellistä.
Mulla on siis itselläni, mikäli yhtään osaan asioita oikein nimetä, tuo henkien erottamisen armolahja. Muita selkeästi yliluonnollisia armolahjoja ei ole, en puhu kielillä enkä profetoi tai saa tiedonsanoja. Rohkaisemisen armolahjaa on joku kohdallani esittänyt, mutta en ole ihan varma, sopiiko se minuun mitenkään. Henkien erottaminen toimii hyvin epäsäännöllisesti, jossain vaiheessa jo luulin että olin menettänyt sen jostain syystä, kunnes noin 10 vuoden tauon jälkeen se taas ilmestyi yhdessä tilanteessa. Luultavasti on parempi, että en ala selittää asiaa yksityiskohtaisemmin.
Tämä on tärkeä huomio. Korintissa vaikuttaneet henkilahjat (1.Kor.12:4ss., 14:1ss.) ovat aivan eri asia kuin Hengen hedelmät (Gal.5:22). Korintin henkilahjat eivät alkuaankaan kuuluneet kaikille uskoville vai vain joillekin (1.Kor.12:30), ja niiden osana on jopa “kadota” (1.Kor 13:8). Sen sijaan Hengen hedelmät kuuluvat kaikille uskoville, koska kaikilla heillä on Pyhä Henki. Kristityn nimeä kantavan on siis syytä huolestua, jos näitä ei ole: rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys, itsensähillitseminen.
Joskus olen todennut, että Raamattu sanoo Pyhän Hengen olevan voiman, rakkauden ja raittiuden Henki. Helluntailainen karismaattisuus keskittyy voimaan ja raittius puuttuu, luterilaiset korostavat raittiutta ja voima puuttuu, ja rakkaus unohdetaan molemmissa.
Jos ihminen ei tietoisesti teeskentele tai ei tiedä, onko kyseessä aito armolahja, kuten Anskutin toteaa, miten sellaista sitten voi tapahtua? Mikä sen saa aikaan? Ja millä tavalla se rakentaa, voiko tämän rakentumisen itse tunnistaa itsessään?
Minua ärsyttävät ilmiöt, joista ei saa otetta. Ehkä olen rationalisti, mutta en sillä tavalla, että esim.epäilisin neitseestäsyntymistä tai ylösnousemusta. Mutta kun on kyse konkreettisesta (havaittavissa olevasta) asiasta, joka periaatteessa voisi kuulua kristityn elämään, sen pitäisi olla ymmärrettävissä. Tämä ilmiö on minulle täysi mysteeri, ja siksi kartan ihmisiä ja tilanteita, joissa tämä ilmiö esiintyy.
Yleensä olen huomannut, että näiden kielilläpuhujien puheessa toistuvat samat tavut. Koen ne jonkinlaisina merkityksettöminä mantroina. Olisi hyvä saada omakohtainen kokemus asiasta, jos ei muusta syystä niin siksi, että en suhtautuisi niin kielteisesti.
Helluntain (Ap.T. 2. luku) kielilläpuhuminen oli poikkeuksellinen tapaus, jossa kaikki koolla olleet puhuivat vieraita kieliä.
Paavali opettaa (1.Kor.12 luvussa)
7 Hän antaa Hengen ilmetä itse kussakin erityisellä tavalla, yhteiseksi hyödyksi. 8 Yhden ja saman Hengen voimasta toinen saa kyvyn jakaa viisautta, toinen kyvyn jakaa tietoa, 9 toiselle sama Henki suo uskon voiman, toiselle parantamisen lahjan, 10 joku saa voiman tehdä ihmeitä, joku profetoimisen lahjan, joku kyvyn erottaa eri henget toisistaan, joku kielillä puhumisen lahjan, joku taas kyvyn tulkita tällaista puhetta. 11 Kaiken tämän saa aikaan yksi ja sama Henki, joka jakaa kullekin omat lahjansa niin kuin tahtoo.
Kielillä puhumisen lahjan saavat jotkut. Eivät kaikki, ja tuskinpa edes valtaosa uskovista. Kiitos-kiitos-menetelmän käytön uskon johtavan sielulliseen jäljennökseen tästä lahjasta.
Tämä on tärkeä lahja ja itsellänikin olen havainnut sen liittyneen vääränlaiseen karismaattisuuteen, jossa ilmiöistä, ihmeistä tai vaikka parantamisista tehdään pääasia. Olen nähnyt mitä oudoimpia unia valhejeesuksineen ilman haavoja ja demoneista, jotka liittyivät äärikarismaattisuuteen tai liberaalioppeihin, yhdistänyt näkemäni asiat tiettyihin tuntemiini asioihin, tahoihin, ihmisiinkin ja kokenut nämä profetiaunet varoituksia vääristä asioista. Esim. nähnyt unessa enkelien ajavan toisiaan takaa ilmassa, lentäneet sitten Helsingin Tuomikirkon kupolin ikkunasta ja seinästä sisään ja jatkaneen taisteluaan siellä ilmassa miekoin. Toinen enkeleistä oli pahan puolella ja toinen Jumalan enkeli, kuten esim Mikael tai Gabriel, mutta nimiä ei mainittu.
Mitä tulee kielilläpuhumiseen, joissain piireissä myös luterilaiset käyttävät sitä supistessaan rukoillessa, eikä se minua häiritse. Olisin itsekin iloinen, jos minulla olisi tuo lahja, sillä monesti ei löydä sopivia sanoja rukouksessa tai edes tiedä, mitä rukoilla. Eräs helluntailainen kaverini taas puhuu kieltä, joka muistuttaa paljon jotain seemiläistä kieltä, hepreaa tai arabiaa. Selvästikin sellaista kuitenkin, jota ei voi itse keksiä. Hän ei itse sitä ymmärrä, mutta puhe on tietenkin koko ajan hänen hallittavissaan. Sen voi aloittaa ta lopettaa koska vain. Ja tuo henkilö ei ole mikään erityisesti pyhittynyt tai jalostunut, vaan käyttäytyy välillä melko typerästikin. Lahjat eivät siis tule jotenkin superuskovaisille ja hyville ihmisille, vaan periaatteessa kenelle tahansa, joka niitä joko pyytää tai on tekemisissä asian kanssa.
En ymmärrä tätä ajatusta. Minusta Raamattu ja kirkon hyväksi koettu traditio eivät ohjaa tällaiseen asenteeseen rukouksen suhteen.
Viittaan siihen mitä aiemmin kirjoitin. Meillä on sanat! Ei pidä paikkaansa ettei olisi mitä rukoilla. Raamatussa opetetaan meille, mitä rukoilla. Elämämme ja ympärillä oleva on täynnä rukouksen aiheita.
Kirjoitat ikään kuin syntien anteeksisaamisen ehtona olisivat nämä hedelmät. Jeesus kyllä puhuu itsestään Viinipuuna ja meistä oksina ja että me tuotamme paljon hedelmää jos pysymme hänessä. Ei kuitenkaan ole meidän tehtävämme puuna pyöriä itsemme ympärillä ja etsiä hedelmää uskon olemassaolon toteamiseksi itsestämme, vaan se on viinitarhurin asia. Tällainen hedelmän etsimisen idea itsestämme tulee alituisen ahdistuksen lähteeksi, koska me emme voi tuottaa sitä, vaan on Jeesuksen tehtävä tuottaa hedelmää, hän on se jalo öljypuu johon meidät on oksastettu . Mitä meidän on ajateltava tästä meissä olevasta suuresta kurjuudesta?
Ensiksi meidän on tarkoin katsottava, ettei laki uudelleen saa meitä saaliikseen, nimittäin lihallinen, lyhennetty laki. Huomatessamme jotain tästä itsessämme lihamme kulkee riemusaatossa heti voidessaan sanoa meille: “Jos tämän on mieli muuttua, sinun on “ryhdistäydyttävä”, sinun on otettava asiat “vakavasti”, sinun on päästävä voitolle, sinun on koettava Jumalan Hengellä täyttyminen, sinun on kannettava oikeita hengen hedelmiä, sinun on saatava erityinen pyhityskokemus, joka voi tehdä lopun tästä.”
Näin hienosti ja iskevästi liha puhuu, ja tällainen puhe lihalle sopiikin. Tällaista lihaa voi runoilla ja maalata silmiemme eteen, koska se koettaa salata, että laki vaatii täydellisyyttä. Siksi meidän on aina asetettava tätä itsessämme olevaa lihallisuutta vastaan Jumalan todellinen sana ja laki, jotka eivät voi sietää mitään lihan parantelemista, vaan tuomitsevat ja kuolettavat ja kiroavat sen. Meidän on sen sijaan allekirjoitettava kuolemantuomiomme, eli ristiinnaulittava itsemme, eikä odotettava siltä mitään hedelmää. Meidän tulee hakeutua joka hetki syntien anteeksiantamisen turviin kadotuksen ansaistseman lihamme vastapainoksi. Jeesushan ansaitsi sen meille ja se on se mahla joka hänestä, Viinipuusta virtaa meihin ja pitää meidät yhteydessä häneen.
Siksi tänäänkin menen messuun kuulemaan synninpäästön, evankeliumin sanaa ja nauttimaan ehtoollisen syntieni anteeksisaamisen vakuutena!
Ei se mitään. Itse olen nykyään huono ja laiska rukoilija. Rukouksen ei tarvitsisi olla pelkästään väsynyttä asioiden sopertamista, vaan virvoittavaa Hengen yhteyttä. Kielillä rukoillessa Henki rukoilee ja ihminen vain lepää ja virvoittuu, rakentaa itseään kuten Paavali opetti. Olin kyllä innokas esirukouksen ihminen vielä yli kymmenen vuotta sitten vielä ja koin asian kutsumuksekseni myös. Asian taantui ja into laantui, vaikka koenkin asian edelleen tärkeäksi. Rukouksen tulisi olla ennenkaikkea virvoittavaa ja uusia voimia antavaa, mutta se voi myös viedä voimia, jos oikea henki puuttuu. Rukouksen ensisijainen merkityshän on yhteys Jumalan Henkeen.
En oikeastaan kirjoittanut, enkä sellaista tarkoittanut. Tarkoituksena oli vain viitata siihen, mitä Paavali selvästi sanoo, “vaeltakaa Hengessä”. En tee sellaista johtopäätöstä, joka esität. Galatalaiskirje opettaa oikein ja selkeästi, sekä siitä, että laki ei meitä pelasta, että myös siitä, miten kristityn tulee vaeltaa.
Kielilläpuhumista ilmiönä ovat aivotutkijat kyllä tutkineet ja ilmeisesti se on asia, joka ainakin joillain ihmisillä voi tapahtua ihan aivoperäisesti. Silloin tuotos ei ole mitään oikeaa kieltä. Uskovien piireissä kerrotaan myös sellaisista tapauksista, joissa kielilläpuhuminen on ollut oikeaa ja tunnistettavaa kieltä, jota joku paikallaolija voi jopa osata. Näitä ei ilmeisesti ole tutkijoiden haaviin kuitenkaan osunut.
On taas sellainen “yhden jakeen oppi” tehty Paavalin sanoista: “Kielillä puhuva rakentaa itseään, mutta profetoiva rakentaa seurakuntaa.” (1.Kor. 14:4)
Minusta Paavalin idea on, että armolahjat ovat aina toisten rakentamiseksi, eivätkä uskovan itsensä. Paavalin puhetapa ehkä onkin tuossa erikoinen (pientä ironiaa) ja apostolin tarkoitus onkin ilmaista, ettei tuollainen armolahjan käyttö tulisi olla mitään tavoiteltavaa.
.