Raamatun kääntäminen on monella tapaa haastavaa ja erilaista verrattuna ”normaaliin” kääntämiseen. Ensinnäkin käännettävänä on kolmea muinaista kieltä, joiden kaikkien sanojen merkityksestä meillä ei enää ole edes tietoa. Toiseksi kaikilla kolmella kielellä (heprea, aramea, kreikka) sanoilla voi olla useita hyvinkin erilaisia merkityksiä. Sanoja ei siis voi kääntää joka kohdassa samalla tapaa. Kolmanneksi Raamatun tekstit ovat käsin kopioituja fragmentteja ja laajempia kokonaisuuksia. UT:n puolella käännökset tehdäänkin ns kriittisen edition pohjalta, joka ei vastaa mitään olemassa olevaa käsikirjoitusta, vaan on tutkijoiden tekemä rekonstruktio. Tutkimuksen ja uusien käsikirjoituslöytöjen myötä tuo kriittinen editio muuttuu ajan kuluessa. Käytännössä jo 1933/38-käännös on käsikirjoitusten suhteen vanhentunut aika auttamattomasti, sillä nykyisin VT:n puolella hyödynnetään Qumranin ja Septuagintan ja muidenkin käsikirjoituslöytöjen sisältöä käännöksissä. Neljänneksi käännösperiaatteet, tulkinnalliset ja teologiset käsitykset ja moni muu vaikuttaa käännökseen, kuten tässäkin keskustelussa on tullut ilmi. Esim. kysymys VT:n ja UT:n yhteyksistä on käännöksessä tällainen seikka, johon mm. Tulkinta vaikuttaa merkittävästi. Vaikkapa Ihmisen poika, johon viitataan Danielin kirjassa ja johon evankeliumien Ihmisen poika tulkinnallisesti toisinaan viittaa, on haastava käännöskysymys. VT on hepreaa ja arameaa, kun UT on kreikkaa. Siinä siis on jo tapahtunut kääntämistä. Toiseksi UT:n kirjoittajat käyttivät yleensä kreikankielistä VT:n käännöstä, Septuagintaa, joka monelta osin eroaa hepreankielisestä VT:stä. Jos siis termin säilyttää samana, vaikka se ei sellainen ole teksteissä, ei oikeasti käännetä, vaan tulkitaan. Tällaisissa tapauksissa mielestäni parasta on kääntää, kuten alkuteksteissä sanotaan ja kertoa alaviitteessä siihen liittyviä tulkintoja.