Kirkkokuntien erilaisista Raamatun kaanoneista


#1

Kiinnostaisi kovasti tietää, oliko aikoinaan ihan helppo juttu protestanttisuuden sisällä, se, että raamatun kaanonia muutettiin? Entä miten on mahdollista, että nykyajan yksin Raamattuun oppinsa perustavat eivät ole kiinnostuneita siitä, mitä kirjoja tähän Raamattuun Kirkon ensimmäisen 1500 vuoden aikaan kuului.


#2

Varsinaiseen historialliseen kysymykseen helppoudesta en osaa vastata, mutta asiaa kyllä käsiteltiin. Kysymys kaanonista ei ole ilmeisesti itsestäänselvä, jos lukee vaikka kirkkoisien tekstejä. Laaja esitys aiheesta luterilaisesta näkökulmasta on 1600-luvulla julkaistu (suomennettu 2000) Johannes Gerhardin Oppi Jumalan sanasta, jossa käydään keskustelua katolilaisia kirjoittajia vastaan. (Aloitin sen joskus, mutta jäi kyllä kesken.)


#3

Asia ei ole ihan noin yksinkertainen tuon asian suhteen, mitä siihen 1500 ensimmäisen vuoden ajan kuului. Asiaa on foorumeilla käsitelty melko paljon.


#4

Kuka muutti Raamatun kaanonia ja milloin? Minkälainen kaanon oli ennen sitä, ja kenen mukaan se oli sellainen?


#5

Ja minulta mitään kysymättä…? Ei kai sitä nyt ihan hiljan liene ainakaan meikäläisissä suuremmissa kirkoissa muutettu :wink:

Mistä moinen päätelmä?

Protestanttisen kaanonin ero katoliseen ja ortodoksiseen on itse asiassa suhde VT:n apokryfikirjojen arvoon, jotka protestanttisuudessa ovat kaanonin ulkopuolisia, mutta jotka Suomessakin oli tapana liittää Raamattuun vielä viime vuosisadan alkuvuosikymmenillä jokseenkin säännönmukaisesti. Viimeisin suomennos on vuodelta 2007 nimellä ”Vanhan testamentin apokryfikirjat”.

Uuden testamentin nykyisen kaanonin määritteli ensimmäisenä Athanasius vuonna 367, kaanon hyväksyttiin lopulta Karthagon kolmannessa kirkolliskokouksessa vuonna 397.

Itäinen kirkko kyseenalaisti Ilmestyskirjan ja läntinen kirkko vastaavasti epäröi Heprealaiskirjeen kanonisointia. Läntisen kirkon vastuksen syynä oli kirjeen maininta siitä, ettei kasteen jälkeisiä syntejä voi saada enää anteeksi.

Luther sijoitti saksankielisessä Raamatussa joitakin UT:n kirjoja viimeisiksi, mutta meikäläisissä versioissa ne ovat alkuperäisillä Athanasius-paikoillaan. Suomen Katolinen kirkko luottaa Raamattunsa www-versiossa evl-kirkoon; “Raamatun kirjojen linkit vievät Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sivuille”. Käytännön ekumeniaa :wink:

“Luther kyseenalaisti mutta ei hylännyt, Jaakobin kirjeen, Juudaksen kirjeen, Kirjeen heprealaisille ja Johanneksen ilmestyksen. Yhä edelleen Lutherin saksankieliset Raamatut painetaan niin, että nämä kirjat ovat kaanonissa viimeisinä. Koska jotkut protestantit kyseenalaistivat Raamatun kirjojen kaanonin tällä tavoin, Trenton kirkolliskokous vahvisti katolisen kirkon käyttämän kaanonin uudelleen osana kirkon dogmia vuosina 1545–1563.”

http://www.finbible.fi/head/raam1_uusi.htm

“Alkuperäisin” lienee Etiopian Tewahedo-kirkon kaanon…

Oikeampaa on kuitenkin ehkä puhua kaanonin muotoutumisesta kuin muuttamisesta.

Jo kaanoninkin merkitys eri kirkkokunnissa tulkitaan vähän eri tavoin. Esim. Suomen ortodoksinen kirkko käyttää sanaa ‘kanoni’ yleisemmässä merkityksessä viittaamaan kirkollisen lain järjestykseen, etiikkaan ja tapoihin liittyviin sääntöihin, jotka ovat muotoutuneet lähinnä yleisten ja paikallisten kirkolliskokousten päätöksinä tai kirkkoisien ohjeina. Kanoniksi kutsutaan myös erästä ortodoksisen hymnologian muotoa.

“Raamatun kirjojen kaanon on erilainen juutalaisuudessa sekä katolisessa, ortodoksisessa ja protestanttisessa kristinuskossa. Ero koskee Vanhaa testamenttia eli heprealaista raamattua Tanakia. Sen kirjojen määrä ja järjestys on eri kirkoissa erilainen, johtuen sekä kirjojen erilaisesta ryhmittelystä että siitä, että katoliset ja ortodoksiset kirkot lukevat Vanhaan testamenttiin kuuluviksi myös niin kutsutut deuterokanoniset kirjat eli apokryfikirjat. Mukaan luettujen apokryfikirjojen määrä katolisessa ja ortodoksisessa Raamatussa on myös erilainen.”

VT:n apokryfit löytyvät suomalaisen KR33/38:sta verkkoversiosta;

http://www.finbible.fi/head/raam1_apokr.htm

VT:n osalta esim. meikäläisillä ortodokseilla käytössä on kreikankielinen Septuaginta, useimmat muut pohjaavat Hieronymoksen latinankieliseen Vulgataan (versio vulgata eli ”yleinen versio”). Kukaan ei kiellä käyttämästä molempia rinnakkain. Hieronymos aloitti kääntämisen kreikasta (psalmit), mutta siirtyi sittemmin hepreaan.

Etiopian ortodoksinen kirkko lukee Raamatun kaanoniinsa myös Riemuvuosien kirjan ja Henokin kirjan, jotka eivät kuulu muiden kirkkokuntien hyväksymään kaanoniin. Tewahedo-kirkko kuuluu orientaaliortodoksisiin kirkkoihin, jotka erosivat tai erotettiin vuoden 451 Khalkedonin kirkolliskokouksen yhteydessä muista kirkoista (jotka sittemmin jakaantuivat katoliseen ja ortodoksisiin kirkkoihin).

Henokia etsittiin kauan ja hartaasti lähinnä säilyneistä fragmenteista, mutta siellähän se oli kokonaisuudessaan Tewahedo-kirkon Raamatussa…

“Eenokin kirja
Ensimmäisen luvun kuutta viimeistä riviä on lainattu Juudaan kirjeessä. Eenokin kirja on aina ollut tunnettu juutalaisten keskuudessa. Kolmannen Mooseksen kirjan luvun 16 “erämaahan Asaselille” on oikeastaan “erämaahan Azazelin luokse”, liittyen tämän kirjan lukuun 10. Monet ajanlaskumme alkupuolen ihmiset eivät voineet hyväksyä kirjan kertomuksia enkeleistä, ja niinpä 100-luvulla elänyt rabbi Simeon ben Jochai julisti kirotuksi jokaisen, joka uskoi tämän kirjan sanoja. Niin kirjan kopiot hävitettiin, ja kauan luultiin, ettei kirjasta ole jäänyt kuin muutama katkelma. Vuonna 1773 huhut säilyneestä kopiosta veivät skotlantilaisen tutkimusmatkailija James Brucen Etiopian kaukaisimpiin osiin, ja sieltä kirja löytyi - heidän raamatustaan! Ensimmäisen englanninkielisen käännöksen sai valmiiksi 1821 Richard Laurence, Oxfordin yliopiston heprean kielen professori. Myöhemmin kirjasta löydettiin kymmenen käsikirjoituskatkelmaa Qumranin kääröjen joukosta. On laskettu, että Uudessa testamentissa viitataan tähän kirjaan yli sata kertaa. Vaikka toiset kirosivatkin kirjaa, esim. Athenagoras (“Legatio”, 170AD) pitää Eenokia todellisena profeettana, samoin tekstiä arvostavat Tatian (110-172), Irenaeus (115-185), Aleksandrian Klemens (150-220), Tertullianus (160-230) ja Origenes (186-255). Monet muinaiset kirjanoppineet ovat kertoneet Eenokin kirjan koostuvan seuraavista osista: “Muinainen kirja”, “Ensimmäinen ja toinen vartijoiden kirja”, “Ensimmäinen salaisuuksien kirja” (tai “Viisauden näky”), “Nooan näky ja historia” ja “Tähtitieteen kirja”. Voi siis olla, että tämä teksti lyhennettiin jo kauan ennen Herramme syntymää tällaiseen muotoon. Tämä teksti on suomennettu R.H.Charles “The Apocrypha and Pseudepigrapha of the Old Testament”-kirjan englanninkielisestä tekstistä 12/2000 - 08/2002. Suomennoksessa on otettu huomioon kreikan ja aramean kieliset säilyneet katkelmat.”

http://apokryfikirjat.com/eenok1.htm

“Septuaginta (latinan sanasta septuāgintā ’seitsemänkymmentä’, minkä vuoksi siihen usein viitataan roomalaisella, 70:tä tarkoittavalla merkinnällä LXX; koko alkuperäinen nimi lat. versio septuaginta interpretum, m.kreik. ἡ μετάφρασις τῶν ἑβδομήκοντα, hē metáphrasis tôn hebdomomḗkonta; ‘seitsemänkymmenen käännös’) on ensimmäinen tunnettu juutalaisten Heprealaisen Raamatun eli Tanakin kreikankielinen käännös. Myöhemmin Septuagintasta tuli pohja kristinuskon Vanhalle testamentille, kunnes sitä alettiin kääntää suoraan heprealaisesta tekstistä.”

"Lännen kirkossa syntyi 100-luvulta lähtien latinankielisiä raamatunkäännöksiä. Nämä käännökset syntyivät kreikankielisen Septuagintan pohjalta. Paavi Damasus I (noin 305–384) antoi Hieronymukselle (n. 347–420) tehtäväksi vakiinnuttaa latinankielinen tekstin. Hieronymus laati psalmien käännökset Septuagintan pohjalta. Myöhemmin hän vakuuttui varhaisemmista hepreankielisistä teksteistä ja aloitti uuden käännöstyön niiden pohjalta.

Käännös valmistui vuonna 405, mutta sen käyttö vakiintui vasta vuosisatoja myöhemmin. Katolinen kirkko julisti Vulgatan viralliseksi raamatuntekstiksi Trenton kirkolliskokouksessa vuonna 1546. Vulgatan vakiinnuttaminen oli vastine Martti Lutherin aloittamalle vaiheelle, jossa protestanttiset maat tuottivat omia kansankielisiä raamatunkäännöksiä."

"UT:n kaanon tarkoittaa kristinuskon ohjeellista tekstikokoelmaa, jota nimitetään Uudeksi testamentiksi. Uskonnolliset tekstit muodostuivat toisen vuosisadan puoliväliin mennessä ja ne oli kanonisoitu neljänteen tai viidenteen vuosisataan mennessä. Uuteen testamenttiin päätyi 27 kirjaa, mutta sen ulkopuolella jäi myös merkittävästi kirjallisuutta ns. apokryfikirjoiksi.

VT:n apokryfikirjat eli niin kutsutut deuterokanoniset kirjat ovat osa Raamattua, tosin varsinkaan protestanttisessa kristillisyydessä niitä ei tunnusteta muiden Raamatun kirjojen arvoisiksi. Sen sijaan Uuden testamentin apokryfeillä ei milloinkaan ole ollut tunnustettua asemaa kristinuskon piirissä, eivätkä ne ole koskaan kuuluneet minkäänkieliseen Raamattuun.

Vanhan testamentin apokryfiset kirjat luokitellaan katolisessa ja ortodoksisessa perinteessä osaksi Raamatun kaanonia, mutta protestanttisissa kirkoissa apokryfiksiksi. Deuterokanonisiksi katsotaan kirjat, jotka ovat mukana juutalaisen Raamatun vanhimmassa kreikankielisessä käännöksessä, mutta eivät juutalaisten nykyisin käyttämässä Raamatussa eli Tanakhissa. Kun Tanakhin kokoonpano ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla lopullisesti vakiintui, nämä kirjat jätettiin siitä pois, koska uskottiin, ettei profeettoja ollut esiintynyt enää Artakserkses II:n ajan jälkeen. Deuterokanonisilla kirjoilla on kuitenkin aina, myös protestanttisuudessa, ollut tunnustetumpi asema kuin Uuden testamentin apokryfeillä."

Varsinaisen protestanttisen Raamatun ulkopuoliset VT:n apokryfit ovat olleet aikoinaan mukana aiemmin myös suomenkielisissä Raamatuissa kaanonin ulkopuolisena “liittenä”, nykyisin VT:n apot löytyvät lähinnä suurista perheraamatuista (jätetty pois lähinnä kustannussyistä), mutta myös apokryfit sisältäviä “normaaliversioita” on edelleen saatavisssa. Esim. Jeesus Siirakin kirjaan viitataan paljon vanhemmassa suomalaisessa kirjallisuudessa, ja se on ollut merkittävä osa luterilaista kulttuuria ns. hyödyllisenä ja rakentavana luettavana; “Syyrakki sanoo, jne…”, katolisessa ja ortodoksisessa Raamatussa “Syyrakki” edelleen on, ja se on näille kirkoille sinänsä merkittävä mm. synergismi-opin suhteen, mikä taas ei kuulu protestanttisuuteen (sola fide, sola gratia, solus Christus).

Luterilainen kirkko ei pidä Sirakin kirjaa kuten ei muitakaan apokryfikirjoja ohjeellisina, mutta kylläkin uskonnollisesti rakentavina ja hyvinä ja hyödyllisinä lukea. Lutherin mukaan Siirakin kirja on “viisaan miehen kirjoittama oivallinen teos”, joka opettaa lukijoilleen oikeaa suhtautumista Jumalan sanaan, muihin ihmisiin, ruumiin tarpeisiin ja omaisuuteen."

http://www.finbible.fi/Apkryfk/38jessir.htm

Heprealaisittain Ben Sira, or Ben Sirach (Hebrew: בן סירא‬), also known as Shimon ben Yeshua ben Eliezer ben Sira or Jesus Ben Sirach,

Crawford Howell Toy, Israel Levi: Sirach, The Wisdom of Jesus the son of (kopio www:ssä) Jewish Encyclopedia. 1901-06.

http://www.jewishencyclopedia.com/view.jsp?artid=836&letter=S&search=ben%20sira

"Tobitin kirja (aiemmin Tobiaan kirja tai Tobian kirja; m.kreik. Τωβίτ, Tōbit) on deuterokanonisiin kirjoihin eli Vanhan testamentin apokryfikirjoihin kuuluva kirja, joka on mukana Septuagintassa sekä katolisessa ja ortodoksisessa Raamatussa. Se ei kuulu
juutalaiseen Raamattuun Tanakiin eikä varsinaiseen protestanttisten Raamattujen kaanoniin.

Suomessakin Tobitin kirja oli aikoinaan hyvin tunnettu, ja sen lukemista suositeltiin varsinkin avioliittoon aikoville nuorille.On myös arveltu, että Aleksis Kivi kirjoitti näytelmänsä Nummisuutarit osittain Tobitin kirjan pohjalta."

Jne…

"Kristillisen kirkon kolmen ensimmäisen vuosisadan aikana kirkolla ei ollut yhtä kaanonia, jonka kaikki tahot olisivat hyväksyneet. Jo toisella vuosisadalla oli kuitenkin olemassa yhteinen kokoelma kirjeitä ja evankeliumeja, joita suurin osa kirkon johtajista piti autoritatiivisina. Näihin kirjoihin kuuluivat neljä nykyistä evankeliumia ja suuri osa Paavalin kirjeistä. Justinus Marttyyri, Ireneus ja Tertullianus, jotka kaikki elivät toisella vuosisadalla, katsoivat näiden olevan yhdessä Vanhan testamentin kirjojen kanssa jumalallisesti inspiroituneita. Monia muita kirjoja pidettiin suuressa arvossa, mutta niiden arvostus laski vähitellen, ja ne päätyivät Uuden testamentin apokryfikirjojen joukkoon.

Markion teki yhden ensimmäisistä yrityksistä yhden kaanonin muodostamiseksi. Hän hylkäsi Vanhan testamentin kokonaisuudessaan, kaikki evankeliumit Luukkaan evankeliumia lukuun ottamatta, ja kolme Paavalin kirjeistä. Suurin osa kristityistä hylkäsi puolestaan täysin hänen puhtaasta opista poikkeavan kaanoninsa sekä hänen oppinsa, markionilaisuuden.

Noin vuonna 170 laadittiin niin kutsuttu Muratorin kaanon, jossa lueteltiin hyväksytyt teokset. Tämä kaanon oli hyvin samanlainen kuin nykyinen, mutta siihen kuuluivat myös Pietarin ilmestys sekä Salomonin viisaus eli Viisauden kirja, joka luetaan nykyisin deuterokanonisiin kirjoihin.

Uuden testamentin kaanonin määritteli ensimmäisenä Athanasius vuonna 367. Tämä kaanon sai yhä suuremman ja suuremman suosion, kunnes se hyväksyttiin lopulta Karthagon kolmannessa kirkolliskokouksessa vuonna 397.

Tämäkään kokous ei kuitenkaan lopettanut keskustelua kokonaan. Jotkut tahot jatkoivat muutamien kirjojen kyseenalaistamista. Kyseenalaistettuihin kirjoihin kuuluivat erityisesti Jaakobin kirje ja Johanneksen ilmestys. Vielä 1500-luvulla teologi ja uskonpuhdistaja Martti Luther kyseenalaisti mutta ei hylännyt, Jaakobin kirjeen, Juudaksen kirjeen, Kirjeen heprealaisille ja Johanneksen ilmestyksen. Yhä edelleen Lutherin saksankieliset Raamatut painetaan niin, että nämä kirjat ovat kaanonissa viimeisinä. Koska jotkut protestantit kyseenalaistivat Raamatun kirjojen kaanonin tällä tavoin, Trenton kirkolliskokous vahvisti katolisen kirkon käyttämän kaanonin uudelleen osana kirkon dogmia vuosina 1545–1563."

Protestanttisen Raamatun Mooseksen kirjat nimesi Luther, alkuperäiset nimet ovat Toorassa, (hepreaksi ‏תורה‎, Torah) joka on heprealaisen Raamatun eli Tanakin ensimmäinen osa

Kirjoilla on myös kreikkalais-latinalaiset nimet:

Genesis (Gen.) “synty”, (Ensimmäinen Mooseksen kirja)
Exodus (Ex.) “lähtö”, (Toinen Mooseksen kirja)
Leviticus (Lev.) “leeviläinen”, (Kolmas Mooseksen kirja)
Numeri (Num.) “luvut”, (Neljäs Mooseksen kirja)
Deuteronomium (Deut.) “toinen laki”, (Viides Mooseksen kirja)

Esim. Aleppon Codex löytyy

https://biblehub.com/ale/genesis/1.htm

Biblehubissa on melko hyvin eri versioita myös hepr / kreikka - engl interlineaariversioina.

Eusebioksen Kirkkohistorian 1937 suomenkielistä versiota joutuu etsimään tovin, ja hinta on yleensä suolainen, 1997 painos joitakin kymppejä, mutta sitäkään ei kauheasti liiku. Ivar August Heikelin kirjoittama johdanto (1937/1997) sisältää myös kattavan johdatuksen Eusebioksen elämään ja teoksiin.
Eusebioksella on puutteensa, mutta kuitenkin opus on varhaisen kirkon historian päälähde, jota kuitenkin on syytä lukea terveen kriittisesti.


#6

Miksi olet kopioinut tänne Wikipedia aineistoa? Jokainen voi itse lukea Wikipediaa. Mielestäni Wikipediassa on aika sekavat artikkelit Raamatun kaanonista. Esim tuo maininta, että kaanon sanalla on muitakin merkityksiä kuin “hyväksyttyjen kirjojen luettelo” on asiaton. Tietysti näin on, mutta mitä se tähän kuuluu?

Raamatun kaanonissa on kysymys valinnasta. Kristityt hyväksyivät VT:n Septuaginta-käännöksen omaksi Raamatukseen. UT:n kaanon vakiintui 500-luvulle tultaessa sellaiseksi kuin se nyt. Vanhan testamentin kaanonilla ei ole niin suurta merktystä kuin luulisi, koska esim ortodoksinen kirkko ei lue jumalanpalveluksissaan kovinkaan paljon VT:a. Deuterokanonisista kirjoista eli apokryfisistä VT:n kirjoista luetaan enimmäkseen vain Viisauden kirjaa ja Siirakin kirjaa. Ne ovat Sanalaskujen kirjan tapaista juutalaista viisauskirjallisuutta.

Protestantit rupesivat kääntämään VT:n kirjat hepreasta, joten sellaiset kirjat joista ei ollut säilynyt heprealaista tekstiä, jäivät protestanttisista Raamatuista pois. Luterilaisissa Raamatuissa apokryfikirjat (ne niistä, jotka luterilaiset ja roomalaiskatoliset hyväksyvät) olivat lisäyksenä muiden VT:n kirjojen jälkeen. Näin myös suomenkielisessä Bibliassa. Luterilaiset , toisin kuin reformoidut hyväksyvät apokryfikirjat.

1800-luvulla Suomessa Raamattuja painatti Britannian ja ulkomaiden Raamattuseura, joka toimi myös Venäjällä. Se painoi lyhennettyjä Raamattuja, joista ns apokryfikirjat eli deuterokanoniset kirjat oli jätetty pois. Näin Suomessa tuli tavaksi julkaista koko Raamatut ilman apokryfejä. Kun nykyään Suomessa Raamattuja ei paineta reformoitujen ehdoilla, niin olisi aika taas ruveta painamaan täydellisiä Raamattuja.


#7

Näyttäviä linkkejä helposti… :wink:

Broidi ja sisar ovat ortodokseja, ja asioita, josta emme keskustele yhteisestä sopimuksesta, ovat mm. raamatunkäännökset ja Luther, protestanttisuus kun on ennen kaikkea protesti muotoa vastaan ja itselläni on aktiivikäytössä muutama kymmenen Raamattuversiota, passiiivisemmassa reilut parisataa, enkä huonona osaa oikein pitää kuin suomalaista KR92:sta.
Eli en käy vääntämään, vaan siirrän vastuun Pipliaseuralle (toki jokainen osaa itsekin lukea sivuja, sitä en epäile), “Enklannin lahjoja” Raamatut toki olivat jo Kiven Seitsemässä Veljeksessä…

“Ensimmäinen julkaistu Uuden testamentin suomennos on vuodelta 1548. Agricolan työtä tutkittaessa on havaittu, että Uuden testamentin käännös perustuu pitkälle Erasmus Rotterdamilaisen toimittamaan kreikankieliseen tekstiin (ensimmäinen painos 1516), joskin siinä näkyy vaikutteita myös Lutherin saksannoksesta, vuoden 1541 ruotsinnoksesta ja latinankielisestä Vulgatasta.”

Siu, siu :pray:


#8

Nämä ovat tieteellisessä mielessä ihan hyviä kysymyksiä, mutta ei kai siitä ole epäilystä, että deuterokanonisten kirjojen käyttö oli ihan normimeininkiä ilman mitään erityisiä disclaimereita ennen reformaatiota?


#9

No siis diskleimereitä kyllä on ollut paljonkin ja nimenomaisesti idässä.


#10

Ei ole minulle tullut vastaan.


#11

No sittenhän asia on selvä, jos sinulle ei ole tullut vastaan. Piitääpä varmaan sitten uudelleenkirjoittaa tuosta näkökulmasta koko historia uudelleen.


#12

Tietysti olisit voinut valaista asiaa enemmän, mutta kuittailu toki sopii paremmin nettikeskusteluun. Myönnän sinulle yhden internet-pisteen.


#13

Tämä artikkeli vastaa mielestäni näihin kysymyksiin melko perusteellisesti. http://www.kosmas.fi/wp-content/uploads/Kirkon-teologiasta-VTjaKaanonTav.pdf
Kirjoittaja TT Hannu Pöyhönen (Athos-säätiön johtaja, entinen luterilainen pappi)


#14

Ottamatta kantaa siihen mikä on “alkuperäinen” Raamatun kokoonpano (sellaista tuskin pystytään täysin määrittelemään) tai siihenkään mikä kokoonpanon pitäisi olla, kerron ihan emootiopohjalta, että kun aloin syvällisemmin suuntautumaan aikuisena katolisen kirkon maailmaan, minusta oli ihan todella hienoa että Raamatussa oli “lisää luettavaa”. Ja varsinkin kun se luettava oli sellaista joka tuntui olevan erittäin merkittävää, kuin puuttuva lenkki jota olin Raamatusta etsinyt.
Samoin katolinen käännöstapa oli minusta erittäin merkittävä asia. Se että kieliasua ei muutella miten sattuu vaikka kieltä modernisoidaan ja tietyt, tärkeän merkityksen sanat säilyvät koskemattomina versiosta toiseen ja jos muuttuvat ne muuttuvat koko Raamatussa kaikkialla missä ne toistuvat. Eli tietty oppia korostava rakenne säilyy.

Samoin löysin katolisesta kirkosta ihan julkista opetusta Raamatusta luettuna sisäisen kilvoittelun allegoriana, mitä olin aina Raamatun suhteen uumoillut, mutta en löytänyt kaltaisiani ennen kuin katolisesta kirkosta (tietenkin idästä löytyy sama ilmiö).


#15

Täsmennätkö, millä sivulla kysymykseeni vastataan? Nopeasti selailemalla minusta näyttää, että siinä sanotaan, ettei jakamaton kirkko koskaan muodollisesti ja yksiselitteisesti määritellyt Raamatun kaanonia. Kirjoittaja ajatteler sen johtuneen siitä, ettei asialle ollut tarvetta, koska se oli kaikille selvä. Itse ajattelen, ettei sille ollut tarvetta 500-1400-luvuilla, koska kysymystä ei pidetty tärkeänä. Ennen kuin protestantit nostivat Raamatun taas keskustelun keskiöön.


#16

Tämä on yksi ihan perus raamatuntulkintatapa myös luterilaisessa kirkossa.


#17

Ihan historiallista faktaa on, että idässä oltiin huomattavasti pidättyväisiä apokryfien/deuterokanoonisten (käytän jatkossa viimeksi mainittua termiä, koska se, vaikka sisältää tietyn arvolatauksen, on tarkempirajainen, tiedostaen toki senkin sisältämän tietyn epätarkkuuden) aseman suhteen. Toki ne ovat olleet myös tärkeitä kirjoituksia kautta historian. Niiden torjuminen on ongelmallista, ja sitä ei luterilaisuudessa olla tehty. Toisaalta niiden asema on ollut horjuva, mitä tosiasiaa ei voida kiistää. Ilman muuta ne kuuluvat kristilliseen kaanoniin.

Lähinnä nyt arvoisan ystävämme ja kunnoitetun vanhan foorumistin Even halki-poikki-pinoon-analyysi vähän tuntui epäreilulta.


#18

Nimimerkki Plautilla kertoi viehättyneensä siitä, että löysi Raamatusta lisää luettavaa kun oli alkanut perehtymään katoliseen uskoon. Näin on varmaan käynyt minullekin; olin joskus hiukkasen harmissani siitä, että Raamattuni on suppeampi protestanttinen versio. Nyt hyllyssäni on myös The New Oxford Annotated Bible, jossa on “ihan kaikki”, ei kuitenkaan etiopialaisen kaanonin Jubileoiden kirjaa eikä Heenokia – nuo taas olen löytänyt netistä, editoinut siististi Wordilla, tulostanut kaksipuoleisesti ja laittanut mappeihinsa.

Mutta tämä kirjakokoelma ei ole minkään kirkkokunnan Raamattu, vaikka miten kovasti soisinkin sen olevan.