Ei se lähtökohtaisesti ole. Ihminen on joko Jumalan tai Saatanan oma. Jopa ollessaan kristitty, ihminen tekee välillä niin kuin Saatana haluaa. “Saatanan oma”, silloin kun sillä ei tarkoiteta Saatanaan sidottua peruuttamattomasti, on ihan oikea, joskin arkaainen termi, kuvaamaan sitä, että ihminen tekee välillä niin kuin Jumala ei haluaisi hänen tekevän.
Ei se tarkoita, ainakaan luterilaisessa kielenkäytössä, tuollaista saatanaan sidottua peruuttamattomasti.
Jeesus sanoi Pietarille: “Mutta hän kääntyi pois ja sanoi Pietarille: »Väisty tieltäni, Saatana! Sinä tahdot saada minut lankeamaan. Sinun ajatuksesi eivät ole Jumalasta, vaan ihmisestä!»”
Pietari oli tovin Saatanan oma tuossa hetkessä. Ilman että se oli viimeinen sana Pietarista.
Itse tosiaan totean näin pitkän ajan kuluttua, että vakavasti suunnitellessani itsemurhaa olin ajautunut tilanteeseen, missä olin “saatanan oma”. Teko, mitä suunnittelin ja aioin toteuttaa, ei ollut Jumalan mielen mukainen, mutta saatana minua siihen houkutteli ja painosti.
Tuon kipu-, leikkaus- ja masennuskauden aikana pääsin keskustelemaan psykiatrin kanssa. Hän oli tyly, silloin teki jopa mieli protestoida kuinka hän voi olla niin tyly ja karskin suorapuheinen heikolle ja sairaalle itkeskelevälle ihmisrauniolle. Kuunneltuaan kollotukseni ja surkean tarinani hän todella vastuutti minut (ja vain minut) suunnittelemastani itsemurhan tekemisestä.
OK, sinulla on ollut ankea lapsuus, vanhemmat riidelleet koko ajan ja äiti miltei hylännyt, ja sitten seksuaalisesti hyväksikäytetty lapsena jne, ja aikuisena taudit tuhonneet uran, avioliiton ja elämän, mutta jos itse tapat itsesi, niin sillä murhalla ei ole muuta pahantekijää kuin sinä itse. Ja kuvitteletko, että toisella puolella olisi helpompaa? Mihion paikkaan luulet pääseväsi kuoltuasi? Millaisiin oloihin?
Poistuin järkyttyneenä siltä istuntokerralta. Mutta siitä alkoi hidas toipuminen ja järkiintyminen - toki masentavan vahvojen lääkkeitten alla raahustaen pitkän aikaa. Mutta itsemurhahaaveet hylkäsin.
Sakarja kuvaa mielestäni hyvin kuinka ihmisen tulee ottaa vastuu tekemisistään. Psykiatri oli viisas kun vastuutti, tässä tapauksessa. Murhalla ei ole muuta tekijää kuin sinä. Aina ei tietysti näin ole. Jos ajattelemme vaikka jihadia, jossa pieniä lapsia käytetään itsemurhatehtäviin. Vastuu on silloin jossain muualla kuin niillä lapsilla, vaikka he päätyvätkin itsemurhaan.
" saatana oma " ei tietysti tarkoita Jeesuksen sanoessa Pietarille, ( Matt. 16: 21–23 ), että Pietari olisi ollut “saatanan oma”. On eri asia olla saatana oma kuten Juudas, Lk. Luuk. 22:3; “Niin saatana meni Juudaaseen, jota kutsuttiin Iskariotiksi ja joka oli yksi niistä kahdestatoista”. Mielestäni näissä tapauksissa on selvä periaatteellinen ero. Kristitty voi palvella pahaa ajoittain, mutta kristitty ei voi olla sanan varsinaisessa merkityksessä saatanan oma.
Sitähän tässä on niinku yritetty sanoa tortoisen kanssa.
Heitä tai vaikka kognitiivisesti kehitysvammaisia voidaan tietenkin pitää syyntakeettomina psyykkisen kypsymättömyytensä takia.
Niin kuin tuossa edellä sanoin. Tietysti kristitty voi loppusijoituspaikkaa pohdittaessa olla Saatanan oma, mutta se ei ole kenenkään ihmisen päätettävissä tai julistettavissa.
Monet ovat sanoneet samoja asioita, ei tässä mihkään eri suuntaan muutkaan ole katsomassa. Sellainen päättely on ajanhukkaa. Asioita on vain tuotu “monipuolisesti” esille.
Yleensäkin ketjun aiheeseen liittyen sanoisin sinulle, että kannattaa itsekunkin keskittyä itseensä, eikä etsiä vikoja ja väärinkäytöksiä muualta, ei siis edes mistään kirkosta. Sillä kyllä sitä hengellistä, henkistä ja fyysistä väkivaltaa löytyy aivan saletisti kaikkialta kun sitä etsii, olemmehan vajavaisia ihmisiä. Kannattaa kuitenkin keskittyä siihen löydänkö sitä oman puseroni alta, vai olenko putipuhdas kyyhkynen. Luulenpa, ettei meistä ole kenestäkään kyyhkysiksi ja siten parannukseen kehoittava sormi tulisi suunnta ensin itseen.
Eipä ollut. Tuli ilmi myöhemmissä keskusteluissamme. Eikä hän suoraan taivaaseen eikä helvettiin vihjannut vaan pysäytti minut ajattelemaan, että yritykseni lopettaa kaikki ei ehkä onnistuisikaan.
Se oli sellainen “isku palleaan” että haukoin hetken henkeäni, mutta sitten olin ikään kuin resetoitu alkamaan pohtimaan ja keskustelemaan eri tasolla tilanteestani.