Keskustelua raamatunkäännöksistä

raamatunkäännökset

#1

Kopioitu toisesta viestiketjusta ja siirretty tänne:

"Sekin myös ihmisiltä saattaa unohtua, että kirkon epäkohtiin voi myös mainita Kirkkoraamattu 1992 käännös.

tortoise2 t Aramis
Käännöstä oli tekemässä eri alojen ja myös eri teologisten taustojen ihmisiä. Tästä syystä jälki on hiukan epätasaista, niin ovat viisaammat sanoneet.

Heikki Koskenniemi ja Jukka Thurén - raskaansarjan professoreita aikanaan - jäivät vähemmistöön joidenkin kohtien kääntämisen ratkaisuissa. Moneen varmaan taas pääsivät vaikuttamaan.

Uusi testamentti lyhyesti selitettynä (Sley) sisältää joitain mainittujen tutkijoiden ajatuksia ja kommentteja. Teos on hyvä ottaa -92 UT:n rinnalle. Muustakin syystä, mutta myös siksi että voi katsoa kiistakohtien vaihtoehtoja.

Uskon, että suurimmaksi osaksi -92 käännös on ymmärrettävyydessään palvellut nykysuomalaisia hyvällä tavalla. Jos sen rinnalla käyttää vanhempia versioita, on hiukan rikkaampi. Joka tapauksessa maallikoiden ei liene hyvä takertua minkään käännöksen jumalallisuuteen, vaan ottaa nöyrästi vastaan alkukieliä osaavien huomautukset sekä kaikki se teologinen viisaus, jolla Raamattua on opetettu ja tutkittu ammoisista ajoista.

Kirkon nykyisistä ongelmista raamatunkäännös tai jumalanpalveluksen tai virsien uudistamiset ovat pienimpiä.

Aramis1 t1 tortoise
"Uusi raamatunkäännös ilmestyi 1992. Nyt kun alkupölyt ovat laskeutuneet, on aika objektiiviseen arviointiin. Tähän haastavaan tehtävään tuskin voimme löytää sopivampaa miestä kuin rovasti Risto Santala. Hän on paneutunut asiaan kirjassaan “Suudelma hunnun läpi” (Kuva ja Sana, 1998)."

“Loppukaneetiksi Santala kirjoittaa: “Ekumenian, lähetystyön ja opetustoimen kannalta v.1992 raamatunkäännöstä ei voine suositella” (s.151).”

"Kokonaisnäkemys on kuitenkin selvä: vanha (1938) käännös ajaa kirkkaasti edelle. “Edellisen Kirkkoraamattumme kielellinen ja merkitysopillinen taso ovat olleet niin kovaa luokkaa, että sitä voitanee pitää yhtenä maailman parhaista käännöksistä” (s.21)."
http://missiosavo.net/Kotisivu/jutut/santala.html1

tortoise1 t Aramis
Kiitos linkistä. Vilkaisin nopeasti, ja huomaan että siinä on perusväite, että käännös olisi liberaaliteologien tuote. Ja nimilista näytti olevan aika provosoiva.

Santala on ehkä ollut aikanaan itse harmissaan siitä että hänen asiantuntemustaan eivät kaikki tunnustaneet. Näin muistelen.

Ota huomioon että käännöstä olivat tekemässä myös mainitut Koskenniemi ja Thurén. Heitä Santala ei tainnut mainita… tai sitten jutun kirjoittaja Hotti?

Itselleni tutuin kirkollinen järjestö Sley käyttää nykyistä käännöstä. Ei vähiten ehkä syystä, että evankelinen perinne eksegetiikan saralla on aika kovaa luokkaa. On ollut pätevyyttä arvioida mikä on onnistunutta ja mikä ei. (Viittaan aiempaan, ks. selitysraamattu).

Täältä voi muuten löytyä valmiiksi jokin raamatunkäännöksiä koskeva ketju.

Aramis15 min1 tortoise
Joku voisi tämän KR 1992 raamatunkäännöskeskustelun siirtää uudeksi ketjuksi ja siihen liittyvät aikaisemmat viestit. Minä en keksi muuta syytä käyttää 1992 käännöstä kuin se, että jos ei jaksa lukea 1938 käännöstä, niin voi lukea sitä. Mutta kyllä pitäisi jaksaa. Ei se niin hankalalukuista suomenkieltä ole.

Länsi-Suomen rukoilevaisten yhdistys käyttää Bibliaa 1776. Täältä voi lukea heidän perustelunsa siihen:

http://www.rukoilevaisuus.com/vkjp.php#4

Itse en käytä Bibliaa, koska liian raskaslukuinen käännös vanhahtavan kieliasunsa takia."


Mitä uskova tekee, jos evl-kirkko seuraa liikaa maailmaa?
#2

1992 käännös on väännös. Ei kannata lukea. Biblia on ihan hyvä, vaikka onkin vanhahtavaa tekstiä. Ei Raamattu ole mikään romaani, vaan Jumalan ilmoitus, jota pitää tutkia. Itse luen King James-versiota, vaikka sekin on vanhahtavaa enklantia…


#3

Ammattisuomentajan näkökulmasta KR92 on varsin hyvä juttu. Se, että lauseita voi ymmärtää ilman huolellista mietiskelyä ja kertaamista, on vain positiivista. Ei ole syytä olettaa, että juuri se käännös, johon juuri minä olen tottunut, on myös paras ja aidoin ja eniten Jumalan tahdon mukainen. (Vaikka helposti oman kokemuksemme tällä tavalla pyhitämmekin.) Toisaalta ei ole mitään syytä ajatella, että olisi pakko käyttää vain yhtä ainoaa käännöstä. Eniten teksteistä saa irti jos lukee eri suomennoksia ja mahdollisuuksien mukaan myös muunkielisiä käännöksiä. Tai vaikka alkutekstiä, jos siihen kykenee.


#4

Muistan, että silloin kun kirkkoraamattu 1992 ilmestyi, niin se tuntui tavattoman helppolukuiselta 1933/38 raamatun jälkeen. Sitten kun olin lukenut enemmän uudempaa käännöstä, niin se vanhempikin alkoi vaikuttaa helpommalta kuin aikaisemmin.


#5

Tämä on minusta paras tapa lukea tärkeää tekstiä.


#6

Sanoisin kumminkin, että kyllä ainakin kerran kannattaa 1992 Uusi Testamentti lukea ja miksei vanhakin, jos jaksaa, koska kyllä siitä mehua irtoaa. Toki vaikka en ole Bibliaa paljon jaksanut lukea, niin kuitenkin mieleeni pälkähti, että ehkäpä kuitenkin tsemppaan itseni lukemaan siitä Uuden Testamentin kerran läpi.


#7

KR92:n pohjalta olisi mahdollista tehdä oikein hyvä käännös. Ysikakkosessa on paljon hyvää, mutta muutamat seikat huonontavat sitä:

  • VT:n ja UT:n välisten yhteyksien hämärtäminen estää lukijaa näkemästä sitä, kuinka VT profetoi Jeesuksen tulemista
  • Termien tarpeeton hämärtäminen, etenkin kolmiportaisen viran yhteydessä: piispa pitäisi suomentaa piispaksi jne.
  • Sanatarkkuudesta luopuminen vaikeuttaa sen hahmottamista, että milloin viitataan samoihin asioihin samoilla sanoilla.
  • Kääntäjät ovat luoneet omia runollisia kielikuviaan välttääkseen häiritseväksi kokemaansa toistoa. Tämä on turhaa ja väärin.
  • VT pitäisi kääntää Septuagintan pohjalta, sillä se on kristittyjen VT:n prototyyppinen laitos
  • Apokryfikirjat pitäisi sisällyttää VT:hen
  • Quiriniuksen olisi voinut pitää Kyreniuksena, sillä ihmiset olivat tottuneet siihen.

#8

Luen nykyään Uutta testamenttia mielelläni SRK:n julkaisemana laitoksena, jossa 1776, 1938 ja 1992 -käännökset ovat rinnakkain. Yllätyin siitä, että jae 1. Kor. 11: 3 oli iskevimmän tuntuinen uusimmassa käännöksessä:

Teidän pitää kuitenkin tietää, että jokaisen miehen pää on Kristus, naisen pää on mies ja Kristuksen pää on Jumala.

vrt. 1938: Mutta minä tahdon, että te tiedätte sen, että Kristus on jokaisen miehen pää ja että mies on vaimon pää ja että Jumala on Kristuksen pää.

ja 1776 (1878): Mutta minä tahdon, että teidän pitää tietämän, että Kristus on jokaisen miehen pää; mutta mies on vaimon pää ja Jumala on Kristuksen pää.

Kun sitten katsoin kreikankielistä tekstiä, niin osoittautui, että 1992 seurasi alkuperäistä sanajärjestystä (“miehen pää on Kristus”) tarkemmin kuin varhaisemmat, joiden olisi luullut olevan sanatarkempia.

… hoti pantos andros hee kefalee ho khristos estin, kefalee de gynaikos ho aneer, kefalee de tuu khristuu ho theos.

Toki 1992 käännöksellä on monia puutteita, joihin esimerkiksi @timo_k viittaa.


Kysymyksiä foorumin tekniikasta
#9

Käännöstä oli tekemässä eri alojen ja myös eri teologisten taustojen ihmisiä. Tästä syystä jälki on hiukan epätasaista, niin ovat viisaammat sanoneet.

Heikki Koskenniemi ja Jukka Thurén - raskaansarjan professoreita aikanaan - jäivät vähemmistöön joidenkin kohtien kääntämisen ratkaisuissa. Moneen varmaan taas pääsivät vaikuttamaan.

Uusi testamentti lyhyesti selitettynä (Sley) sisältää joitain mainittujen tutkijoiden ajatuksia ja kommentteja. Teos on hyvä ottaa -92 UT:n rinnalle. Muustakin syystä, mutta myös siksi että voi katsoa kiistakohtien vaihtoehtoja.

Uskon, että suurimmaksi osaksi -92 käännös on ymmärrettävyydessään palvellut nykysuomalaisia hyvällä tavalla. Jos sen rinnalla käyttää vanhempia versioita, on hiukan rikkaampi. Joka tapauksessa maallikoiden ei liene hyvä takertua minkään käännöksen jumalallisuuteen, vaan ottaa nöyrästi vastaan alkukieliä osaavien huomautukset sekä kaikki se teologinen viisaus, jolla Raamattua on opetettu ja tutkittu ammoisista ajoista.

Kirkon nykyisistä ongelmista raamatunkäännös tai jumalanpalveluksen tai virsien uudistamiset ovat pienimpiä.


#10

“Uusi raamatunkäännös ilmestyi 1992. Nyt kun alkupölyt ovat laskeutuneet, on aika objektiiviseen arviointiin. Tähän haastavaan tehtävään tuskin voimme löytää sopivampaa miestä kuin rovasti Risto Santala. Hän on paneutunut asiaan kirjassaan “Suudelma hunnun läpi” (Kuva ja Sana, 1998).”

“Loppukaneetiksi Santala kirjoittaa: “Ekumenian, lähetystyön ja opetustoimen kannalta v.1992 raamatunkäännöstä ei voine suositella” (s.151).”

“Kokonaisnäkemys on kuitenkin selvä: vanha (1938) käännös ajaa kirkkaasti edelle. “Edellisen Kirkkoraamattumme kielellinen ja merkitysopillinen taso ovat olleet niin kovaa luokkaa, että sitä voitanee pitää yhtenä maailman parhaista käännöksistä” (s.21).”

http://missiosavo.net/Kotisivu/jutut/santala.html


#11

Kiitos linkistä. Vilkaisin nopeasti, ja huomaan että siinä on perusväite, että käännös olisi liberaaliteologien tuote. Ja nimilista näytti olevan aika provosoiva.

Santala on ehkä ollut aikanaan itse harmissaan siitä että hänen asiantuntemustaan eivät kaikki tunnustaneet. Näin muistelen.

Ota huomioon että käännöstä olivat tekemässä myös mainitut Koskenniemi ja Thurén. Heitä Santala ei tainnut mainita… tai sitten jutun kirjoittaja Hotti?

Itselleni tutuin kirkollinen järjestö Sley käyttää nykyistä käännöstä. Ei vähiten ehkä syystä, että evankelinen perinne eksegetiikan saralla on aika kovaa luokkaa. On ollut pätevyyttä arvioida mikä on onnistunutta ja mikä ei. (Viittaan aiempaan, ks. selitysraamattu).

Täältä voi muuten löytyä valmiiksi jokin raamatunkäännöksiä koskeva ketju.


#12

Minä en keksi muuta syytä käyttää 1992 käännöstä suosikkikäännöksenä kuin se, että jos ei jaksa lukea 1938 käännöstä, niin voi lukea sitä. Mutta kyllä pitäisi jaksaa. Ei se niin hankalalukuista suomenkieltä ole.

Länsi-Suomen rukoilevaisten yhdistys käyttää Bibliaa 1776. Täältä voi lukea heidän perustelunsa siihen:

http://www.rukoilevaisuus.com/vkjp.php#4

Itse en käytä Bibliaa, koska liian raskaslukuinen käännös vanhahtavan kieliasunsa takia.


#13

C[quote=“Aramis, post:56, topic:1272”]
Minä en keksi muuta syytä käyttää 1992 käännöstä kuin se, että jos ei jaksa lukea 1938 käännöstä, niin voi lukea sitä. Mutta kyllä pitäisi jaksaa. Ei se niin hankalalukuista suomenkieltä ole.
[/quote]

On myös kohtia jotka on käännetty 92 oikein ja paremmin. Ei -38 ole virheetön vaan oman aikansa käännös sekin. Myös bibliaa ymmärtää kun tuntee Raamattua.

Raamatun käsitteistä vieraantuneen on helpompi lukea nykyistä. Se pn tärkeää.
Paljon Raamattua lukeneet ja saarnoja kuulleet ovat eri asemassa. Heidän on helpompi arvioida ja vertailla tekstejä.


#14

hee ho tuu khristuu

Θεέ μου, kuinka kamalalta tuollainen transkribointi näyttää. :confounded:


#15

33/38-käännös verrattuna -92-käännökseen eroaa yhdellä merkittävällä tavalla. Ensimmäinen on käännetty melko sanatarkasti, eli sama alkukielten sana käännetään käyttämällä vastaavia suomalaisia sanoja. Jälkimmäinen käännös on enemmän dynaaminen, eli lause käännetään alkukielestä ymmärrettäväksi suomenkieliseksi lauseeksi, kun siis tuossa ekassa käännös on enemmän sanasta sanaan.

Molemmissa on etunsa. Uusi käännös on helppolukuinen ja kääntää ainakin itselleni monet Vanhan testamentinkin vaikeaselkoiset ilmaisut ja kohdat ymmärrettävästi. Toinen juttu on sitten meneekö se aina ihan oikein. Ei mene. En nyt pysty luettelemaan, mutta ainakin muutamia kohtia löytyy, joissa merkitys menee väärin alkukielen tekstiin verrattuna. Silti kokonaisuus on varmaankin enimmäkseen oikein ajatukseltaan.

Tiedän joitain ihmisiä, jotka pitävät tosiaan uutta käännöstä väännöksenä ja vääristelynä, mm eräs gematriaa harrastava luterilainen pastori kokee niin. Itse aloitin omat Raamatun lukemiseni käännöksellä Uusi testamentti Nykysuomeksi vuodelta 1973 muistaakseni. Pidin sen selkeydestä. Nykyään luen kuitenkin etupäässä 33/38-käännöstä Bible-aplikaatioista kännykästä lähinnä sen vuoksi, että alunperin siinä ei ollut uudempaa käännöstä. Nyt olisi, mutta tykkään lukea nimenomaan kännykästä vanhempaa. Kirjasta luen taas yleensä uudempaa. Rinnakkainen tarkastelu on hyväksi ja lähtökohtaisesti pidän vanhaa käännöstä luotettavampana. Kun taas en ymmärrä jotain ilmaisua, katson mitä uudempi käännös sanoo asiasta.


#16

Uudessa käännöksessä on kiusallisia “runollisuuksia”. Esimerkiksi 3. Moos. 17:11:ssä on käännetty: “Veressä on elävän olennon elämänvoima.” Tuo elämänvoima on kuitenkin vetäisty aivan hatusta. Septuagintassa on kyseisessä kohdassa sana psyxh, ‘sielu’. Suomentajat eivät ole rohjenneet sanoa, että sielu on veressä, vaan ovat keksaisseet sielulle uuden synonyymin “elämänvoima”. Itseäni tällaiset sepustukset ärsyttävät tavattomasti, kun ne etäännyttävät vanhakristillisestä kielenkäytöstä ja -ymmärryksestä ja vievät lukijaa harhaan.


#17

Uusi raamatunkäännös - liberaaliteologian luomus

SUUDELMA HUNNUN LÄPI

Uusi raamatunkäännös ilmestyi 1992. Nyt kun alkupölyt ovat laskeutuneet, on aika objektiiviseen arviointiin. Tähän haastavaan tehtävään tuskin voimme löytää sopivampaa miestä kuin rovasti Risto Santala.

[details=Yhteenveto]Poimin tähän Väinö Hotin kirjoituksen tuolta laittamastani linkistä, koska se oli avattu vain 2 kertaa:

Uusi raamatunkäännös - liberaaliteologian luomus

SUUDELMA HUNNUN LÄPI

Uusi raamatunkäännös ilmestyi 1992. Nyt kun alkupölyt ovat laskeutuneet, on aika objektiiviseen arviointiin. Tähän haastavaan tehtävään tuskin voimme löytää sopivampaa miestä kuin rovasti Risto Santala. Hän on paneutunut asiaan kirjassaan “Suudelma hunnun läpi” (Kuva ja Sana, 1998). Tämä on kirja, jonka toivoisi jokaisen Suomen uskovan, niin teologin kuin maallikonkin, lukevan. Asiaa on käsitelty kiihkottomasti asiantuntemuksella. Toisaalta Santala käsittelee aihettaan kuolemanvakavasti, toisaalta kirjassa kukkivat myös huumorin kukkaset. Arvostettu opettaja pystyy kirjoittamaan vakavasta aiheesta pilke silmäkulmassa.

Asiantuntijan tekstiä

Rovasti Risto Santala ei paljon esittelyjä kaipaa. Hän on kautta maan tunnettu ja tunnustettu sananjulistaja, opettaja ja kirjailija. Samalla hänet jokseenkin yksimielisesti luetaan sekä Israelin että heprean kielen tuntijoiden ykkösmiehiin. Santala on kotimaan lisäksi toiminut Suomen Lähetysseuran heprealaisen työkeskuksen ja koulun opettajana Jerusalemissa. Hän on tehnyt varsinaisen elämäntyönsä hepreaksi Israelissa. Suomessa hän toimi 7 vuotta Helsingin Raamattukoulun rehtorina ja tämän jälkeen Lahden Joutjärven kirkkoherrana, josta virasta hän jäi eläkkeelle v.1992. Santala on julkaissut eri kielillä yli 20 kirjaa Raamatun aiheisiin liittyen.
Teoksen luotettavuutta ja painoarvoa on omiaan lisäämään vielä se, että Santala herätysliikkeisiin tai muihin uskonnollisiin ryhmiin sitoutumattomana ei ole laatinut teosta kenenkään “tilauksesta”.
Tämän kirjan nimi perustuu Israelin kansallisrunoilija Hajim Nahman Bialikin sanontaan: “Raamatun lukeminen muulla kuin alkukielellä on kuin suutelisi morsianta hunnun läpi.” On mielenkiintoista ja suuri kunnia päästä retkelle Raamatun maailmaan näin luotetun ja turvallisen henkilön opastamana!

Vanha käännös erinomainen

Se, että kaikki käännökset ovat “likiarvoja”, ei kuitenkaan vapauta kääntäjiä vastuusta: heidän tulee pyrkiä työssään mahdollisimman lähelle alkutekstiä! Periaatteenahan tulee olla, että Raamattu on Jumalan sanaa ja ilmoitusta, jota ihmisen ei ole lupa muuttaa, ei lisäämällä eikä vähentämällä, Ilm.22:18-19.
Santala käsittelee aihetta lujalla otteella, mutta maltillisesti. Tarvittaessa myös uusi käännös saa tunnustusta. Kokonaisnäkemys on kuitenkin selvä: vanha (1938) käännös ajaa kirkkaasti edelle. “Edellisen Kirkkoraamattumme kielellinen ja merkitysopillinen taso ovat olleet niin kovaa luokkaa, että sitä voitanee pitää yhtenä maailman parhaista käännöksistä” (s.21).
Santalan mielestä uusi käännös poikkeaa radikaalisti muista vieraskielisistä käännöksistä, ja tekee näin sen käytön kansainvälisissä yhteyksissä vaikeaksi. Tähän liittyy mm. se, että käännös sisältää paljon lisäsanoja, joita turhaan etsii alkutekstistä.

Toimeksianto riittävän selkeä

Komitealle annetut käännösohjeet olisivat edellyttäneet parempaa lopputulosta. Ohjeissa mm. mainittiin, että käännöksen tuli välittää “mahdollisimman tarkoin alkutekstin asiasisältö ja sen emotionaalinen sisältö”. Samoin annettiin ohjeeksi, että “teologisesti keskeisissä kohdissa” oli “vältettävä lukijan sitomista vain yhteen tulkintaan” ja “pyrittävä siihen, että jos alkuteksti on moniselitteinen, myös käännöksessä voisi lukea useampia erilaisia tulkintoja”. Santala toteaa, ettei näihin alkuperäisiin piirustuksiin usein palattu eikä niitä noudatettu.

Puutteelliset lähtökohdat

Santalan mielestä käännöstyöhön lähdettiin keppoisin eväin. Jo käännöskomitean koostumus antoi syytä arvostelulle: “Käännöskomitean käännösyksiköt ja periaatteet vahvistettiin keväällä 1975. Tällöin muodostettiin 28 erillistä käännösyksikköä. Niissä esiintyi 18 nimeä, joista kolmannes edustaa suomen kielen taitajia…Pääosin käännösyksiköissä ei ollut lainkaan teologeja” (s.63). -Eiköhän tässä liene kysymyksessä regimenttien karkea sekoittaminen (VH:n huom.). Edelleen kaikki käännöskomiteaan valitut teologit eivät opillisessa mielessä olleet tehtävänsä mittaisia: “Raamatunkäännöskomitean sihteeri, dosentti Aarne Toivanen esitti Kotimaa -lehdessä 7.8.1992 oudon päätelmän: “Minulle on tullut se vakaumus, että olisi kirkolle ja kristittyjen elämälle erittäin suuri voitto se, jos Raamattu nähtäisiin täysin maallisena ja täysin historiallisena kirjana`” (s.28).
Hepreankielen puutteellisen hallinnan Santala näkee yhtenä merkittävimmistä epäonnistumiseen johtaneista syistä: “Prof. Ilmari Soisalon-Soininen toimi miltei kaikissa tarkastusjaostoissa. Hän on kreikkalaisen Septuagintan parhaita tutkijoita, mutta hänen hepreankielen taitonsa on perin rajoitettua. Sama arkaluontoinen huomio koskee myös Sollamoa, kirkolliskokouksen aktiivisinta keskustelijaa. Tässä ei sinänsä ole mitään pahaa. Mutta käännöskomitean tuli käyttää lähinnä heprealaista alkutekstiä. Septuaginta oli tarkoitettu kaikkine lisineen alkujaan aikansa pakanamaailmalle. Siksi juutalaiset kommentaarit eivät vetoa siihen lainkaan” (ss.42-43). Prof. Sollamo joutuu Santalan kirjassa ryöpytyksen kohteeksi sekä puutteellisen kielitaidon että ennen muuta liberaalisten harhojensa takia. Näyttää siltä, että Santala vyöryttää melkoisen osan käännöstyön epäonnistumisen vastuusta Sollamon harteille.

Asiantuntijat syrjäytettiin

Risto Santala tuo esille, että “asiantuntijoitakin” olisi ollut käytettävissä. “Jos esim. koko elämäntyönsä hepreaksi tehnyt tri Aili Havas, joka kuoli vuonna 1988, olisi ollut mukana edes tarkistuskomiteassa, työn tulos olisi toisenlainen” (s.63).
Olisiko myös Mirja Ronningin asiantuntemus ollut käytettävissä? “Suurin vahinko Kirkkoraamattumme käännöstyölle koitui siitä, että Israelissa toimivan Kaarlo Syvännön tytär, Mirja Ronning, ei voinut hyväksyä komitean pinnallista asennetta, joka koski tekstin kielellisiä ongelmia ja teologisia ratkaisuja. Näin hän alkoi 1986 erillisen käännösprojektin, joka tukeutuu mm. heprean käsitteiden tietokoneanalyyseihin, joissa tarkkaillaan heprean käsitteiden käyttötiheyttä eri yhteyksissä. Hän käyttää avustajina myös juutalaisia asiantuntijoita” (s.64).
Piispa Rimpiläinen totesi käännöstyön valmistuttua: “se on minusta kuitenkin selvää, että yhden Raamatun aika on ohi!” (s.139).
Tämä lienee totta. Jos em. henkilöt ja varsinkin Risto Santala olisivat päässeet vaikuttamaan ko. käännökseen, emme todennäköisesti olisi nykyisessä, uskovien joukkoa entistäkin enemmän hajallelyövässä tilanteessa. Tulevien käännösten myötä nykyinen käännös menettänee jatkuvasti arvovaltaansa.
Uusi käännös tehtiin aivan todennäköisesti “suomalaisessa itseriittoisuudessa” - ja tuloksenhan me tiedämme.

Sujuvuus ja luotettavuus

Santala arvostaa sujuvaa kieltä, mutta tämä ei saa johtaa luotettavuudesta tinkimiseen. Luotettavuuden kriteeri on luonnollisesti käännöstekstin suhde alkukieleen: “Periaatteessa käännöksen arvo voidaankin punnita vain, jos se muutetaan uudelleen alkukielelle” (s.14). “Oikeat kielelliset ratkaisut ovat mahdollisia vain, jos tuntee heprean ilmaisut sisältäpäin. Niitä voi myös tarkentaa seuraamalla varsinaisten “mannansyöjien` keskustelua asiasta, sillä juutalaiset ovat olleet aina tarkkoja oikeista kielellisistä ratkaisuista” (s.39). Tähän toisaalta kuuluu olennaisena osana sen tarkkaaminen, kuinka “isämme uskoivat ennen”: “mitä perinteinen kirkon traditio on nähnyt Pyhässä sanassa varsinkin sen luovuttamattomien peruskysymyksien osalta” (s.28).
“Vanhan testamentin käännöksessä on noudatettava erittäin tarkkaa käsiteuskollisuutta, koska emme tunne sen historiallista taustaa niin hyvin kuin Uuden testamentin osalta. Uuden testamentin puolella taas pienetkin seikat liittyvät rabbinistisen kirjallisuuden tutuksi tekemiin asioihin ja alkukirkon välittämiin tietoihin. Myös UT:n ymmärtämisen tulee kyllä perustua ensisijaisesti sen tarkkaan käännökseen eikä aikamme rajoitettuun esiymmärrykseen” (s.115).

Suurempia ja pienempiä käännösvirheitä

Eräänä ongelmana oli lyhyt aika, jossa käännös pyrittiin saamaan valmiiksi. Nimenomaan tarkistus tuli pilattua kiireellä: “Eniten ihmetyttää, että tätä työtä ei annettu laajemmin seurakuntien ja eri yhdistysten tutkittavaksi ennen kuin loppukiireissä keväällä 1991” (s.63). Vertailun vuoksi Santala tuo esille, että v.1938 käännöstä valmisteltiin 50 vuotta.
Uskon kannalta keskeisiin raamatunjakeisiin on Santalan mielestä puututtu ja horjutettu näin koko uskomme perustaa. Samoin on pyritty häivyttämään Vanhan ja Uuden testamentin yhtenäisyys. Tässä yhteydessä Vanhan testamentin Messias- ennustuksia on kohdeltu kaltoin.
“Sielu”-käsite on pantu syrjään lähes tyystin (ss.32-35).
Uusi käännös on poistanut Messiaan “pakanain valkeutena”. Jes.42:6 kuuluu uuden käännöksen mukaan: “Sinut minä asetan toteuttamaan sen liiton, jonka olen tehnyt tämän kansan kanssa kaikkien kansojen valoksi.” Santala korostaa: ““Pakanain valkeus-sanonta kuuluu kristillisen teologian luovuttamattomiin käsitteisiin" (s.32). Proto- eli alkuevankeliumi (1 Moos.3:15) on riisuttu messiaanisesta aineksesta käyttämällä sanontaa "ihminen on iskevä sinun pääsi murskaksi..." (s.36). Santala pitää 5 Moos.32:8b:n käännöstä "liberaalin tekstikritiikin äärinoteerauksena": "Kun korkein jakoi kansoille maat, kun hän levitti ihmiset yli maan piirin, hän määräsi kansojen asuinsijat ja kullekin oman jumalan." (ss.40-41). Siitä, kuinka asiasisältö voi muuttua väärän käännöksen myötä, tarjoaa esimerkin mm. Jes 28:16: "Joka uskoo, ei horju." Oikea käännös olisi: "joka uskoo ei kiirehdi" tai hoppuile ja hätäile. (s.70) "Raamatunkäännöskomitean ratkaisu poistaa Daniel 7:13 jakeesta sanat “Ihmisen Pojan kaltainen on vakavin virhe, minkä uusi Kirkkoraamattumme on tehnyt” (s.89).
Mark.14:62 Jeesuksen vastauksessa ylimmäiselle papille, kun tämä kysyi, oliko Jeesus Jumalan Poika, olisi pitänyt ilmetä, että Jeesus sanoi Jumalan nimen “minä olen”. Tällöin tulisi lukijalle selväksi, mistä oikein on kysymys: “Jumalan pilkasta Talmud määrää, että siihen syyllistyy vasta, jos sen yhteydessä lausuu Jumalan “lausumattoman nimen...“ana hoo” (s.99).
Mark.16:16 on uudessa käännöksessä: “Joka sen uskoo ja saa kasteen, on pelastuva.” Tästä voi saada näkemyksen, että on puhe kastejärjestyksestä, ensin usko sitten kaste. Santala myös huomauttaa, että “lisäsanonta “senuskomisesta kääntää merkityksen niin, että nyt ei enää puhuta uskosta, vaan sen objektista, evankeliumista." Alkutekstille uskollinen käännös: "Joka on tullut uskoon ja kastettu, on pelastuva" (ss.126-127). 2 Kor.5:18-19 Vanha käännös: "Mutta kaikki on Jumalasta, joka on sovittanut meidät itsensä kanssa Kristuksen kautta ja antanut meille sovituksen viran. Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi meille sovituksen sanan." Ja siksi pyydetään: "antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa!" Uusi käännös: "Kaiken on saanut aikaan Jumala, joka Kristuksen välityksellä on tehnyt meidän (?) kanssamme sovinnon (?) ja uskonut meille tämän sovituksen viran. Jumala itse teki Kristuksessa sovinnon (?) maailman (?) kanssa eikä lukenut ihmisille viaksi (?) heidän rikkomuksiaan; meille hän uskoi sovituksen sanan." Ja nyt pyydetään "suostukaa sovintoon Jumalan kanssa". "Vanha käännös puhuu koko ajan sovituksesta; uusi kolme kertaa sovinnosta, joka on toinen asia. Vanhan mukaan Jumala sovitti meidät itsensä kanssa, kreikassa “heemas heautoo. Uusi puhuu siitä, että sovinto on tehty meidän kanssamme ja maailman kanssa ja että nyt rikkomuksia ei enää lueta viaksi eli ilmeisesti syyllistäväksi tekijäksi. Siksi tulisi “suostua sovintoon` Jumalan kanssa. Ihminen toivoo luonnostaan, että hän saisi elää sovinnossa Jumalan kanssa synneissään ja niistä huolimatta - mutta rauha perustuukin siihen, että vikamme ja syyllisyytemme on sovitettu” (s.129).

Vanhurskauttamisoppi

Uusi käännös pyrkii remontoimaan jopa luterilaisuuden kalleimpaa helmeä, vanhurskauttamisoppia. Vanha käännös “vanhurskas on elävä uskostansa” (Hab.2:4) on muutettu muotoon: “Mutta vanhurskas saa elää, kun hän pysyy uskollisena.” Santala jatkaa: “Perinteisen käsityksen mukaan Mooses antoi 613 käskyä, Daavid rajoitti ne yhteentoista, Jesaja kuuteen; tuli Miika ja rajoitti ne kolmeen, Jesaja palasi ja rajoitti ne kahteen; tuli Habakuk ja rajoitti ne yhteen, kuten on kirjoitettu: “vanhurskas on elävä uskostansa`.” (s.54).
Santala kirjoittaa: “Vanhurskauttamisajatuksen kiertäminen uudessa Kirkkoraamatussamme on vakavampi asia kuin mikään kirkolliskokousten päätös mahdollisesta opillisesta yhtenäisestä kannanotosta katolisen kirkon kanssa. Siinä ei ole kysymys kirkkomme johdosta, vaan seurakuntiemme tulevasta opetuksesta. Kun tarkkailee vanhurskauttamisoppia tietokonetestin valossa, käy ilmi, että vanhurskaus -sana eri johdannaisineen esiintyi vanhassa käännöksessä 575 kertaa ja uudessa vain 298:ssa jakeessa. Tämä johtunee käsitteen tietoisesta karttamesta. Se joko muunnettiin toiseksi tai jätettiin kokonaan pois” (s.61).

Liberaaliteologian ehdoilla

Santalan mielestä liberaaliteologia juhlii uudessa käännöksessä. Sitä voidaan pitää kokonaisuutena liberaaliteologisena luomuksena. Santala ei kaihda mainita tämän alan johtavia guruja nimeltä: Raija Sollamo, Aimo T. Nikolainen, Wille Riekkinen, Heikki Räisänen, Matti Myllykoski, Antti Kylliäinen, Aarre Lauha, Kalevi Toiviainen, Kari Kuula jne. Santalan mukaan käännöksen sanamuodot perustuvat “uusteologisen ajatteluun”.
Uusi raamatunkäännös paljastaa Suomen kirkon olevan totaalisesti liberaaliteologian kuljetuksessa ja sen kuolettavassa syleilyssä. “Johtavat maltillisetkin teologimme edustavat ainakin tutkimuksissaan liberaalia valtauomaa. Siksi se korostuu kirkolliskokouksen pöytäkirjoissa. Näin on vaarana, että kristillinen painotus suodattuu myös Kirkkoraamatustamme” (s.62).
“Kun seuraa nimilistan esittämiä teologeja sen enemmin heitä tässä yksilöimättä, he edustavat prof. Timo Veijolaa lukuunottamatta tunnetusti uusikantaisia asenteita. Ja listan mukaan prof. Veijola ehti vain 5.Mooseksen Kirjan ja Aamoksen käännösyksikön kääntäjäksi” (s.63).
Santala on nähnyt liberaaliteologian vaarat kirkolle jo kymmeniä vuosia sitten. Kirjassaan “Taivasten valtakuntaa vastaan hyökätään” (1965) hän paljastaa liberaaliteologian oveluuden sen pyrkiessä tuhoamaan kirkon sisältäpäin ja samalla koko kristinuskon.

Eskatologia

Psalmi 102 on Santalan mielestä “eskatologinen psalmi”. Uusi käännös Psalmi 102:19: “Tämä on kirjoitettu tulevalle sukupolvelle, jotta uudeksi luotu kansa ylistäisi Herraa.” Heprealaisessa tekstissä on sanonta “door acharon” eli “viimeinen sukupolvi” (s.120).
Dan.12:7b uusi käännös: “kun pyhän kansan hajaannus on lopussa, tulee kaiken tämän loppu.” Heprean kielessä: “ke-khallot nappets jad-am-koodesh” = “kun pyhän kansan käden murtaminen on lakannut”. Santala tulkitsee tämän siten, että lopun aikana Jumala armahtaa ja pelastaa Israelin sen jälkeen, kun Israelin oma voima on täysin murrettu (ss.120-121).

Kaksikerroksinen raamattukeskustelu

Santala siteeraa kirkolliskokousedustaja Reinikaista, jonka mukaan raamattukeskustelu on ollut “kaksikerroksinen”. Toisaalta on keskusteltu uudesta käännöksestä ja toisaalta siitä, onko Raamattu totta. Tietysti nämä kysymykset liittyvät ajassamme kiinteästi toisiinsa kuin “siamilaiset kaksoset”: Jos Raamattu ei ole totta, sitä voidaan käännöskomitean tavoin peukaloida ihmisjärjen mukaan mielin määrin. Jos taas se on totta, pyhä arkuus ja pelko ohjaavat kääntäjiä Risto Santalan tavoin uskolliseen ja tinkimättömään alkutekstiin pitäytymiseen.

Tiedon avain väärissä käsissä

Risto Santala katsoo vuosien 1938 ja 1992 käännösten joutuvan toistensa suhteen “törmäyskurssille” ja jatkaa: “Kun katselee uusien ratkaisujen perusteita, nousee mieleeni saksalaisen kirjailijan luoma lentävä lause: “Meidän tulisi syödä vielä uudelleen tiedon puusta`” (s.133).
Koska uusi käännös on “kirkon virallinen käännös” ja kun se samalla edustaa pitkälti liberaaliteologiaa, kirkolliskokous hyväksyessään käännöksen samalla tunnusti ja laillisti tämän teologian omaksi teologiakseen; luovutti sille virallisesti ja näyttävästi kirkon tiedon avaimen. Kirkolliskokous vahvisti ratkaisullaan kirkon ääneksi “liberaaliteologian äänen”; ääni uudelle käännökselle oli samalla ääni liberaaliteologialle!
Kirkon viime aikoina tekemät ratkaisut (naispappeus, politiikka seurakuntaan, uusi virsikirja, raamatunkäännös) liittyvät luopumuksen värisuoraan, josta on selvä yhteys “sylttytehtaaseen”, liberaaliteologiaan (ja myös teologiseen tiedekuntaan). Uudessa käännöksessä aikamme “kirjanoppineet” ovat tehneet Jumalan sanan ja käskyt tyhjiksi “omilla selityksillään” (Mark.7:8,13). Millainen vaikutus tällä on sielunpelastukseen? Jeesus sanoo: “Voi teitä, te lainoppineet, kun te olette vieneet tiedon avaimen! Itse te ette ole menneet sisälle, ja sisälle meneviä te olette estäneet” (Luuk.11:52, v.1938 käänn.).

Palautteet

Seurakunnat ja eri uskonnolliset yhteisöt antoivat käännöstyön loppuvaiheessa palautetta. Myös Helsingin, Joensuun, Jyväskylän ja Oulun yliopistoilta saatiin palautetta. “Todettiin, että tämä oli “ensimmäinen virallinen yritys suomentaa Raamattu samoin periaattein, joita noudatetaan kirjallisuuden kääntämisessä" (s.100). Kritiikkiäkin tuli. Teksti kyllä todettiin helppolukuiseksi, mutta samalla myös arvosteltiin huonoja muotoiluja, epävarmoja tulkintoja ja epätarkkuuksia. Jotkut olisivat toivoneet "suurempaa uskollisuutta alkutekstille". Mutta yhtä kaikki: miltään taholta ei esitetty käännösehdotuksen hylkäämistä ja seurakuntien antamaksi koulukeskiarvoksi 4-10 asteikolla saatiin peräti 8,8! (s.100). Komitea oli näin seurakuntien mielestä selvinnyt urakastaan kiitettävin arvosanoin! Ei siis ihme, että uusi raamatunkäännösehdotus meni läpi kirkolliskokouksessa selkein luvuin "läpihuutojuttuna", 93-5 (s.139). "Mirja Ronning tunnustaakin eräässä lähteessä, että uusi käännös on “sujuvaa, nykyaikaista, kaunista ja runollista, mutta suhteessa heprealaiseen alkutekstiin “sietämättömän epätarkka. “Jo Jesajan 14 ensimmäisestä luvusta löytyi yli sata tällaista kohtaa. Toisessa yhteydessä hän sanoo, että se “ei sovi papeille ja sananjulistajille" (s.109). Risto Santalakin antoi käännösvaiheessa palautetta: "Lahden Joutjärven seurakunnan kirkkoherran ominaisuudessa lähetin hyvissä ajoin Tampereen hiippakunnan pääsihteeri Juha Junttilalle omat ehdotuksemme. Suuri olikin sitten ihmetykseni, että yhtäkään tekemäämme ehdotusta ei ollut huomioitu synodaalikokouksen käsittelylistassa - ja kaikki ehdotuksemme koskivat vain karkeimpia käännöspoikkeamia. Kirkkolain ja sen hengen mukaisesti ne olisi pitänyt huomioida. Kun nousin kysymään syytä ehdotustemme poisjättämisestä, vastasi uutta käännöstä kokouksessa edustava tri Juha Pihkala, että ne on “annettu suoraan käännöskomitealle. Näin papistomme ei voinut ottaa niihin kantaa. Minun tulee tunnustaa, että koin tämän koko 40 vuotta kestäneen pappispalveluni pahimpana loukkauksena. En ollut ajatellut missään vaiheessa, että olisin tahtonut osallistua itse käännöstyöhön - lähetyskentän tehtävät estivät sen jo sinänsä. Nyt tämä tietoinen ratkaisu kirkon virassa olevan papin esitysoikeuden rajoittamisesta osoitti tahdittomuutta” (s.135).

Loppupäätelmä

Rovasti Risto Santalan kirjasta jää vaikutelma, että uusi raamatunkäännös on tehty pitkälti liberaaliteologian ehdoin. Liberaaliteologien esi-isä laski jo vuosituhansia sitten perustan tälle virtaukselle, kun hän sanoi: “Onko Jumala todellakin sanonut?” (1 Moos.3:1). On syytä todeta, että suomalainen liberaaliteologiaperhe sisältää paljon tutkijoita. Samalla on kuitenkin valittaen todettava, että “sukututkimus” on lyöty laimin! Herännäisjohtaja Paavo Ruotsalainen sanoi aikoinaan sanat, jotka hieman muunneltuina soveltuvat myöskin suoritetun raamatunkäännöstyön arviointiin: “Työ lipilaarit teitte saman selevän roamatusta kuin sika pottuhalameesta.” Vakavasti ottaen lienee paikallaan profeetta Jeremian sanat: “Katso, valheen työtä on tehnyt kirjanoppineiden valhekynä” (Jer.8:8).
Apostoli Pietari kirjoittaa (vanha käännös): “halatkaa niinkuin vastasyntyneet lapset sanan väärentämätöntä maitoa, että te sen kautta kasvaisitte pelastukseen” (1 Piet.2:2). Luettuaan Risto Santalan kirjan ei parhaalla tahdollakaan voi ajatella, että meillä uudessa käännöksessä on käsillä sanan väärentämätön maito. Seurakunnan paimenten ensisijainen vastuu liittyy puhtaaseen ja väärentämättömään Sanaan ja evankeliumiin. Kuinka tähän vastuuseen suhtautuvat paimenet, joiden seurakunnissa on uusi käännös käytössä???
Santalan mukaan “nykykäännös poikkeaa suuresti suurten kansainvälisten kielten ratkaisuista”. Tästä on helppo vetää johtopäätös, että Suomen kirkko uusine raamatunkäännöksineen on luopumuksen edelläkävijä koko maailmassa.
Jos Mirja Ronning ilmaisee käännösryhmänsä tavoitteen työryhmän nimessä “Raamattu kansalle”, Sollamon ja kumppaneiden puuhastelulle voisi antaa nimen “Raamattu kansalta”. Santalan ansioksi on luettava, että hän kirjassaan “Suudelma hunnun läpi” säälimättä tuo ilmi liberaaliteologian harhat sen pyrkiessä tähän katalaan päämääräänsä. Väärennetty Raamattu ei ole Raamattu lainkaan, samoin kuin väärennetty evankeliumi ei ole lainkaan evankeliumia!
Uuden käännöksen pyrkimys riistää kansaltamme Jumalan oikea ja puhdas sana liittyy profeetta Aamoksen ennustukseen: “Katso, päivät tulevat, sanoo Herra, Herra, jolloin minä lähetän nälän maahan: en leivän nälkää enkä veden janoa, vaan Herran sanojen kuulemisen nälän. Silloin he hoippuvat merestä mereen, pohjoisesta itään; he samoavat etsien Herran sanaa, mutta eivät löydä” (Aam.8:11-12, v.1938 käänn.).
Loppukaneetiksi Santala kirjoittaa: “Ekumenian, lähetystyön ja opetustoimen kannalta v.1992 raamatunkäännöstä ei voine suositella” (s.151).

Väinö Hotti
Valoa ristiltä 1/1999

Lähde: http://missiosavo.net/Kotisivu/jutut/santala.html[/details]


#18

BIBLIAN KÄYTTÖ

Rukoilevaiset käyttävät yhä edelleen yhdessä esim. lestadiolaisten kanssa vanhaa kirkkoraamattua eli Bibliaa. Vanhahtavasta kieliasustaan huolimatta sen käytölle niin vanhan käsikirjan jumalanpalveluksissa kuin myös yksityisessä hartauselämässä löytyy hyvät perusteet. Seuraavassa niistä mielestäni tärkeimpiä:

[details=Yhteenveto]Poimin myös tuosta rukoilevaisten linkistä suoran lainauksen eli siis millä he perustelevat Biblian käyttöä. Minusta käännös on liian vanhaa suomea, mutta miksei sitä silti voisi vaikka Uuden Testamentin kerran lukuista läpi.

BIBLIAN KÄYTTÖ

Rukoilevaiset käyttävät yhä edelleen yhdessä esim. lestadiolaisten kanssa vanhaa kirkkoraamattua eli Bibliaa. Vanhahtavasta kieliasustaan huolimatta sen käytölle niin vanhan käsikirjan jumalanpalveluksissa kuin myös yksityisessä hartauselämässä löytyy hyvät perusteet. Seuraavassa niistä mielestäni tärkeimpiä:

  1. Biblia ei käännösratkaisuissaan seuraa “liberaaliteologien” eksytyksiä, jotka ovat vaikuttaneet myöhempiin käännöksiin entistä enemmän. Vanha käännös pohjautuu pitkälti Martti Lutherin saksannokseen, jonka hän valmisti raskaan ristin alla Pyhää Henkeä avuksi huutaen tarkkaan alkukieliä tutkien. Kirkon lähtökohtana Raamattua käännettäessä kuuluisi näin aina ollakin.
  1. Edelleen Biblia sisältää uskonpuhdistajan esipuheet Raamatun teksteihin. Niissä hän kokeneena opettajana ohjaa kunkin kirjan oikeaan ymmärtämiseen. Samaa tarkoitusta palvelevat Biblian monet rekisterit, jotka johdattavat syvälle kristillisen opin käsittämiseen. Niiden avulla kristinopin tuntemus on säilynyt vahvana. Verrattuna useiden uusimpien käännösten loppuun mahdollisesti liitettyihin asiahakemistoihin ero on huomattava.
  1. Lisäksi Biblia auttaa lukijaansa elävän uskon ymmärtämiseen eri lukujen selkeillä päällekirjoituksilla. Varsinkin Vanhassa Testamentissa ne hakevat vertaansa. Niissä korostuu läpikotaisin Vanhan Testamentin kristologinen tulkinta. Mooseksen kirjoissa, Psalmeissa ja profeetoissa puhuu Kristus! Hänen kirkkonsa on lukenut Raamattua aina näin. Se tapa periytyy häneltä itseltään, joka kerran selitti kirjoitukset opetuslapsillensa ja avasi heidän silmänsä lukemaan hänen kärsimyksensä ja ylösnousemuksensa suoraan Vanhasta Testamentista. Mikään toinen käännös ei tässä suhteessa ole lähellekään samanvertainen. Jo vuosien 33/38 käännöksessä Vanhan ja Uuden Testamentin välinen yhteys hämärtyi huomattavasti. Vuoden 92 käännöksessä se suorastaan murtui. Voisimme verrata näitä eri käännöksiä siten, että Biblia on kirkas peili, 33/38 käännös himmeä peili ja 92 käännös särkynyt peili.

Mielestäni Bibliassa on siten ainoalla oikealla tavalla ratkaistu aikaamme jäytävä raamattukriisi, joka on jatkunut itse asiassa jo valistuksen järkeisoppineisuudesta saakka. Kristus on Raamatun keskus. Siksi hänen on päästävä puhumaan sanansa kautta meille, ei ainoastaan Uudessa vaan myös Vanhassa Testamentissa. Vasta sitten Jumalan Sana tulee meille siksi, mitä se itsessänsä on, nimittäin Jumalan Sanaa. Tämän kalliin perinnön vaalimisessa ei riitä pelkkä kirjasta kiinni pitäminen. Se täytyy myös avata ja lukea. Muuten vanha sana tulee meille vain kuolleeksi kirjaimeksi, jonka säilytämme jälkipolville hiljaista hautaamista varten. Omasta kokemuksestani viranhoitoni perusteella tiedän tosin, että monet eivät enää ymmärrä vanhahtavaa suomea eivätkä he siksi sitä myöskään innostu paljoa lukemaan. Tämän valitettavan asiantilan pyydän saada jättää meille kaikille esirukouksen aiheeksi.

lähde: http://www.rukoilevaisuus.com/vkjp.php#41[/details]


#19

Noin pitkät lainaukset olisi hyvä laittaa spoilerin alle. Auttaisi erityisesti kännykällä lukijoita jotka joutuvat selaamaan pitkästi ennenkuin pääsevät seuraavaan viestiin jos eivät halua tuota kokonaisuutta lukea.


#20

Selkeä tapa kuvata rehtiä Helsingin yliopiston ääntämystä ilman erikoismerkkien kanssa nysväämistä.
:yum: