Järjestöpuolelta ja papillisista hommista pääsi pitkästä aikaa isän ja seurakuntalaisen rooliin kansankirkkomme jumalanpalvelukseen tyttären konfirmaation myötä.
Kokonaisuus meni yllätyksettömän ja kaavamaisen hyvin.
Kirkossa oli voimassa turvallisen tilan periaatteet. Kirkkotila oli karu ja alaston, ikonoklastinenkin, joskin suuri krusifiksi hallitsi tilaa. Kaava oli ilmeisesti viikkomessun, olihan lauantai. Tai paremminkin konfiskaava B. Evankeliumia ei siten luettu. Jumalanpalveluksessa ei liioin laulettu virsiä, pl. tuttu kunniavirsi 135. Jännästi kunniavirsi oli otettu mukaan, vaikka sitä ei kaavassa olekaan, ei liioin paastonajan jumalanpalveluksissa. Kirkkovuosi ei ollutkaan mukana muuten kuin violetissa värissä, minkä konfiskaava mahdollistaakin. Tosin väri kai olisi sitten voinut olla valkoinen. Liturgi sanoi jännästi “kiitos” vastauksena vuorotervehdykseen. Jeesus oli sanoitettunakin esillä, esimerkiksi johdantosanoissa.
Lukukappale – jos sitä olikaan – oli roomalaiskirjeestä, joka oli vähän jännä, sillä se ei ollut kirkkovuoden saati konfiskaavan mukainen. Saarna oli sisällöltään ja kestoltaan kovin köykäinen, mutta ei sentään särähtänyt mikään korvaan. Nuorten siunauksen aikana laulettiin Luojan kaunein ajatus. Uhri”virtenä” oli NSV Juha Tapio Rakastettu, mikä ei burnout-teemallaan minusta sovi tuohon paikkaan eikä ylipäätään nuorten jumalanpalveluksiin. Ehtoollisen asetussanat olivat lyhyimmät, mitkä olen kuullut. Tyyliin Jeesus syntyi, kuoli ja nousi kuolleista ja sinä yönä, jona hänet kavallettiin… Liekö tätä uutta liturgista materiaalia? Näin myös kiitosrukous oli uusi. Ehtoollislauluna oli Mariskan Mestaripiirros (huokaus). Tosin tämän jälkeen oli myös Kun joku on lähellä Jeesusta, mutta tämä kuului vähän huonosti, sillä hälinä kävi kovaksi ehtoollisen aikana. Tajusin, että hetki miellettiin tauoksi ja väliajaksi. Näitä laulun sanoja ei jostain syystä heijastettu yhteislauluksi. Tykki heijasti myös kuvia leiristä, mikä oli minusta ihan ok, vaikka oltiin vähän sillä rajalla, kilpailiko valokuvat huomiosta liturgian etenemisen kanssa.
Taputuksia oli kahdesti, ensin konfislaulun aikana ja sitten todistusten jaon jälkeen. Taputimme – tai siis toiset taputtivat – siis nuorille. Ylityslaulu oli Simojoen NSV:n Rauhanruhtinas. Isoset vetivät tuon aikana tanssimuuveja, jotka menivät minusta pelleilyn tai ainakin hupailun puolelle. Konfislahjaksi nuoret saivat Pienen suuren rukouskirjan, joka jaellaan ilmeisesti ilmaiseksi ja valtakunnallisesti muillekin ripariryhmille. Kirjaan on koottu rukouksia eri aikakausien kristityiltä. En kuitenkaan pitänyt siitä, että tyttärelleni annettiin tällainen lahja, sillä kirjassa on tällainenkin tuore rukous:
Ilmaus “riippumatta siitä, ketä he rakastavat” on kummallinen, mutta ihan oikein sanottu, vaikka ajatus lähtee tästä epäilyttävään suuntaan… Harva kai yrittää rukoilla homoutta pois, konservatiivikaan. Pyyntö on kyseenalainen, sillä se antaa ymmärtää, ettei ihminen voi vieteilleen mitään Jumalankaan avulla. Ilmaus “sellaisena kuin on” on niin ikään oikein, mutta kokonaisuus huomioon ottaen ongelmallinen, sillä perisyntioppi sivuuttuu ja tilalle tulee synnin – homouden – hyväksyminen osana arvokasta ihmisyyttä. Tietääkseni kukaan ei ole ainakaan Suomessa väittänyt, ettei Jumala rakastaisi jotain ihmistä. Rivien välistä voi lukea rukoilijalle sellaisen luulon eli viholliskuvan, missä näin kuitenkin väitetään. Rukous siis vahvistaa väärää kuvaa meistä, jotka pidämme homoseksuaalista käyttäytymistä syntinä. Ongelma tässä on se, että seksuaalisuuteen liittyvät tuomiot sekä sukupuoli-identiteetteihin liittyvät kannat tulkitaan synneiksi, jotka erottavat näiden kuulijat (eivät siis pelkästään niiden esittäjät, vaan niiden kuulijat) Jeesuksesta sekä tällaisina ilmaisevat kuulijoille muka sitä, etteikö Jeesus rakastakaan heitä. Ei kannattaisi tulkita huonojakaan kantoja tai mielipiteitä tällä tavalla pahempaan suuntaan omaksi ja lähimmäisten kärsimykseksi – semminkään, koska ei tulisi lausua väärää todistusta toisista.
Lisäksi kirjassa oli tällainen teksti:
En osaa arvioida, kuinka paljon 1300-luvun mystikko vastaa modernia sydänrukousta, mutta minusta tässä tekstissä on se ongelma, että siinä asettuu yleisuskonnollisuus sekä mystiikka ohitse kristillisen uskon ja ilmoituksen. Ilmaus “ei ole välttämätöntä rukoilla” on käsittämättömän typerä.
Nämä tekstit siis tässä tuoreessa Pipliaseuran ja Kirkkohallituksen kirjasta:
https://www.instagram.com/p/DR_Z7bPFXQq/
