Tässä on hyvää ja syvällistä pohdintaa. Mitään suoranaista vastausta se ei anna kysymykseen, mutta mielestäni hahmottaa hyvin tilanteen ja osuu asian ytimeen. Kysymys siis kuului “Voiko lähetystyötä vieroksuvaan kirkkoon enää kuulua?” Tämä kysymys jäi vahingossa minulta pois itse tekstistä, joka oli tekstin otsikkona.
Yhteenveto
Kiista lähetystyön perusteista ja luterilaisen kirkkomme suhteesta Inkerin kirkkoon käy tällä hetkellä kuumana. Moni miettii nyt, onko kirkon johdon penseä suhtautuminen lähialueiden lähetystyöhön ja vakiintuneiden lähetysjärjestöjen uhkaaminen viimeinen merkki siitä, että kirkosta olisi erottava. Teologinen jännite ei kuitenkaan kulje “virallisen” kirkon ja järjestöjen välillä, vaikka kirkon eliitti haluaa asetelman toki esittää tällaisena. Se kulkee teologisen liberalismin ja tunnustuksellisen luterilaisuuden välillä. Siksi myös reagointia tulee harkita tarkoin.
Luterilaisia kirkkoja on kyllä hajonnut monien ajankohtaisten syiden takia. Yhdysvaltojen ELCA, joka teologisen historiansa puolesta muistuttaa paljon omaa kansankirkollista laitostamme Suomessa, hajosi niin sanotun homokysymyksen takia. Se hajosi itse asiassa syistä, jotka jo ovat todellisuutta omassa kirkossamme – mutta täällä ilman suuria vaikutuksia. Kirkko jakautui osiin ja sadat itsenäiset seurakunnat erosivat siitä. Monet lähteneistä muodostivat oman luterilaisen kirkon, NALC. Norjassa ongelmana oli niin ikään sama aihe. Sielläkin suuret herätysliikejärjestöt ovat pohjoismaiseen tapaan lähetysjärjestöjä. Monet niiden työtekijöistä erosivat kirkosta, mutta suuri osa kymmenistä tuhansista jäsenistä ei. Vahvojen lähetysjärjestöjen suhde viralliseen kirkkoon on siten jossain määrin epävarma. Tosin niiden itsenäisyyden astekin on siellä suurempi.
Ruotsin tilanne on erilainen. Siellä vuonna 2001 Svenska kyrkans mission ja kehitysyhteistyöjärjestö Lutherhjälpen yhdistettiin kirkkohallituksen alaiseksi “kansainvälisen työn yksiköksi”, jota kutsutaan keskustelussa “kirkkolähetykseksi”. Aluksi tähän elimeen liitettiin muutkin perinteiset herätysliiketaustaiset lähetysjärjestöt. Ruotsin kirkkolähetys lopetti varsin nopeasti evankelioivan lähestystyön eikä sillä ollut yhtään lähettiä seurakuntatyössä. Suuren julistajan Roseniuksen perintöä jatkavan herätysliikkeen, Evangeliska fosterlandstiftelsenin (EFS) johto turhautui tilanteeseen ja EFS onkin sittemmin aloittanut uudelleen itsenäisen lähetystyön.
Vanhoissa luterilaisissa kirkoissa irtautuminen kääntymiseen ja pelastumiseen tähtäävän lähetystyön työnäystä on todellinen uhka. Suomessa nyt syntynyt tilanne on samalla valtapolitiikkaa, jota käydään samaan tapaan kuin Ruotsissa. Perinteisiä lähetysjärjestöjä halutaan suitsia ja niiden toimintaa ohjailla kirkon johdon toiveiden mukaan. Meilläkin esitettiin taannoin yhden kirkkolähetyksen mallia, mutta ehdotus kaatui kirkko poliittisiin jännitteisiin. Nyt valtapeli on jälleen noussut esiin. Ja juuri siitä syystä seurakuntaväki on varpaillaan: kysymys lähetystyöstä on kristinuskon sydämenasia.
1. Paavalin opetus seurakunnasta
Moni tärkeäkin teologinen aihe unohtuu vuosien varrella. Siksi asia on kerrattava alusta lähtien. Mitä Raamattu sanoo “kirkosta” eli sen omaa terminologiaa käyttäen “seurakunnasta”? Paavalin käsitys kristillisestä seurakunnasta (ekklēsia) perustuu ensinnäkin Vanhan testamentin opetukseen Jumalan valitusta kansasta ja todellisesta Israelista. Seurakunta merkitsee hänelle osallisuutta Jumalaan. Siksi keskeisenä seurakunnan kuvana on temppeli, jossa Pyhä Henki asuu.
Paavalille seurakunta on Jumalan valittu kansa. Lankeemuksen maailmassa Jumala on armosta koonnut itselleen kansaa, joka elää uskosta (Room. 4). Kansaan kuulumisella ei kuitenkaan koskaan ole ollut pelkästään etnistä perustetta: Room. 9:7: “eivätkä kaikki Abrahamin jälkeläiset ole oikeita Abrahamin lapsia. Onhan sanottu: ‘Vain Iisakin jälkeläisiä sanotaan sinun lapsiksesi’.” Paavalin termi “siemen” vetoaa Abrahamin ”siemenen” saamaan lupaukseen eli armolupaukseen. Siksi vain lupauksen lapset ovat oikeita valitun kansan jäseniä: (9:8). “Tämä tarkoittaa, etteivät Jumalan lapsia ole luonnolliset jälkeläiset vaan että jälkeläisiksi luetaan lupauksen voimasta syntyneet lapset.“ Israelin lapseus (9:4) toteutuu siten vain armon perusteella.
Samaan lupaukseen voidaan Paavalin mukaan luottaa myös hänen aikanaan (Room. 11:5): “Samoin on nykyisenäkin aikana olemassa jäännös, jonka Jumala on armossaan valinnut.”Vaikka kaikki israelilaiset eivät tunnista Jumalan Poikaa, Israel ei katoa. Jumala jättää jäännöksen, joka pelastuu ja vie valtakunnan sanomaa eteenpäin. Jeesukseen uskovat juutalaiset kuuluvat tähän jäännökseen. Kaikki ovat syntisiä, mutta kuka tahansa voi huutaa avukseen Herran nimeä.
Lisäksi Paavali käyttää termiä “tosi Israel” (9:6): “Jumalan sana ei ole voinut raueta tyhjiin. Eivät kaikki israelilaiset kuulu tosi Israeliin”. Jumalan lupauksissa ei ole tapahtunut minkäänlaista muutosta. Jumalan pelastava vanhurskaus koskee myös Israelia jatkuvasti. Mutta yhdestä asiasta hän on varma: Kristuksen ulkopuolella ei ole Israelia. Siksi on vain yksi puu (11:17): “Jos jalosta oliivipuusta on katkaistu oksia ja jos sinut, joka olet peräisin villistä oliivipuusta, on oksastettu oikeiden oksien joukkoon niin että olet päässyt osalliseksi puun juurinesteestä.”
Jeremian ennustuksessa ”lehtevästä oliivipuusta” sanottiin: ”Silloin Herra sytyttää puun tuleen, ja sen lehvät tuhoutuvat.” Näin myös Paavali opetti. Jumala on karsinut oliivipuutaan. Siitä on jäljellä vain ranka. Tähän rankaan oksastetaan uusia oksia, jotka eivät ole puutarhan puista. Ne on otettu villistä oliivipuusta, metsän keskeltä. Pakanat liitetään oikeaan Israeliin. On vain yksi Jumalan kansa ja yksi aito oliivipuu. Kaikki Kristukseen uskovat ovat sen oksia.
Paavalin mukaan “kirkko” on pelastuksen yhteisö, jossa Jumalan lupaukset toteutuvat.
***
Toiseksi Paavali puhuu seurakunnan jäsenyydestä keskittymällä sydämen uskoon (Room. 2:29): “Oikea juutalainen on se, joka on juutalainen sisimmässään, ja oikea ympärileikkaus on sydämen ympärileikkaus, jota ei saa aikaan laki, vaan Henki.” Ja Mooses: ”Ympärileikatkaa siis sydämenne – taipukaa kuuliaisiksi Herralle älkääkä enää niskoitelko.” (5. Moos. 10:16). Tämän toteuttaa usko Kristukseen: “Sillä te olette kaikki uskon kautta Jumalan lapsia Kristuksessa Jeesuksessa. Sillä kaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet… niin te siis olette Aabrahamin siementä, perillisiä lupauksen mukaan.” (Gal. 3: 26-29).
Paavalin mukaan “tosi kirkon” jäsenyyttä ei takaa ympärileikkaus (tai nykytilanteessa kansankirkossa esimerkiksi pelkkä kaste) vaan kaste ja usko.
***
Keskeisin kuva seurakunnasta on temppeli, jossa Pyhä Henki asuu. Temppeli on yhteisö. Se on käsitteenä kollektiivinen. Uusi “rakennus” muodostuu ihmisistä, elävistä kivistä. Hänen mukaansa uskova ekklēsia on Jumalan huone, ja kristityt ovat tämän temppelin pyhä papisto. Paavali puhuu vuorotellen sekä yksittäisestä uskovasta että koko seurakunnasta Pyhän Hengen temppelinä.
Paavalin retoriikka perustuu monin tavoin temppelin rakentamisen ja uuden temppelin pyhyyden teemoihin. Hän katsoo ensinnäkin olevansa “taitava rakentaja”, joka laskee perustuksen uutta temppeliä varten. “Perustus on jo laskettu, ja se on Jeesus Kristus.” (1. Kor. 3:11). Tämän jälkeen hän käyttää metaforaa pareneesiin: kunkin rakentaman hengellisen rakennuksen arvo mitataan tuomiopäivänä, kun tuli koettelee, “millainen itse kunkin aikaansaannos on” (j. 13). Seurakunta itse on Paavalille eskatologinen temppeli. Siksi sen pyhyyttä ei kukaan saa turmella. “Ettekö tiedä, että te olette Jumalan temppeli, ja että Jumalan Henki asuu teissä? Jos joku turmelee Jumalan temppelin, Jumala saattaa turmioon hänet. Jumalan temppeli on pyhä, ja tämä temppeli olette te. (1. Kor. 3:16-17). Syvimmässä merkityksessä “kirkko” (ja usko) merkitsee täyttä yhteyttä kolmiyhteiseen Jumalaan. Myös kristityn ruumis on Pyhän Hengen temppeli: “Ettekö tiedä, että teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli? Tämän Hengen on Jumala antanut asumaan teissä.” (1. Kor. 6:19). Uskosta osalliset Jeesuksen seuraajat ovat nyt se paikka, jossa Jumalan kirkkaus (shekinah) asuu. Jumalan Henki ei palannut Jerusalemin temppeliin, vaan ihmisten muodostamaan temppeliin.
Lisäksi seurakunta on apostolin mukaan Kristuksen ruumis, jossa uskovat ovat sen jäseniä. Vertauskuva on elävä ja vahvasti Kristus-keskeinen. “Niin kuin meillä jokaisella on yksi ruumis ja siinä monta jäsentä, joilla on eri tehtävänsä, samoin me kaikki olemme Kristuksessa yksi ruumis mutta olemme kukin toistemme jäseniä” (Room. 12).
Näiden kohtien perusteella voidaan todeta, että Raamatusta Lutheriin kulkee yhtenäinen linjaus siitä, että “tosi kirkko” on aina myös jotain muuta kuin pelkkä ihmisten ylläpitämä organisaatio. Siksi dogmaattiseen kirkkokäsitykseen kuuluu aina kaksi tekijää: uskovien yhteisö ja ulkonainen rakenne. Näkyvät organisaatiot toimivat näiden kahden välisessä jännitteessä. Ja siksi on käytännössä melko vaikeata tehdä ratkaisuja tilanteissa, joissa organisaation koetaan tehneen “tosi kirkon” kannalta vahingollisia ratkaisuja. Silloin pohditaan, voiko tosi kirkoa vielä edistää ko. rakenteissa.
Paavalin mukaan uskova on jo osa temppeliä, ei välimiesten toiminnan kohde. Siksi“kirkossa” olennaisinta on syntisen yhteys ja osallisuus Jumalaan – ei organisaatio.
2. Kirkkokäsityksemme lähtökohtia
Lyhytkin katsaus uskonpuhdistajien kirjoittamiin Tunnustuskirjoihin osoittaa, että tulkinta kiinnittyy apostolien perintöön. Keskeinen lähtökohta kirkkokäsityksen jäsentämiseen on Augustanan seitsemäs artikla.
”Edelleen seurakuntamme opettavat, että yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti. Kirkko on pyhien yhteisö (congregatio sanctorum), jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan (recte administrantur sacramenta). Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset. Paavali näet sanoo: ”Yksi usko, yksi kaste, yksi Jumala, joka on kaikkien Isä” jne.” (VII, Kirkko)
Pykälässä 8 tarkoitettu “pyhien yhteisö (congregatio sanctorum)” on hengellinen yhteisö, ei paikallinen instituutio. Siksi kirjoittaja sanoo, että inhimillisten tapojen ja perinteiden ei tarvitse olla kaikkialla samanlaiset. Käsitykseen kirkon ykseydestä riitää siis “yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta”. Evankeliumi täytyy julistaa puhtaasti ja sakramentit tulee jakaa “oikein”. Muuten Kristus ei voi palvella niitä ihmisiä, jotka ovat saarnan kuulijoita ja vaikkapa ehtoollisen nauttijoita. Kirkko toteutuu siis vain silloin, kun Kristus on läsnä sanassa ja sakramenteissa.
Pohdintaa vie eteenpäin edellistä kohtaa vastaava Puolustuksen artikla 7 (ja 8).
”Me näet myönnämme, että teeskentelijät ja jumalattomat tämän elämän aikana elävät seurakuntaan sekoittuneina ja ovat sen jäseniä sikäli, että heillä on ulkonainen yhteys kirkon merkkeihin: sanaan, tunnustukseen ja sakramentteihin, paitsi jos heidät on seurakunnan yhteydestä erotettu. Eivät sakramentit liioin menetä tehoaan sen johdosta, että niitä hoitavat jumalattomat. Päin vastoin, me emme menettele väärin, jos käytämme hyväksemme sakramentteja, joita jumalattomat hoitavat. Paavalikin ennustaa niin käyvän, että Antikristus istuu Jumalan temppelissä, toisin sanoen pitää valtaa kirkossa ja hoitaa sen virkoja. Kirkkopa näet ei ole sellainen yhteisö, joka vain rakentuu ulkonaisten tekijöiden ja menojen varaan, kuten muut yhteisöt, vaan se on ensisijaisesti uskon ja Pyhän Hengen yhteys sydämissä. Sillä on kuitenkin ulkonaiset merkkinsä, joista se voidaan tuntea: puhdas evankeliumin oppi ja Kristuksen evankeliumin mukainen sakramenttien hoitaminen. ” (VII, 3-5)
Katolisessa teologiassa kirkon ykseyden takeena on yksinomaan se, että paavin katsotaan olevan Kristuksen sijainen. Tätä vastaan uskonpuhdistus nousi. Siksi kirkon “todelliseen ykseyteen” riittää “yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta”. Paavia ei tarvita.
Luterilaisen kirkon sisällä myöhemmin etsittävä kirkollinen yhteys on näitä paljon laajempi kokonaisuus. Silloin kysytään, millä ehdoilla voimme säilyttää keskinäisen yhteyden instituution sisällä tilanteessa, jossa yhteys on teologisista ja aatteellisista syistä katkennut. Aihe kuuluu nykyään – ikävä kyllä – kentälle, jossa luterilainen tunnustuksellinen perintö joutuu kohtaamaan esimerkiksi liberalisoituneen historiallis-kriittisen eksegetiikan, politisoituneen vasemmistolaisen sosiaalisen evankeliumin liikkeen ja postmodernin identiteettipolitiikan – feminismistä, ekoteologiasta, voimaannuttamisesta ja uskontopluralismista puhumattakaan.
***
Jo Apologian alussa nostetaan siten esille tärkeä jaotus ulkonaisten tekijöiden ja Pyhän Hengen yhteyden välillä. Eron johdosta Apologiassa joudutaan tietysti määrittelemään historiassa toteutuvaa kirkkoa tarkemmin. Ote on nykylukijan näkökulmasta inhorealistinen.
”Kirkossa itsessään on ääretön määrä jumalattomia ihmisiä, jotka sortavat sitä. Näissä oloissa emme saa menettää toivoamme, vaan meidän on tiedettävä, että kirkko tulee kaikesta huolimatta säilymään. Samoin meidän on tiedettävä, että kirkko tulee jumalattomien suuresta lukumäärästä huolimatta yhtä kaikki pysymään voimassa ja että Kristus täyttää kirkolle antamansa lupaukset: antaa synnit anteeksi, kuulee rukoukset ja lahjoittaa Pyhän Hengen. Kaikki nämä lohdulliset asiat esittää mainittu uskontunnustuksen kohta [s.o ”pyhien yhteys”].”
Perusteena on uskontunnustus, jonka avulla oikeata oppia on tarkasteltava. Juuri uskontunnustuksen perusteella uskonpuhdistajat tekevät eron ulkonaisen laitoksen ja Kristuksen kirkon välille. Terminologia voi sekoittaa: puhe “katolisesta” käännetään meillä “pyhän yhteisen seurakunnan”.
“Edelleen siinä sanotaan kirkkoa katoliseksi, jottemme käsittäisi sitä tiettyjen kansakuntien ulkonaiseksi laitokseksi, vaan pikemminkin siten, että se sulkee piiriinsä kaikkalle maailmaan hajaantuneet ihmiset, jotka ovat yhtä mieltä evankeliumista, joilla on sama Kristus, sama Pyhä henki ja samat sakramentit, huolimatta siitä, ovatko heidän inhimilliset perinnäissääntönsä samanlaiset vai erilaiset. Erääseen dekreettiin liittyvässä selityksessä sanotaan, että kirkko, sanan laajemmassa mielessä, käsittää sekä hyvät että pahat, edelleen että pahat kuuluvat kirkkoon vain nimellisesti (nomine), eivät todellisesti (non re), kun sen sijaan hyvät kuuluvat siihen sekä todellisesti että nimellisesti (vero re et nomine).” (VII, 9-11)
***
Tämän kaltaista erottelua Tunnustuskirjoissa selvitellään sitten sivukaupalla. Apologiassa seurataan ensinnäkin kirkkoisä Augustinuksen opetusta, jonka mukaan seurakunta on corpus permixtum, pyhistä ja syntisistä koostuva yhteisö. Augustinus vastusti donatolaisia, joiden mukaan arvottomien viranhaltijoiden toimitukset eivät ole päteviä. Apologia jatkaa samalla linjalla ja toteaa, että kyseistä johtopäätöstä ei tule tehdä. Ero on hengellinen.
”Jos kirkko, joka todella on Kristuksen valtakunta, on jotakin aivan muuta kuin Perkeleen valtakunta, tästä seuraa välttämättä, että jumalattomat eivät ole kirkko, koska he ovat Perkeleen valtakunnassa. Tosin he kyllä tässä elämässä, kun Kristuksen valtakunta ei vielä ole tullut ilmi, ovat kirkkoon sekoittuneina ja hoitavat kirkon virkoja.” (VII, 17)
Seuraavaksi kohtaamme suorastaan hämmentävän ohjeen. Apologian mukaan emme saa loukkaantua ”virkaa hoitavien kelvottomuuteen”.
”Siksi me Raamatun mukaisesti käsitämme asian niin, että kirkko sanan varsinaisessa merkityksessä on niiden pyhien yhteisö, jotka todella uskovat Kristuksen evankeliumin ja joilla on Pyhä Henki. Yhtä kaikki me kuitenkin tunnustamme, että heihin on tässä elämässä sekoittuneina monia teeskentelijöitä ja jumalattomia, joita heihin yhdistävät ulkonaiset merkit. He ovat kirkon jäseniä ulkonaisten merkkien puolesta, ja sen nojalla he hoitavat kirkon virkoja. Myöskään eivät sakramentit menetä vaikutustaan sen tähden, että arvottomat niitä hoitavat, koska he kirkon kutsun perusteella edustavat Kristuksen persoonaa. Omaa persoonaansa he eivät edusta, niin kuin Kristus todistaa: ”Joka kuulee teitä, se kuulee minua.” Kun he saarnaavat Kristuksen sanaa ja toimittavat sakramentteja, he tekevät sen Kristuksen puolesta ja hänen sijassaan. Näin opettaa meitä tuo mainittu Kristuksen sana, jotta emme loukkaantuisi virkaa hoitavien kelvottomuuteen.” (VII, 28)
Jossain meneem kuitenkin raja. Se raja on väärä opetus. Jos sitä esiintyy, syntyy uusi kahtiajako.
”Kahdeksannen uskonkohdan on vastapuolemme hyväksynyt sellaisenaan. Siinä me tunnustamme, että teeskentelijöitä ja jumalattomia on kirkkoon sekoittuneina ja että sakramenteilla on tehonsa, vaikka jumalattomat papit niitä hoitaisivat, koska nämä toimivat Kristuksen sijassa eivätkä edusta itseään, tämän sanan mukaisesti: ”Joka kuulee teitä, se kuulee minua.” Väärät opettajat sen sijaan on hylättävä, koska he eivät enää toimi Kristuksen sijaisina, vaan ovat antikristuksia. Kristuskin sanoo: ”Kavahtakaa vääriä profeettoja.” Ja Paavali sanoo: ”Jos joku julistaa toista evankeliumia, hän olkoon kirottu.” (VII ja VIII, 47-48)
***
Augustanan tarkastelusta nousee ainakin kolme merkittävää teemaa. Ensinnäkin siinä herätetään kysymys todellisen kirkon (Kristuksen ruumiin) olemuksesta. Kaikki kastetut ulkonaisen kirkon jäsenet eivät ole todellisen kirkon jäseniä. Heti kun tällainen jako tehdään, syntyy ns. laitoskirkon problematiikka. Ihmiset ovat jäseniä ulkonaisessa organisaatiossa ja papit saavat vihkimyksensä ja virkamääräyksensä siltä. Todellinen kirkko (in re) on jotain muuta – muuten eroa ei tarvitsisi tehdä.
Toinen kysymys koskee ”jumalattomien pappien” ongelmaa. Koska seurakunta oli corpus permixtum, kirkon tuntomerkkien toteutumisen ei ajateltu olevan sidoksissa papin suhteeseen todelliseen kirkkoon. Sakramentin pätevyys tai viran pätevyys ei ollut sidoksissa papin sieluntilaan.
Kolmanneksi Apologia herättää kysymyksen yhteistyöstä. Sen osalta teksti on jännitteinen. Toisaalta siinä pidetään mahdollisena yhteistyötä jumalattomien pappien kanssa. Sakramenttien hoidossa ei nähdä ongelmia. Toisaalta artiklan loppupuolella hylätään kuitenkin ”väärät opettajat”. Mitkä asiat tekevät opettajan vääräksi? Millä jyrkkyydellä missäkin tapauksessa pesäero tulisi tehdä?
3. Kirkon tuntomerkeistä
Voiko todellista pelastavaa kirkkoa tai seurakuntaa sitten ensinkään tunnistaa? Ovatko hyvä ja huono teologia aina vain pelkkää sekasotkua? Mitä tuo kaikki tarkoittaa käytännössä? Tunnustus puhuu kirkon tuntomerkeistä. Niitä ovat Sana ja sakramentit. Näin voitaisiin puhua esimerkiksi kolmesta tuntomerkistä, mutta tämäkin määritelmä on avoin tulkinnoille ja se voidaan kokea rajoittavana. Tosin usein viitataan Lutherin seitsemään tuntomerkkiin (Konsiileista ja kirkoista, 1539) ja osalla suomalaisista konservatiivisista tunnustuksellisista teologeista lista onkin aika pitkä.
Sanasta ja sakramenteista Luther kirjoittaa: ”Missä näet sellaisen merkin, siellä tiedät varmasti kristillisen kirkon eli pyhän kristillisen kansan olevan…” Merkki on näkyvä ja todellinen. Se antaa varmuuden siitä, että evankeliumi on löydettävissä eikä se ole salattu tai piilossa.
Muita merkkejä ovat avaimet (rippi), virat (”Sillä kirkko ei voi olla ilman sellaisia piispoja, saarnaajia, pappeja. Ja jälleen eivät myöskään he voi olla ilman kirkkoa, vaan niiden tulee olla toinen toisensa luona.”), rukous ja pyhä risti (vaino). Näiden tuntomerkkien välillä on ajateltu olevan tietty suhde. Sana ja sakramentit ovat muista johtamattomia, normin antavia merkkejä. Jälkimmäiset saavat arvonsa niistä (näin Mannermaa, Kristillisen opin vaiheet, 116).
Vaikka evankeliumi on näkyvä, itse kirkko on salattu. Luther puhuu näkymättömän seurakunnan tuntomerkeistä. Juuri niiden perusteella voimme tietää, mistä ”kirkko ja taivaan valtakunnan salaisuus ovat löydettävissä”. Pyhä seurakunta on kuitenkin Lutherin mukaan näkymätön. Siksi meidän täytyy ”uskoa yksin Sanan tuntomerkistä, että kirkko on olemassa” (WA VII).
Näkymätön ja näkyvä ovat sisäkkäin, eivät erossa toisistaan. Kirkko on vain uskolle havaittavissa olevaa todellisuutta. Näkymätön kirkko ei sulje pois näkyvää kirkkoa, vaan edellyttää sen. Varsinainen kirkko on ulkonaisessa kirkossa, mutta vain uskolle ilmeinen. Siksi voidaankin ajatella, että kirkon tuntomerkit osoittavat ulkonaisessa kirkossa (uskolle), missä tosi kirkko on.
4. Uskonyhteisö ja sosiologinen yhteisö
Lakitieteen tohtori, professori Pekka Leino muistuttaa, että kirkko on sekä uskonyhteisö, että sosiologinen yhteisö. Kirkon itseymmärrykseen kuuluvat nämä molemmat puolet erottamattomasti.
Tunnustuskirjat viittaavat tähän kaksinaisuuteen siten, että “tosi kirkko” Kristuksen ruumiina on aina jotain muuta kuin se jäsenten muodostama instituutio, jota hallitaan kirkkolailla ja kirkkojärjestyksellä.
Käytännössä se tarkoittaa, että myös kirkon hallinta tapahtuu kahdella aivan eri tavalla. Hengellisessä mielessä “tosi kirkkoa” eli uskonyhteisöä pidetään yllä ja hallitaan evankeliumilla ja saarnaviralla. Tähän liittyy evankeliumin julistaminen “puhtaasti” ja sakramenttien jakaminen “oikein”. Instituutiota hallitaan kuitenkin virkahierarkialla, lakipykälillä ja piispallisella kaitsennalla.
Tunnustuskirjojen kirkkopykälästä löytyy edelleen kohta, joka ainakin löyhästi selittää samaa asiaa. Kirkkoa ei saa mieltää ulkonaiseksi laitokseksi, vaikka sosiologista todellisuutta ei voi väistää. Kun kirkko määritellään “tosi kirkon” näkökulmasta, laitoskirkon määritelmästä tulee melko radikaali. Kirkko ulkonaisena laitoksena ei ole erehtymätön. Sen sijaan kirkossa toimii jumalattomia ihmisiä. Tästä syystä kirkossa tulee säilyttää erityinen varovaisuus ja valvoa, että Raamatun ja opin mukainen elämä säilyy siinä. Jumalattomuus ei kuulu kirkolliseen yhteyteen.
Tämä ei siten tarkoita, että kirkon määrittelyyn tai kirkollisen yhteyden arvioimiseen riittäisi pelkkä Apostolinen tunnustus tai oletus pääsiäisen evankeliumista. Sen sijaan kirkolliseen yhteyteen luterilaisessa kirkossa vaaditaan koko luterilainen raamatuntulkinta. Tämä edellyttää luterilaisittain ymmärrettyä opinkokonaisuutta. Kirkollinen yhteys merkitsee luterilaisessa kirkossa Tunnustuskirjojen teologian luomaa yhteyttä. Ihmiskäsityksen ja moraalin osalta se tarkoittaa edelleen sitä, että kirkolliseen yhteyteen vaaditaan yhteinen käsitys oikeasta ja väärästä, siinä missä synnistä ja sovituksestakin.
Mainitut kaksi kokonaisuutta voivat mennä sekaisin monella tavalla, jos jompaa kumpaa laitaa painotetaan liikaa. Ensinnäkin on mahdollista, että joku haluaisi määritellä kirkon pelkästään “tosi kirkon” ja uskonyhteisön tavalla. Silloin Tunnustuskirjat jäävät keskustelusta sivuun, kuten yllä totesin. Yritys on houkutteleva, mutta se johtaa mahdottomuuksiin. Juuri tällä tavalla kaikki erilaiset ryhmät vapaista suunnista äärikarismaatikkoihin ovat yrittäneet määritellä kirkkoa. Lopputuloksena on hallitsematon spiritualismi. Kirkolla instituutiona tulee olla kirkkojärjestys, jossa kirkon oppi ja elämä sidotaan Raamattuun ja luterilaiseen tunnustukseen – kuten sen ensimmäisessä pykälässä on tietenkin satojen vuosien ajan tehtykin.
Toiseksi on vaarana määritellä kirkko pelkkänä ylhäältä johdettuna, hierarkisena instituutiona. Silloin kirkon sisäiset jännitteet, siis juuri sellaiset jännitteet, joista alussa puhuttiin, halutaan ratkaista hallinnollisin toimenpitein ja pakkorangaistuksin. Tämä ei ainoastaan synnytä vihaa ja syvennä juopaa, vaan myös sivuuttaa sen todellisuuden, jonka Raamattu ja tunnustus luovat kirkkoon.
5. Löytyykö ratkaisua?
Voiko kiistaa ratkaista? Voiko oppeja vieroksuvaan ja lähetystyötä kurittavaan kirkkoon enää kuulua? Monista käytännön syistä johtuen, kuten pappiskoulutuksen muutosten, demokratiakehityksen, tasa-arvokeskustelun ja identiteettipolitiikan tähden (tai joku voisi sanoa feminismin, arvotyhjiön ja postmodernin seksuaalisuuskäsityksen tähden – tai yhteiskuntaan sopeutumisen ja jälkikristillisen ideologian tähden) kiistat ovat edenneet niin pitkälle ja niin henkilökohtaisiin asioihin, että jokaisessa ratkaisumallissa joku loukkaantuu. Ja tarkoitan nyt syvempää ongelmaa kuin sitä propagandistista mielensä pahoittamista, jolla tällä hetkellä ohjaillaan some-keskustelua. Joku aina kokee oikeuksiaan poljetun ja jopa ihmisarvonsa tulleen kyseenalaistetuksi. Tämä koskee kaikkia osapuolia.
Tunnustuskirjojen mukaan kirkko on instituutiona aina corpus permixtum, sekalainen seurakunta. Onko siis mahdollista löytää sisäisesti ristiriitaiselle instituutiolle sääntöjä tai peliohjeita, joiden avulla erilaiset ryhmät voisivat toimia kirkon laajan katon alla? Se on tässä tilanteessa hyvin vaikeata.
Olemme jo todistaneet kirkon hajoamista. Virkaongelman takia syntynyt Lähetyshiippakunta muodostaan seurakuntaverkostoineen ja omine piispoineen itsenäisen kirkon, jonka jäsenkunnasta enää osa säilyttää kaksoisjäsenyyden vanhan kirkon kanssa. On yhdentekevää, väheksyvätkö jotkut ev.lut. kirkon eliitin edustajat kyseistä irtiottoa. Vahinko on jo tapahtunut. Koska kirkossa ei kyseisiä ongelmia osattu käsitellä asiallisesti eikä ratkaisua haettu tosissaan, kymmenet pastorit ja sadat seurakuntalaiset (käytännössä kaiketi tuhansia) ovat jättäneet ev.lut. kirkkomme. Hieman samanlainen irtiotto tapahtui, kun esikoislestadiolaisuus jakaantui ja erilleen lähtenyt ryhmä otti pari vuotta sitten sarkamenttien hoitamisen omiin käsiinsä. Kirkon jakautuminen on näkyvää.
Vaikka en tiedä kaikkiin ongelmiin ratkaisua, tiedän mitä sellaisen etsiminen edellyttää. Se edellyttää sellaista väljyyttä ja joustoa, jota kirkkohallitus, piispainkokous tai pappisliitto eivät ole tähän asti sallineet. Siis joustoa, jota piispat eivät tällä hetkellä osoita lähetysjärjestöjä tai Inkerissä Inkerin kirkon työhön vihittyjen pappien kohdalla. Kirkollinen yhteys on kyllä mahdollista määritellä Raamatun ja kirkon tunnustuksen avulla. Ja jos siihen on halua, muu toiminta tulee sen jälkeen järjestää sen ehdoilla. On tietenkin selvää, että mikäli tunnustuksellisia pastoreita vihitään suoraan omiin seurakuntiin tai järjestöihin, jotkut toiset loukkaantuvat. Ja mikäli sateenkaariseurakunnat toimivat näkemystensä mukaan, tunnustukselliset loukkaantuvat. Kysymys on siitä, sallitaanko tämä.
***
En ole aivan varma siitä, kuinka paljon tämän jälkeen tulisi sanoa siitä, miten mahdollisena pidän ongelmien ratkaisua Suomen ev.lut. kirkon piirissä. Aivan selvää on, että edes “sovitetun erilaisuuden” kirkossa kaikki eivät toimi kaikkien kanssa. Kaikki eivät hyväksy toistensa tehtäviä tai rooleja – kuten eivät tietenkään ole tähänkään mennessä hyväksyneet (ajatelkaapa vaikka vanhoillislestadiolaisia pastoreita). Kuitenkin näen tällä hetkellä, että muuta (väliaikaista) ratkaisua kirkon toimintaan ei varmaankaan löydy kuin sovittelu.
Historiasta tunnemme sekä hyviä että huonoja ratkaisuja. Kuten sanottu, Norjassa on soviteltu mahdollisimman kauan ja tilaa eri suunnille on annettu. Tanskassa erilaisten ryhmien on sallittu muodostaa omia seurakuntia. Englannissa anglikaanit hoitivat ongelmakohtia pitkään “lentävän piispan” avulla. Kirkko jousti, vaikka näkemykset taatusti kolahtivat ankarasti toisiaan vastaan. Yhdysvalloissa ELCA:ssa valittiin liberalismin tie ja kirkko jakautui kahtia. Skotlannin kirkossa perinteisesti ajattelevat ajettiin niin ahtaalle, että heille ei annettu toimintavapauksia edes tilanteessa, jossa 11% väestöstä kuului entiseen valtakirkkoon. Ruotsissa käyttöön on otettu pakkotoimet, ja tunnustukselliselta väeltä kaikki ovet on suljettu. Suomi on tällä hetkellä tällä uralla, vaikkakaan ei niin pitkällä. Tosin tämä lienee ainoa maa, jossa virkakiista on saatettu “maallisen” tuomioistuimen ratkaistavaksi ja pappia rangaistu. Tuon tapahtuman symboliarvo on suunnaton eikä tapaus lupaa hyvää.
Tällaiset näkökohdat huomioon ottaen olemme historiallisessa mielessä aivan viimeisten tilaisuuksien edessä. Kirkko tuskin tulee koskaan muuttumaan perinteiseen suuntaan. Ainoa mahdollisuus romahduksen pitkittämiseen on jännitteinen sopu pitkin hampain. Kirkon rivijäsenten identiteetti on joka tapauksessa jo nyt muuttunut ja yhtä hajanainen kuin yhtenäiskulttuurin jälkeinen yhteiskuntamme. Aatteellinen arvoliberalismi on etäännyttänyt kansan Raamatusta ja tunnustuksesta. Niinpä kirkosta eroaminen tulee ennen pitkää siirtämään kirkon vähemmistökirkoksi – kuten on jo tapahtunut pääkaupunkiseudulla.
Muutosta vauhdittaa kasteiden ja vihkimisten nopea väheneminen. Jumalanpalveluksiin osallistuminen on jo nyt niin alhaista promilleluokkaa, että siitä ei näissä yhteyksissä kannattaisi enää edes puhua. Kuten professori Arffman on julkista keskustelua kohahduttaneessa kannanotossaan jokin aika sitten todennut, luterilaisuus on Euroopassa joka tapauksessa väistyvä ilmiö. “Luterilaisuuden perintö on luterilaisissa maissa pitkälti hukattu jo kauan sitten,” hän sanoi taannoin esitelmässään. “Näyttää siltä, että reformaatiossa syntyneet protestanttiset kirkot kuolevat. Ne eivät pysy enää minkäänlaisena voimana.” Hän ennusti, että protestanttisille alueille jää enää “riitaisia vähemmistöjä”.
***
Mitä voisimme voittaa, jos ottaisimme kirkossa käyttöön aidon moniarvoisuuden? Voisimme ilmeisesti voittaa aikaa. Voisimme palvella niitä kirkon jäseniä, jotka vielä hakeutuvat Raamatun ja ehtoollisen äärelle – koska kirkko, joka halveksisi sakramentin äärelle hakeutuvaa jäsentään olisi kuollut. On kuitenkin vaikea uskoa muutokseen tai edes sovitteluun.
Ajattelen, että artikkelissa mainitut valtapiirit eivät luovu pyrkimyksistään, vaan kirkko tullaan tuhoamaan “totuuden ja oikeudenmukaisuuden” nimissä. Siksi Inkerin papit ovat kanarialintuja kirkon kaivoksessa. Ne nääntyvät ennen kuin seurakuntalaiset tai kirkon työntekijäkunta ymmärtävät, minkälaiset voimat kirkkoa ovat muuttamassa. Arffmania soveltaen, kirkolla ei ole enää voimaa hakea teologista itsenäisyyttä erilaisten valloittajien invaasion alla.
Pitäisikö kirkosta siis erota? Luterilaisittain vastaus on yksinkertainen. Jokaisen instituution sisällä voi toimia niin kauan, kuin se on käytännössä mahdollista. Jääminen edellyttää, että evankeliumia on mahdollista kuulla ja sitä on lupa julistaa. Vielä tämä on mahdollista. Elämme kuitenkin taitekohtaa. Monet tunnustukselliset teologit on ajettu ulos tehtävistään. Tuhannet uskovat ovat eronneet kirkosta. Nyt piispat uhkaavat järjestöjä kurinpitotoimilla ja virallisen lähetysjärjestön aseman lakkauttamisella. Rajakohdassa saattaa tapahtua lähes mitä tahansa.
Piispat kaiketi laskevat, että konservatiivien joukkoero luterilaisesta kirkosta on tilastollisesti mitätön asia tilanteessa, jossa kirkosta joka tapauksessa eroaa noin 50.000 jäsentä vuodessa eli puoli miljoonaa jäsentä kymmenessä vuodessa. Voi jopa olla, että kovalla uhkailulla esiin astumisen tavoitteena onkin muutaman tuhannen konservatiivin lähtö. Henkisellä ulos ajamisella saavutettaisiin kirkko-instituutiossa arvoliberaali linnarauha, eli linnoituksen sisällä rangaistaisiin samasta teosta kovemmin kuin muurien ulkopuolella. Sen turvin piispat voisivat yrittää pitää kirkosta vieraantuneita jäseniä pidempään muurien sisällä. Pitäisiköhän kirkon johtoa varoittaa samaan tapaan kuin konna varoitti arkkipiispan ahteriin tarttunutta agentti Johnny Englishiä (Mr. Bean) Westminsterin katedraalissa: “Don’t go there”. Esimerkiksi Setan väki ei ole tunnettu sitkeästä kirkkoon kuulumisesta. Kumotessaan kristillisen kertomuksen postmoderni arvoliberalismi haluaa kaataa myös kirkon. Siksi kirkon nykyisen eliitin kuvitelma siitä, että juuri kirkkoa vastustavan marginaalin ideologia kannattelisi tulevaisuuden kansankirkkoa, on haihattelua.
Dosentti Timo Eskola
